Kotimaisessa julkisessa keskustelussa on viime aikoina käyty paljon kädenvääntöä talouden numeroista.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Helsingin Sanomien pääkirjoittajat toivat viime viikolla esiin huolensa Suomen julkisen sektorin (liian) suuresta koosta. Koko määriteltiin julkisten menojen suhteena bruttokansantuotteeseen. Julkisen sektorin koko näin määriteltynä on noin 57 prosenttia bkt:sta. Tästä saa helposti ajatuksen, että yksityisen sektorin koko olisi 43 prosenttia. Näin ei toki ole. Taloustutkija Jussi Ahokas toi esiin, että vuonna 2012 yritysten ja rahoituslaitosten menot olivat 160,8 prosenttia ja kotitalouksien ja voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen menot 103,5 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Julkisen sektorin osuus bkt:sta eli talouden arvonlisäyksestä on itse asiassa vain noin viidenneksen, kuten Tilastokeskuksen Eeva Hamunen totesi maanantaina (20.1.) HS:n mielipidekirjoituksessaan.

Samaan aikaan Suomessa on käyty runsasta keskustelua julkistalouden niin kutsutusta kestävyysvajeesta. Esimerkiksi valtiovarainministeriöllä, Euroopan komissiolla ja tutkimuslaitoksilla (erityisesti ETLA) tuntuu olevan hyvin erilaisia käsityksiä kestävvysvajeen suuruudesta. Kestävyysvajeen laskutapaan liittyy monia erimielisyyksiä ja kiistanalaisia oletuksia, kuten olen toisaalla todennut.

On helppoa havaita, että talouden numeroiden määrittely on poliittisesti tärkeää.  Esimerkiksi ymmärrys kestävyysvajeen suuruudesta ja sen laskutapa vaikuttavat keskeisesti siihen, mihin asioihin politiikassa kannattaa kiinnittää huomiota ja miten paljon. Numerot toisin sanoen kehystävät politiikkaa tehokkaasti. Numeroiden valta ulottuu kuitenkin tätä laajemmalle ja syvemmälle. Tämän vuoksi onkin syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, mistä kaikesta talouden numeroiden määrittelyssä on itse asiassa kyse.

 

Numerot ja diskursiiviset käytännöt

Oli sitten kyse tilastoista tai erilaisten toimenpiteiden arvioista, tuottavat numerot ymmärrystä siitä, millaisessa maailmassa elämme ja mihin olemme mahdollisesti menossa. Tässä mielessä numerot ovat tehokas tapa käyttää niin kutsuttua diskursiivista valtaa. Diskursseissa on kyse ihmisten ja asioiden merkityksellisistä suhteista tiedon verkostoissa – eli siitä, miten maailman asiat liittyvät toisiinsa, minkä tekeminen maailmassa on mahdollista ja miten maailmaa voi ja tulee ajatella. Diskurssiviset käytännöt rakentavat ja heijastavat sosiaalisia todellisuuksia ottamalla kantaa identiteetteihin, ideologioihin, uskomuksiin ja valtaan.

Toisin kuin monet tuntuvat ajattelevan, diskurssien tutkimus ei tarkoita pelkkää kielen tai ajatusrakennelmien tutkimusta. Diskurssien tutkimuksessa on kyse siitä, millä tavalla kieltä ja ajatusrakennelmia konkreettisesti käytetään maailmassa ja miten niillä tuotetaan ja muutetaan maailmaa. Eduskunnan tekemät päätökset ovat yhtä lailla diskursiivisia käytäntöjä kuin julkisessa keskustelussa käytetty kielikin. Lakimuutokset vain antavat uudelle merkitykselle tai käytännölle aiempaa vahvemman institutionaalisen aseman kuin vaikkapa satunnaisen pääkirjoitustoimittajan vuodatukset. Molemmat voivat kuitenkin yhtä lailla vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja toimintaan, koska ne muuttavat ihmisten käsityksiä maailmasta, jossa elämme. Tämän vuoksi jälkimmäistä ei pidä unohtaa analyysissa, jos tarkoituksena on ymmärtää ja selittää ihmisten konkreettista toimintaa.

Talouden numeroiden esittäminen on hyvin kiinnostava diskursiivinen käytäntö. Numeroilla voidaan nimittäin yrittää esittää maailmaa hyvin täsmällisesti. Tämän johdosta politiikkaa voidaan alkaa kehystää ja ajatella hyvin tarkkaan laskelmoituna ellei suorastaan tieteellis-rationaalisena toimintana (esim. evidence-based policy). Maailman kvantifioinnilla on kuitenkin myös monia muita seurauksia. Mikä tärkeintä, asioiden laskeminen johtaa helposti ajatukseen siitä, että on olemassa jonkinlainen optimaalinen toimenpide. Eli sellainen, joka saa halutut numerot näyttämään mahdollisimman hyviltä. Tässä mielessä keskeisin kysymys on se, millaisiin diskursseihin esitetyt numerot asettuvat – eli millaisia suhteita ja identiteettejä niillä esitetään.

On epäilemättä tärkeää ymmärtää, millaiseen ymmärykseen maailmasta numerot itsessään nojaavat. Kuten vanha vitsi kuuluu, taloustieteilijät voivat esittää minkä tahansa asian täydellisen väärin tai ennustaa minkä tahansa kehityksen pieleen kahden desimaalin tarkkuudella. Vitsin ydin on siinä, ettei maailma toimikaan samalla tavalla kuin mallit olettavat. Numeroiden politiikan kannalta on kuitenkin myös tärkeää ymmärtää, millaista maailmaa ne luovat eli millaisen ymmärryksen maailmasta ne päätöksentekijöille antavat ja miten tämän ymmärryksen omaksuminen muuttaa yhteiskuntaa. Numerot kehystävät itse politiikan tekemisen laskelmoivaksi toiminnaksi annettujen vaihtoehtojen puitteissa esimerkiksi ihmisten toiminnan lähtökohtien muuttamisen tai arvoihin perustuvan päätöksenteon sijaan. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että politiikasta itsestään tulee vain muutamien teknisesti taitavien tilastonikkareiden ja ekonometrikkojen erikoisalaa,  kuten Andrew Barry on todennut. Laskelmien taustalla oleva diskurssit antavat poltiiikalle myös omanlaisensa oikeutuksen. Esimerkiksi valtavirtaisen taloustieteen laskelmat nojaavat ennen kaikkea rationaalisten yksilöiden markkinavalintoihin, minkä johdosta laskelmien mukainen politiikka saa oikeutuksen yksilöiden halujen ja rajoitetun valinnanvapauden (omenat vs. appelsiinit) pohjalta (ks. täältä sivut 68-90).

Numeroita ei siis pidä ymmärtää vain maailman kuvauksena päätöksentekoa varten: niillä luodaan myös itse päätöksenteon maailmaa.

 

Tapaus kestävyysvaje

Otetaan esimerkiksi kestävyysvaje. Julkisen talouden kestävyysvaje on ollut yksi viime vuosien merkittävimpiä poliittisia ideoita ja käsitteitä kotimaisessa julkisessa keskustelussa. Kestävyysvaje on löytänyt tiensä niin Suomen hallitusohjelmaan kuin kansainvälisten organisaatioiden käyttämään sanastoon saakka. Kestävyysvaje on myös alkanut kehystää päätöksentekoa vahvasti. Esimerkiksi hallituksen vuoden 2013 rakennepoliittisessa ohjelmassa toimenpiteiden ensisijaisena arviointikriteerinä käytettiin niiden vaikutusta kestävyysvajeen suuruuteen. Kestävyysvajeretoriikka on lyönyt itsensä vahvasti läpi erityisesti puoluepolitiikassa. Kestävyysvajeen vähentäminen on esitetty ensisijaiseksi kotimaiseksi yhteiskuntapoliittiseksi haasteeksi muun muassa pääministeri Jyrki Kataisen ja Keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän puheissa. Ajatus löytyy myös esimerkiksi SDP:n talouspoliittisesta ohjelmasta. Lähes koko kotimainen puoluekenttä jakaa tavoitteen vajeen umpeen kuromisesta – vain vajeen suuruudesta ja siihen vastaamisen keinoista näyttää löytyvän erimielisyyksiä.

Kestävyysvajeen idean julkilausuttuna tarkoituksena on ollut tehdä näkyväksi ikääntyvän väestön aiheuttama muutos julkisen sektorin rahoitusasemassa. Kestävyysvajetta koskevassa poliittisessa puheessa kestävyysvaje joko esitetään faktana tai ainakin sen avulla haetaan poliittiseen puheeseen uskottavuutta ”taloudelliset reunaehdot” tunnustamalla. Kestävyysvajepuheen viesti onkin ensi näkemältä selkeä: mikäli nykymeno jatkuu, niin julkisen sektorin rahat yksinkertaisesti loppuvat kesken. Ensivilkaisu on kuitenkin petollinen.

Kestävyysvaje on hyvin abstrakti käsite, joka niputtaa yksinkertaiseen ongelmakuvaukseen ja ratkaisumalliin suuren määrän erilaisia ilmiöitä ja arvioita. Kestävyysvajelaskelmissa paitsi tehdään paitsi oletuksia ja ennusteita myös priorisoidaan tiettyjä poliittisia periaatteita ja oikeutetaan päätöksiä rajoittaa julkisen sektorin toimintaa. Kestävyysvaje ei ole fakta tai neutraali laskelma väestön ikääntymisen taloudellisista vaikutuksista, vaan diskursiivinen rakennelma, johon sisältyy monia poliittisia valintoja. Tässä mielessä on lähes yhdentekevää, millaisilla poliittisilla arvoilla tai periaatteilla päätöksentekoa perustellaan, jos päätöksenteon lähtökohtana olevat laskelmat joka tapauksessa jo nojaavat tietynlaiseen ymmärrykseen maailmasta ja siinä mahdollisista toimenpiteistä. Politiikasta tulee tällöin lähinnä puhetta tämän maailman ja sen tuottamisen oikeuttamiseksi. (Toki myös kestävyysvajeen käsite itsessään auttaa oikeuttamista, koska ajatus kestävyydestä voi sellaisenaan herättää positiivisia mielikuvia.)

Mitä kaikkea kestävyysvajediskurssi sitten pitää sisällään? Ensimmäinen merkittävä kysymys koskee sitä, miksi kestävyysvaje kuvataan poliittisena ongelmana. Kestävyysvajeen idean kuvaama kestävyyden politiikkaongelma viittaa tulevaisuuden kehityksen aiheuttamiin  jännitteisiin ”sukupolvien eturistiriitojen” välillä. Valtiovarainministeriö (2010, 18–19) tiivistää tämän toteamalla, että

kestävyysarviot eivät ole julkisen talouden kehitystä koskevia ennusteita. Ne on ymmärrettävä painelaskelmiksi, jotka kuvaavat väestörakenteen, julkisen talouden sitoumusten sekä verorasituksen kesken vallitsevia jännitteitä. Kun näiden jännitteiden paine kasvaa riittävän voimakkaaksi, yhteiskunta sopeutuu siihen tavalla tai toisella. Verotusta saatetaan kiristää ja julkisista hoito- ja hoivavelvoitteista joudutaan ehkä tinkimään, jolloin sukupolvien väliset eturistiriidat voivat kärjistyä. Tapahtumien kulkua on mahdotonta ennustaa.

Käsitteen myötä ei anneta selkeää esitystä siitä, mitä ongelmat käytännössä ovat tai ovatko jotkut asiat mahdollisesti ongelmallisempia kuin toiset. Esimerkiksi yllä esitetystä kestävyysvajeen arviointia koskevasta lainauksesta ei käy ilmi, mitä sukupolvien välisten eturistiriitojen tuottamat jännitteet täsmällisesti ottaen ovat, kenen välisiä jännitteitä ne voisivat olla tai missä tilanteissa ne todennäköisesti kasvavat ”riittävän” voimakkaiksi. Mahdolliset jännitteet ymmärretään joka tapauksessa ongelmallisiksi, koska kunkin sukupolven julkisten tulojen ja menojen suhde ei ole suunnilleen toisiaan vastaava ja sama kaikille. Kestävä julkistalous ei siis ole sellainen, jossa esimerkiksi nuoremmat sukupolvet joutuvat maksamaan suurimmaksi osaksi vanhempien sukupolvien käyttämistä julkishyödykkeistä enemmän kuin vanhemmat sukupolvet ovat maksaneet nuoruudessaan senaikaisista julkishyödykkeistä. Tätä periaatetta voidaan ehkä parhaiten kuvata niin sanotun aktuaarisen oikeudenmukaisuuden käsitteellä, joskin tässä tapauksessa ylisukupolvisessa mielessä.

Kestävyysvajeen idean merkittävin piirre on näin ollen se, että se politisoi useita kysymyksiä yhden kriteerin eli jonkinlaisen ylisukupolvisen aktuaarisen oikeudenmukaisuuden periaatteen pohjalta (tarkempi periaatteen analyysi vaatii laajempaa empiiristä tutkimusta). Kestävyysvajelaskelmia ei voida ymmärtää ongelmankuvauksina ilman tätä periaatetta. Laskelmien omaksuminen muun poltiiikan kehystäjänä tarkoittaa sitä, että aktuaarisen oikeudenmukaisuus omaksutaan olla politiikassa ensisijaiseksi normiksi. On toki mahdotonta tietää, pidetäänkö aktuaarista oikeudenmukaisuutta tulevaisuudessa toivottavana periaatteena julkisen sektorin toiminnan järjestämiseen. Esimerkiksi VM:n mukaan näin tulisi kuitenkin ajatella: tulevaisuudessa tulee olemaan tähän liittyviä jännitteitä, jotka vaativat toimenpiteitä tässä ja nyt – ”ilman sopeutustoimia julkinen talous ajautuu kestämättömään tilanteeseen” (VM 2010, 13).

Mikä sitten olisi kestävää julkistaloutta? Julkinen talous on VM:n (2010, 13) mukaan ”kestävällä pohjalla” vain, jos valtio, kunnat ja sosiaaliturvarahastot saavuttavat (parin seuraavan vuosikymmenen aikana) rakenteellisen ylijäämän, joka vastaa suuruudeltaan 4 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Rakenteellinen ylijäämä viittaa suhdannetekijöiden vaikutuksesta puhdistettuun ylijäämään. Tämä tarkoittaa sitä, että ylijäämät ja alijäämät voivat vaihdella vuosittain, kunhan valtiolle ja kunnille jää pitkässä juoksussa keskimäärin enemmän rahaa käteen kuin ne kuluttavat.

Ajattelutapaa voidaan havainnollistaa parhaiten esimerkillä. Otetaan esimerkiksi työeläkemaksujen nousupaine, joka muodostaa kestävyysvajeen merkittävimmän yksittäisen kestävyysongelman. ETLA:n arviossa, joissa eläkerahastojen tuotot on arvioitu suhteellisen korkeiksi, työeläkemaksuja arvioidaan jouduttavan nostamaan ainakin kolmen prosenttiyksikön verran tai eläkkeitä leikattavan vastaavalla rahamäärällä tulevina vuosikymmeninä, ellei sitten eläkeikää nosteta merkittävästi. Työeläkkeiden ”kestävyysongelma” tarkoittaa siis sitä, että tulevat sukupolvet joutuvat maksamaan suurempia eläkemaksuja kuin aiemmat. Kestävyysvajepuheessa tämä on ongelmallista riippumatta siitä, pidetäänkö eläkemaksujen nousua legitiiminä vai ei. Tällä hetkellä legitimiteettiongelmaa ei ole, koska niin vanhemmat kuin nuoremmatkin sukupolvet pitävät työeläkejärjestelmän periaatteita eli ansioiden mukaan määräytyvää eläkettä ja tarpeen mukaan joustavaa eläkemaksua legitiimeinä (ks. Sorsa 2012). Työeläkkeiden kestävyysvajetta ei toisin sanoen pidetä ongelmana, vaan itse asiassa toivottavana asiantilana.

Työeläkkeiden kestävyysvajeeseen voidaan vastata käytännössä leikkaamalla eläkkeitä tai nostamalla eläkeikää, koska suurimmat kustannukset aiheuttaneet sukupolvet ovat jo jäämässä tai jääneet eläkkeelle, eikä heiltä voida kerätä lisää eläkemaksuja rahastoitavaksi. On toki selvää, että eläkemaksujen nostolla, eläkkeiden leikkaamisella tai rahastointimekanismin muutoksilla on monia kansantaloudellisia ja julkistaloudellisia vaikutuksia. Sen sijaan ei ole alkuunkaan selvää, tulevatko muutokset sisältämään mitään sellaisia jännitteitä, jotka tekisivät uuteen tilanteeseen siirtymisestä vaikeaa tai mahdotonta, ellei ratkaisuja tehdä heti. Työeläkejärjestelmä on nimittäin institutionaalisesti hyvin joustava järjestelmä, jonka muutokset ovat varsin hallitusti neuvoteltuja aina uusien ongelmien noustessa esiin.

Esimerkki osoittaa, että kestävyysvajeen laskelmien kohteena on julkistalouden sekä institutionaalinen että poliittinen kestävyys. Laskentatavassa nämä molemmat asettuvat samaan aktuaarisen oikeudenmukaisuuden muottiin. Edellinen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että järjestelmän logiikka ei kestä aikaa sen ympäristössä tapahtuvien muutosten takia (esim. työvoiman tai luonnonvarojen riittämättömyys). Jälkimmäinen puolestaan tarkoittaa sitä, että järjestelmän periaatteet ja toivottavuus kyseenalaistetaan sellaisenaan. Nämä kestävyyden muodot ovat toki limittäisiä, koska mikään järjestelmä ei ole institutionaalisesti kestävä, elleivät esimerkiksi lainsäätäjät pidä sitä oikeutettuna eli legitiiminä. Kestävyyden muodot on kuitenkin syytä erotella, koska ne kiinnittävät huomiota aivan eri ongelmiin. Institutionaalinen kestävyys määrittelee sen, voiko järjestelmä jatkaa olemassaoloaan; poliittinen kestävyys taas sen, halutaanko järjestelmän olemassaoloa jatkaa.

Kestävyysvajepuheen toinen merkittävä diskursiivinen lähtökohta on sen sisältämä ymmärrys poliittisten toimenpiteiden taloudellisista vaikutuksista. Kestäyysvajelaskelmiin sisältyy ainakin kaksi suurta haastetta, mikäli sen taustalla olevaa diskurssia tarkastellaan yksityiskohtaisemmin tästä näkökulmasta.

Ensimmäinen ongelma on ajatus siitä, että julkistalouden ylijäämä todella parantaisi julkisen sektorin rahoitusasemaa. Tätä voidaan havainnollistaa niin kutsuttujen sektoritaseiden keskinäisillä suhteilla. Valtion velka on yksityisen sektorin varallisuutta ja valtion varallisuus on yksityisen sektorin velkaa. Valtion ylijäämät tai alijäämät vaikuttavat välittömästi kansantalouden suorituskykyyn, koska verotuksella vähennetään ja julkisella kulutuksella lisätään yksityisen sektorin käytettävissä olevia varoja. Alijäämä lisää ja ylijäämä vähentää taloudessa kierrossa olevan rahan määrää ja yksityisen sektorin mahdollisuuksia säästää. Julkisen sektorin alijäämä tuottaa kansantaloudessa siis samanlaista dynamiikkaa kuin yksityiset investoinnit eli se lisää yksityisen sektorin käytettävissä olevaa rahaa ja verotettavaa toimintaa. Ylijäämä puolestaan vähentää taloudellisia transaktioita, joita voidaan verottaa. Ylijäämä toisin sanoen pienentää ja alijäämä kasvattaa seuraavan vuoden verotuloja.

Ylijäämän tavoittelu voi tehdä ylijäämän saavuttamisesta mahdotonta. Pitkän aikavälin rakenteellisen ylijäämän saavuttaminen valtiontaloudessa (eli yksityisen sektorin varallisuuden pienentäminen) onkin käytännössä mahdotonta. Yksityisen sektorin toiminnan heikentämistä julkisen sektorin ylijäämällä voidaan kompensoida ainoastaan ylijäämäisellä viennillä tai yksityisen sektorin laajentumisella velkarahalla. Viennin ylijäämä ei kuitenkaan ole julkisen sektorin tai kotimaisen yksityisen sektorin hallittavissa, vaan riippuvaista ulkomaisesta kysynnästä. Mikäli ulkomaansektori sattuu olemaan alijäämäinen eli rahaa lähtee maasta enemmän kuin sinne tulee, tarkoittaa tämä yksityisen sektorin velkaantumisen kasvua ilman lisäinvestointeja. Tässä tilanteessa julkisen sektorin ylijäämä pahentaa entisestään yksityisen sektorin nettovelkaantumista. Myös investointien suhteen Suomessa tilanne on ollut 2000-luvulla ongelmallinen. Elinkeinoelämän keskusliitto on puhunut jopa pitkästä investointilamasta. Julkisen talouden ylijäämä voi investointilaman olosuhteissa johtaa pitkäaikaiseen taloudelliseen taantumaan ja tulevien sukupolvien korkeampaan verotukseen. Kestävyysvajeen umpeen kurominen toisin sanoen ennemmin lisää kuin vähentää kestävyysvajeen suuruutta.

Toinen ongelma on se, että kestävyysvajelaskelmat rinnastavat kirjanpidoltaan ja kansantaloudellisilta vaikutuksiltaan täysin erilaisten toimijoiden tilanteen toisiinsa. Rakenteellinen ylijäämä tarkoittaa lyhyesti sanottuna eri asioita eri instituutioissa. Esimerkiksi eläkerahastojen ylijäämä tarkoittaa aivan eri asiaa kuin valtion ylijäämä, jolla on välittömiä vaikutuksia kansantalouteen. Eläkerahastojen tapauksessa ylijäämä tarkoittaa sitä, että eläkemaksuja kerätään enemmän kuin eläkkeiden maksamiseen tarvitaan kulloisenakin vuonna. Ylijäämän eli rahastoinnin lisäämisen taloudelliset vaikutukset riippuvat pitkälti siitä, mitä sijoituksilla tehdään ja miten paljon eläkkeiden rahastointia ylipäänsä harjoitetaan. Eläkerahastoissa rakenteellinen ylijäämä voi siis tasoittaa eläkemaksujen ja -etuuksien suhdetta yli ajan, kun taas budjettitaloudessa näin ei tapahdu. Lisäksi yksityisen sektorin eläkemaksujen nostaminen vastaavasti pienentää verotuloja. Yksi toimenpide saattaa siis pienentää ja toinen kasvattaa kestävyysongelmaa, vaikka molemmat tehtäisiin samalla perusteella.

Voidaan myös kysyä, onko kestävyysvajeen politiikkaidean sisältämä käsitys säästämisestä ylipäänsä validi. VM:n kestävyysvajelaskelmia on vaikeaa ymmärtää, ellei käsitys säästämisestä perustuu niin sanottuun loanable funds -teoriaan, jonka mukaan säästöt luovat tehokkaasti uusia investointeja. Näkemyksen mukaisesti pankit sijoittavat rahat tuottavaan liiketoimintaan tehokkaasti, kun valtio kerää rahaa pankkitililleen enemmän kuin kuluttaa. Erityisesti niin sanotun modernin rahateorian kehittäjät ovat kritisoineet teoriaa siitä, ettei näkemys yksinkertaisesti kestä empiiristä tarkastelua. Korkotaso ei laske automaattisesti säästöjen lisääntyessä, eivätkä pankit edes lainaa pankkitalletuksia eteenpäin. Toisin sanoen ei ole mitään takeita, että rahan vähentäminen talouden kulutuskierrosta vahvistaisi taloutta samassa suhteessa.

 

Lopuksi

Kestävyysvajelaskelmat ovat laskelmia siitä, millaisia toimenpiteitä sukupolvien välisesti aktuaarisesti oikeudenmukaisempi yhteiskunta vaatisi – riippumatta siitä, pidetäänkö tätä periaatetta toivottavana. Laskelmat myös operoivat maailmassa, jossa säästöt luovat lisäinvestointeja ja jossa kuntien, sosiaaliturvarahastojen ja valtion ylijäämät tuottavat samankaltaista kansantaloudellista dynamiikkaa. Joku voisi suorilta käsin sanoa, ettei maailma toimi tämän diskurssin kuvaamalla tavalla. Mikäli näin on, ei kestävyysvajeen umpeen kurominen tuota haluttua maailmaa. Kestävyysvajediskurssi on kuitenkin poliittisesti merkittävä myös toisesta syystä: se antaa välittömästi selkeitä politiikkapäämääriä ja ohjaa puolueiden poliittisia erimielisyyksiä lähinnä erimielisyyksiksi leikkauslistojen prioriteettijärjestyksestä. Se tekee itse politiikasta muutamien asiantuntijoiden keskinäistä teknokraattista kamppailua.

Kaikki numerot eivät tietenkään ole diskursiivisesti yhtä monimutkaisia kuin kestävyysvaje. Esimerkiksi kuumana käyvä keskustelu julkisen sektorin koosta on huomattavasti yksinkertaisempi asia. Siinä on nostettu esiin yksi luku (julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen), jonka merkitys noussee enemmän ideologisesta kuin tieteellisestä diskurssista. Mutta tämä ideologinen diskurssi voi olla huomattavasti vahvemmin läsnä ihmisten arkielämässä kuin poliittisen talouden teoria. Jos ymmärtää yksityisen ja julkisen sektorin suhteen nollasummapeliksi, eikä kannata julkisen sektorin organisointitapaa, tuntuu mikä tahansa julkisen sektorin kokoa kuvaava numero liian suurelta. Kun tätä numeroa esitetään tarpeeksi kauan julkisessa keskustelussa, saattavat poliitikot myös omaksua tämän luvun merkityksen juuri tässä julkisen sektorin koon (metforisen) pienentämisen ideologisessa mielessä. Siinä vaiheessa, kun poliitikot määrittelevät tämän luvun pääasialliseksi politiikkaongelmaksi, ei puoluepolitiikassa tarvitse tehdä muuta kuin laittaa teknokraatit tappelemaan siitä, kuka onnistuu nostamaan esiin uskottavimmat toimenpiteet julkisen sektorin karsimiseksi. Kaikki tämä voi saada oikeutuksensa kiitos yhden numeron, joka symboloi sen taustalla olevaa ideologiaa paremmin kuin tuhat sanaa.

Varokaa siis taloutta koskevia yksittäisiä ”isoja” numeroita retoriikan välineenä. Ne kun voivat koskettaa meidän kaikkien elämää nopeammin kuin osaamme arvata. Kestävyysvaje on tästä jos jostain erinomainen esimerkki.

 

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja on Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja ja yleisen valtio-opin yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa

One Thought on “Numeroiden politiikkaa

  1. Pingback: Numeroiden politiikkaa | Arjen polku

Julkaisujen selaus