Aluksi
Viime aikoina Suomessa on käyty kädenvääntöä siitä, pitäisikö aikapankkeja verottaa. Asiasta käyty keskustelu on ollut mielenkiintoista juridisesti ja poliittisesti.Verottaja on rinnastanut aikapankkitoiminnan mihin tahansa veronalaiseen vaihtotyöhön. Stadin Aikapankki taas on esittänyt, että verotus tuottaisi merkittäviä hyvinvointitappioita. Sen mukaan aikapankkien
tavoitteena on helpottaa avun tarpeen ja tarjonnan kohtaamista ja kehittää kulttuuria yhteisöllisempään suuntaan. Samalla aikapankit vahvistavat sosiaalisesti ja ekologisesti oikeudenmukaista paikallistaloutta, jossa jokaisella ihmisellä on yhtäläinen arvo ja osallistumisen mahdollisuudet. Aikapankkitoiminta tukee yksilöiden hyvinvointia, monia sosiaali- ja terveyspolitiikan painopistealueita sekä kestävän kehityksen tavoitteita.
Verotuskysymyksen sijaan julkisuudessa on keskusteltu vähemmän aikapankkien lähes ainutlaatuisesta piirteestä: ajan käytöstä rahana. Ajattelin tämän vuoksi pohtia tässä blogikirjoituksessa, millaista aika on tai voisi olla luonteeltaan rahana, millaisia sosiaalisia suhteita ja rahaverkostoja se muodostaa sekä miten nämä poikkeavat nykyaikaisesta rahajärjestelmästä. Palaan lopuksi lyhyesti aikapankkien pohdintaan. Ennen sitä on syytä tehdä pitkähkö hyppy fiktion maailmaan ja nykyaikaisen rahajärjestelmän arviointiin.
Aika rahana fiktiossa
Pari vuotta sitten ilmestynyt In Time -elokuva on yksi hienoimmista fiktiivisistä kuvauksista ajan käyttämiestä rahana. Maailman jokaisen ihmisen vanhentuminen on pysäytetty geneettisesti 25 ikävuodesta lähtien. Tämän jälkeen kaikilla näkyy kädessään koko ajan hupeneva määrä aikaa. Ajan loppuessa yksilö kuolee. Mikäli yksilö kykenee hankkimaan aikaa loputtomiin, ei hän voi kuolla ”luonnollisiin” syihin. Kaikki tarvitsevat siis aikaa pysyäkseen hengissä.
Elokuvan esittämässä maailmassa aika on universaali maksuväline – kaikki kahvista taksimatkojen kautta asuntoihin arvotetaan ja maksetaan ajassa. Aikaa pystyy lahjoittamaan toisille yksilöille ja heiltä voi myös varastaa aikaa. Kädestä suuhun elävällä työväenluokalla aikaa on jäljellä yleensä päiviä, tunteja tai vain minuutteja, minkä vuoksi heidän täytyy käydä jatkuvasti myös huonopalkkaisissa töissä pysyäkseen hengissä. Superrikkailla aikaa on vuosisatoja. Kaikkialla on aikavarkaita, minkä vuoksi rikkailla on runsaasti henkivartijoita.
Aikaa voi paitsi tienata tekemällä töitä myös lainata pankeista. Tulkintani elokuvasta on, että pankit luovat aikaa aivan samalla tavoin kuin meidän järjestelmässämme pankit luovat rahaa. Pankit määräävät myös lainojen (erittäin korkean) korkotason. Pankkien lainanantopäätökset määrittelevät keskeisesti sen, miten paljon rahaa on kierrossa. Kapitalistiset suuryritykset puolestaan määräävät hinta- ja palkkatason. Jos työväenluokka alkaa olla tarpeeksi suurta, voidaan tuottotasoa nostaa alentamalla palkkoja. Mikäli työväenluokasta alkaa tulla liian varakas ollakseen motivoitunut tekemään töitä, voidaan tätä ehkäistä nostamalla hintoja.
Aikaa on periaatteessa luotavissa loputtomasti. Tästä huolimatta eliitti pitää ajan niukkana säännöstellen pankkien lainanantokykyä sekä palkka- ja hintatasoa. Kuten eräs elokuvan hahmo toteaa, on monien kuoltava, jotta jotkut voisivat olla kuolemattomia. Saman hahmon mukaan järjestelmässä on kyse ”darwinistisesta kapitalismista”, jossa vahvimmat selviytyvät (Darwinin tuntijat toki toteaisivat, että käsikirjoittajien olisi pitänyt ymmärtää kyseen olevan sopivimman eikä vahvimman selviytymisestä).
Luokkajako ja siihen liittyvä vieraantuminen on yksi elokuvan keskeisistä teemoista. Työväenluokan elämäntapa määräytyy ajan perässä juoksemisesta – usein kirjaimellisesti, koska kenelläkään ei ole varaa käyttää aikaa kävellen. Työväenluokka on vieraantunut muista toimintatavoista ja elää eläämänsä lähinnä aikaa laskelmoiden. Työväenluokkaa ei tarvita oikeastaan mihinkään muuhun kuin perustuotantoon (jonka voisi korvata esim. roboteilla) tai matalan tuottavuuden palveluihin (esim. kokit, tarjoilijat, prostituutio). Rikkaat eli yritysten ja pankkien omistajat puolestaan kävelevät hitaasti, ”tuhlaavat” aikaa ja viettävät toisella tavalla vieraantunutta elämää lähinnä cocktail-tilaisuuksissa ja kasinoilla. Keskiluokka, joka koostuu lähinnä aikajärjestelmän pyörittäjistä ja rikkaille palveluita tuottavista ihmisistä, elää päivästä päivään – kuitenkin sen verran mukavasti, ettei heidän tarvitse vieraantua mistään muusta kuin omasta asemastaan järjestelmän pyörittäjinä ja rikkaiden palvelijoina.
Eri luokat elävät eri kaupunginosissa, joiden rajat voi ylittää vapaasti, jos vaan on varaa tietulleihin ja kalliimpaan asumiseen ja elämiseen. Luokkanousu on kuitenkin haastavaa. Kaikkien on ennen 25 ikävuotta onnistuttava hankkimaan koulutusta, sosiaalista pääomaa ja monia muita asioita, jotka mahdollistavat asettumisen korkeampaan luokkaan. Työväenluokkaisen yksilön on mahdotonta saavuttaa tätä, mikäli oma perhe taistelee talousvaikeuksissa, eikä opiskelulle ja kulttuurisen pääoman keräämiselle jää aikaa – osa työväenluokasta on siis tuomittu elämään kädestä suuhun niin kauan, kunnes kerran myöhästyy bussista ja kuolee. Rikkailla vastaavaaa ongelmaa ei tietenkään ole. Lapset saavat kymmeniä vuosia pelivaraa heti, kun täyttävät 25 vuotta.
Raha nykykapitalismissa
Mielenkiintoisen In Time -elokuvan jokseenkin dystooppisesta maailmasta tekee se, ettei se ole itse asiassa hirveän kaukana vallitsevasta modernista kapitalistisesta rahataloudesta mitä tulee rahajärjestelmän, yhteiskunnan hallintatavan ja yritystoiminnan järjestämistavan keskinäiseen suhteeseen.
Elokuvan keskeinen ero moderniin rahatalouteen on tietenkin se, että meillä elinaika on rajallinen, eikä se lopu välittömästi rahan loppuessa. Marxinsa lukeneet kuitenkin huomauttavat heti, että myös omassa kapitalismissamme rahasta on tehty elämän ylläpitämisen eli reproduktion mahdollistaja. Mikäli rahaa loppuu, ei suurin osa maailman väestöstä pysty syömään, asumaan, lisääntymään tai ylipäänsä hankkimaan elämään tarvittavia asioita. Rahalla saa mahdollisuuden elää ja toimia yhteiskunnassa. Mitä enemmän rahaa on, sitä mukavammin muiden tekemistä tuotteista ja palveluista voi nauttia.
Aivan kuten elokuvassa aikaa, myös meillä rahaa (toisin kuin aikaa) voi olla periaatteessa loputtomasti – yksilöiden varallisuudelle ei ole ylärajaa ja rahaa on ”painettavissa” juuri niin paljon kuin halutaan. Meillä kaikki raha on velkaa ja rahan määrä taloudessa vähenee sitä mukaa, kun velkoja maksetaan pois. Keskuspankit poikkeavat tavallisista pankeista lähinnä siinä, ettei niille tarvitse maksaa velkaa takaisin (minkä vuoksi ne voivat luoda uutta rahaa niin paljon kuin haluavat).
Myös inflaation ongelma ovat samanlainen. Mikäli ihmisillä on riittävästi rahaa tai he ovat omistajaluokkaa, ei heidän tarvitse enää työskennellä rahan eteen (so. emansipaatio rahataloudesta). Toisin sanoen rahan täytyy olla niukkaa, jotta ihmiset toimisivat rahallisesti laskelmoiden ja pitäisivät siten yllä itse rahajärjestelmää. Raha toimii vain, jos riittävän moni pitää sitä kierrossa ja koordinoi toimintaansa rahaa jatkuvasti laskelmoiden.
Omassa maailmassamme rahan ulkopuolelle voi toki siirtyä esimerkiksi subsistenssitalouteen siirtymällä. Elokuvan maailmassa tämä johtaisi kuolemaan. Kuten keynesiläiset huomauttaisivat, meidän maailmassamme on kuitenkin eräs toinen mekanismi, joka pakottaa meidät yhtenäiseen rahatalouteen: verotus. Kaikkea toimintaa verotetaan valtion valuutassa, minkä vuoksi kaikki tarvitsevat aina jonkin verran virallista rahaa. Jos verot jättää maksamatta, menettää lopulta vapautensa (so. joutuu vankilaan). Kuolemaksi tämä ei koidu, mutta mahdollisuudet nauttia rahajärjestelmän hedelmistä poistuvat.
Myös tuotantotapaan liittyvä luokkajako on samankaltainen nykymaailmassa. Luokka-asemat määräytyvät luultavasti meilläkin pitkälti 25 vuoden ikään mennessä. Työväenluokka eli kehittyvien maiden teollinen proletariaatti ja rikkaan maailman palvelu- ja tietotyöprekariaatti elää meilläkin kädestä suuhun tuottamalla tuotteita ja palveluita ostovoimaisille. Keskiluokka elää suhteellisen mukavasti pyörittämällä järjestelmää sen ylemmillä hierarkiatasoilla, mutta on myös kykenemätön siirtymään järjestelmän ulkopuolelle. Superrikkaiden tarvitsee lähinnä puolustaa järjestelmää ja kilpailla keskenään varallisuuden määrästä.
Nykymaailmassa on kuitenkin yksi erittäin merkittävä ero elokuvan maailmaan: omistaminen on diffuusimpaa. Me kaikki olemme entistä useammin myös omistajaluokkaa eläkerahastojen, omien säästöjen ja institutionaalisten sijoittajien välityksellä. Tästä huolimatta itse järjestelmän peruslogiikka on sama – mitä enemmän omistat osuuksia menestyvistä yrityksistä, sitä enemmän saat nauttia järjestelmän hedelmistä. Omistusoikeudet ovat yhtä keskeisiä meidän maailmassamme kuin elokuvassakin. Kaikki tarvitsevat rahaa verojen maksamisen ohella asumiseen ja velkojen maksamiseen, koska tuotannontekijät eli maa, työ ja raha itse eli velkaja pääoma on (Karl Polanyin kuvaamalla tavalla fiktiivisesti) kommodifioitu ja siten omistettavissa.
Nykymaailma poikkeaa elokuvan maailmasta merkittävästi oikeastaan vain yhdellä tavalla. Meidän maailmassamme on (ainakin toistaiseksi) julkinen sektori ja sitä koskevaa politiikkaa. Elokuvan maailmassa julkisyhteisö on rajattu yövartijavaltiomaisesti oikeuslaitokseen ja poliiseihin eli ”ajan vartijoihin”. Meidän maailmassamme jotkut valtiot antavat ihmisille perustoimeentuloa, ilmaista koulutusta ja julkisia palveluita (joihin ei tarvitse rahaa) sekä uudelleenjakavat tuloja ja omaisuutta. Kiitos valtion, aivan kaikki ei ole välttämättä rahasta kiinni. Demokraattinen päätöksenteko mahdollistaa sen, ettei kaikkea toimintaa ohjata markkinoiden ja sitä kautta omistajia hyödyntävän rahallisen arvottamisen kautta. Tämä ero on filosofisesti erittäin merkittävä.
Pakollisen rahajärjestelmän poliittinen oikeutus
Molemmista edellä kuvatuista järjestelmistä tekee mielenkiintoisen se seikka, että kummassakaan raha ei ole – Nigel Doddin käsittein – loogisesti tai poliittisesti neutraalia (toisin kuin esim. uusklassinen taloustiede olettaa).
Looginen neutraalius tarkoittaa sitä, että rahan määrän ei pitäisi vaikuttaa tasapainotilassa olevan talouden toimintaan. Elokuvan aikarahan maailmassa logiikka on hieman toisenlainen kuin omassa velkarahajärjestelmässämme: elokuvassa ajan lisääminen tuo kyllä kaikille lisää elinaikaa (ja sitä kautta resursseja), mutta myös vähentää kannustimia osallistua rahatalouden toimintaan. Nykyjärjestelmässä rahan lisääminen tuo uusia resursseja yksinomaan rahatalouden piiriin. Esimerkiksi palkkaamalla julkiselle sektorille työntekijöitä alijäämillä voidaan työllistää ihmisiä, jotka eivät aiemmin ole olleet markkinoilla. Kysyntää voidaan lisätä myös velkarahalla tuotetuilla lisäinvestoinneilla. Inflaatio tulee mukaan vasta siinä vaiheessa, kun kaikki resurssit ovat käytössä. Vastaavasti rahan poistaminen kierrosta verottamalla vähentää yksityisen sektorin säästöjä, mikä muun muassa vaikeuttaa velkojen maksamista. Toisin sanoen rahan vähentäminen vähentää yksityisen sektorin mahdollisuuksia vaurastua.
Poliittinen neutraalius tarkoittaa puolestaan sitä, että raha ainoastaan representoi varallisuuseroja, muttei koskaan tuota niitä. Elokuvan maailmassa on helppoa havaita, että tämä näkemys ei voisi olla kauempana totuudesta – rahajärjestelmä pakottaa toiset elämään subsistenssitasolla ensimmäiseen virheeseen saakka (jolloin aika ja elämä loppuu) samalla kuin antaa toisille ikuisen ja vauraan elämän. Myös meidän järjestelmässämme tuotannontekijöiden hyödykkeistäminen yhden rahajärjestelmän piirissä tuottaa samansuuntaista logiikkaa: kaikkien on pakko toimia järjestelmän piirissä, mutta vain osa hyötyy siitä merkittävästi.
Koska raha ei ole kummassakaan järjestelmässä neutraalia, eikä järjestelmään osallistumistakaan voida välttää, on molemmille rahajärjestelmälle esitettävä vahva poliittinen oikeutus.
El0kuvan maailmaan ei oikeutuksia ole helposti löydettävissä. Libertaarit tavallisesti hyväksyvät jonkinlaisen epädemokraattisen yövartijavaltiokapitalismin, mutta heille aikarahan monopoli on mahdotonta oikeuttaa – kullakin täytyy olla oikeus määritellä oma vaihdon välineensä. Liberaaleille maailma ei taas ole oikeutettavissa, koska se ei pakollisena järjestyksenä takaa kansalaisille ensisijaisia hyviä, kuten kansalaisvapauksia tai perustoimeentuloa. Sosialidemokraattisille ajattelijoille maailma on mahdoton jo siksi, ettei siinä ole organisoitunutta demokratiaa. Erilaiset sosialistit ja kommunistit vastustavat luultavasti jo kapitalistiseen riistoon perustuvaa tuotantotapaa. Autonomisteille ja anarkisteille maailma on mahdoton jo siksi, että siinä kukin yksilö pakotetaan niukkuuteen ja ylipäänsä repressioon. Kommunitaristit tuskin pitäisivät elokuvan maailman mukaista elämää hyvänä.
Oikestaan vain kaksi poliittis-filosofista suuntausta voisi pitää elokuvan maailmaa oikeutettuna. Utilitaristit voisivat argumentoida, että ”kuolemattomien” saavuttamat hyödyt ovat suuria oikeuttamaan työväenluokan kurjistamisen ja epäonnistuneiden työntekijöiden kuolemat (joskin tämä aiheuttaisi suurimmalle osalle utilitaristeista suuria ongelmia). Vain uusliberaalille elokuvan maailma on toivottava tai suorastaan märkä uni. Siinä kaikkea ihmisten toimintaa koordinoidaan markkinoiden ja kapitalististen yritysten välityksellä, kun taas valtion rooli on rajoitettu markkinoiden luomiseen ja omistusoikeuksien valvontaan. Markkinat on luonnollistettu osaksi ihmiselämän fyysistä jatkuvuutta. Rikkaat näyttävät ihmiskunnalle suuntaa esimerkillään. (Kaikki elokuvan katsoneet voivat huvikseen käydä vertaamassa elokuvan maailma Philip Mirowskin kuvaukseen uusliberaalin ohjenuorista, s. 434-440.)
Mielenkiintoisen omasta kapitalistisesta rahataloudestamme tekee se, että sen oikeutus on enemmän kiinni siitä, mitä valtio tarkalleen ottaen tekee. Autonomistien, anarkistien, kommunistien, libertaarien, utilitaristien tai kommunitaristien päätä tämä teema tuskin kääntää mihinkään. Liberaalien, sosialidemokraattien, uusliberaalien ja mahdollisesti myös sosialistien kanta sen sijaan saattaisi muuttua. Liberaaleille meidän maailmamme on oikeutettavissa, jos valtio takaa toiminnallaan kansalaisille primäärihyödykkeet eli perusvapaudet esimerkiksi poliittisten vapauksien sekä perustoimeentulon tai perustulon ja julkisten palveluiden (ml. koulutus) keinoin. Rawlsilaisille oikeutus voisi lisäksi vaatia yritysten omistusoikeuksien jonkinasteisen tasajaon (property-owning democracy). Kahdesta viimeksi mainitusta syystä uusliberaalit voisivat vastustaa nykymaailmaa. Sosialidemokraatit voisivat myös kannattaa nykymaailmaa liberaalien kannattamista syistä, kunhan vaan demokratian itsensä vaikutusalaa ei rajattaisi liikaa. Sosialisteille oikeutus lienee myös mahdollinen, jos omistusoikeuksien tasajaon sijaan omistusoikeudet määrittyisivät kollektiivisesti.
On huomattava, että kaikki edellä esitetyt pohdinnat koskevat vain pakollisia rahajärjestelmiä. Kun alamme pohtia aikapankkeja, jotka perustuvat vapaaehtoisuuteen, muuttuu kysymys oikeutuksesta toisenlaiseksi ja kohdistuu ennen kaikkea pakollisen ja vapaaehtoisen järjestelmän suhteisiin.
Aikapankit ei-pakollisena aikarahajärjestelmänä
Aikapankkeja löytyy moneen eri lähtöön. Niitä yhdistää tavallisesti lähinnä kolme periaatetta: vapaaehtoinen osallistuminen, vastavuoroisuus ja rahan rajattu käyttöala. Käsittelen tässä yhteydessä esimerkkinä tarkemmin minulle tutuinta ja kotimaisen julkisen keskustelun kannalta ajankohtaisinta aikapankkia eli Stadin Aikapankkia (SA).
Aikapankit ovat vapaaehtoisen keskinäisen vaihdon järjestelmiä, joissa vaihdon yksikkö lasketaan ajassa. Vaihdettavat asiat ovat tavallisesti palveluita, vaikkakin aikaan perustuvissa paikallisrahajärjestelmissä voidaan vaihtaa osittain myös tavaroita. Aika ei ole pelkästään vaihdon väline, vaan myös velkasuhde – jos käyt tekemässä tunnin työtä jollekulle, saat oikeuden yhteen tuntiin jonkun muun vapaaehtoisesti tarjoamaan työhön. Aika toimii siis paitsi maksuvälineenä myös kirjanpidon yksikkönä ja arvon säilyttäjänä. Tässä mielessä on oikeutettua puhua ajasta aikapankin rahana.
SA:n rahayksikkö on nimeltään tovi. Tovi kelpaa myös rahana myös kansainvälisessä Community Exchange System -verkoston aikapankeissa. Tovi vastaa yhden tunnin mittaista työtä (tai tavaranvaihtoa). SA, kuten useimmat aikapankit, sääntelevät velan määrää ja vaihdon laatua. SA on määritellyt käyttäjien tilien ylä- ja alarajaksi 50 tovia. Työn sopivuus vaihtoon määritellään etiketillä.
Aikapankkien merkittävin ero moderneihin rahajärjestelmiin on se, ettei rahaa itseään ole kommodifioitu. Aikarahaa ei voida luoda ilman varsinaista transaktiota, sitä ei voida sijoittaa eteenpäin tuottojen perässä, eikä sillä voida varsinaisesti hankkia omistuksia (tosin lienee täysin mahdollista, että joku voisi periä esim. vuokraa toveissa). Raha heijastaa jotain ennalta sopivaksi määriteltyä vapaaehtoista transaktiota.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö aikaraha olisi velkarahaa. Vaikka raha ei synny velasta, palvelu tuottaa velkasuhteen. Rahan määrä riippuu toistensa kumoavien transaktioiden määrästä. Mitä enemmän toveja otetaan velaksi, sitä suurempi rahan määrä on; mitä enemmän toveja ”lunastetaan”, sitä vähemmän rahaa on. Rahan määrä ei siis kerro kaikkea aktiviteetin määrästä, koska toisensa kirjanpidossa kumoavia aktiviteetteja on runsaasti. Aktiviteettien määrää kuvaa paremmin rahan kiertonopeus. Samat huomiot pätevät myös nykyaikaiseen viralliseen rahatalouteen.
Kiitos kommodifikaation puutteen, aikapankin raha voi olla loogisesti sekä ei-neutraalia että neutraalia. Siinä mielessä aikapankkiraha ei ole neutraalia, että uuden rahan luominen johtaa automaattisesti uusien resurssien ottamiseen järjestelmän piiriin. Toisaalta raha on siinä mielessä neutraalia, että uutta rahaa ei varsinaisesti voida edes laskea liikkeelle irrallaan toiminnasta. Rahan määrä kun on sama kuin velkasuhteiden eli ”lunastamattomien” transaktioiden määrä. On toki mahdollista, että aikapankkijärjestelmä sisältäisi jonkinlaisen ”aikakeskuspankin”, jossa liikkeelle laskettu eli jonkun tilille annettu tovi olisi vastikkeeton – se ei vaatisi mitään transaktioita vastineeksi tai sitä ei tarvitsisi muuten vaan maksaa koskaan takaisin.
On huomattava, että aikapankit eivät ole poliittisesti neutraaleja. Kuten kaikissa rahajärjestelmissä, myös SA:n kohdalla järjestelmä itse ja järjestelmän pyörittäjät saavat osansa järjestelmän hyödyistä, vaikka itse rahalla ei omistuksia pystykään hankkimaan. Kunkin jäsenen tulee maksaa yhden tovin jäsenmaksu vuosittain yhteisön tilille, mikä pakottaa jokaisen osallistujan hankkimaan ainakin yhden tovin. Jokaisesta vaihdosta tilittyy myös automaattisesti 2 % veroa sekä myyjältä että ostajalta. Palvelun ostajan vero menee yhteisön omalle tilille. Palvelun myyjä voi tosin itse kohdistaa veron valitsemalleen SA:ssa mukana olevalle yhteisölle. Yhteisötilin toveilla on tarkoitus rahoittaa sekä järjestelmän kehittämistyötä että tehdä ”aikapankkiin osallistuminen helpommaksi niille, joiden on esimerkiksi elämän- tai terveydentilasta johtuen vaikea hankkia toveja”.
Kantavana poliittisena lähtökohtana on näin ollen jonkin sortin kommunitaristinen ajattelutapa, joskin asiasta olisi mahdollista esittää myös täysin sosialidemokraattinen tulkinta. Yhteisön toimintaa koordinoi työryhmä nimeltään STAP. Ryhmän jäsenillä on mahdollisuus laskuttaa tehdystä kehittämistyöstä aikapankin yleisperiaatteen mukaan (1 tunti työtä = 1 tovi) siten, että kuukausitasolla on 10 tovin katto per jäsen. Ryhmän jäseniä suositellaan myös käyttämään osa aiemmista “kehitystoveistaan” palveluiden hankkimiseen aikapankin kautta, jotta tovien kiertoa saataisiin pidettyä yllä.
Lopuksi
Viime kädessä kaikkien edellä kuvattujen – fiktiivisten ja todellisten – järjestelmien keskeisin kysymys on se, mitä rahalla voi saada. In Time -elokuvassa rahalla saa mahdollisuuksia jatkaa elämää, modernissa valtiorahassa sillä saa mitä tahansa vaihdettavaa asiaa mukaan lukien verotuksen selvittäminen ja aikapankeissa sillä saa vapaaehtoisia palveluita. Ne ovat kuitenkin kaikki rahajärjestelmiä, joissa tulee esiin omanlaisensa yhteisön hallintatavat. Tämä auttaa ymmärtämään myös kotimaisen verottajan ja aikapankkien välisiä viimeaikaisia suhteita: rahaverkostonsa logiikalta poikkeavat aikapankit totta tosiaan tulevat valtiorahajärjestelmän ”tontille”, joskin vain hyvin kapealle alueelle.
Tämän seikan ymmärtäminen mahdollistaa jokseenkin erilaiset tulkinnat Stadin Aikapankin vastineeseen verottajan näkemyksiin:
Aikapankkitoiminnalle ei voi määritellä hintaa. Stadin Aikapankki korostaa, että aikapankkitoiminnan arvoa ei tule määrittää euroina verotusohjeen tavoin. Aikapankissa keskinäisen avun merkityksiä ja vaikutuksia ei mitata rahassa eikä toiminnalla tavoitella taloudellista voittoa. Tämän vuoksi aikapankkitoiminnasta saadun edun arvoa ei ole luontevaa ilmaista euroissa eikä kirjattuja tunteja eli toveja voi rinnastaa rahaan tai taloudelliseen vastikkeeseen. Toveja ei voida rinnastaa euroihin myöskään sen takia, että tovimarkkinat ovat selvästi euromarkkinoita rajoitetummat. Tovit ovat sidottuja aikapankin periaattein toimivaan ympäristöön, jossa tavoitteena on oikeudenmukainen ekologinen ja sosiaalinen kestävyys. Euromarkkinoita eivät rajoita tällaiset eettiset periaatteet.
On totta, että SA:n rahaverkosto on organisoitu eri periaatteiden varaan kuin valtiorahajärjestelmä, minkä vuoksi on oikeutettua sanoa, ettei toveja voida rinnastaa euroihin. Toisaalta on huomattava, että toveilla saatavia asioita voi rinnastaa euroilla saataviin asioihin. Viime kädessä kyse onkin rahaverkoston järjestämistavasta, mikä on nykyaikaisen vallankäytön ytimessä, kuten voimme havaita fiktiivisten ja vallitsevien rahan instituutioiden analyysin avulla. Valtiovallalla ja verottajalla on aito intressi välttää vaihtoehtoisten rahajärjestelmien esiintuloa, jotta sen omaksuma yhteiskunnan hallintatapa voisi pysyä yllä.
Kysymys kuuluukin: pitäisikö valtiovallan olla avoin vaihtoehtoisille rahaverkostoille yhteiskunnan hallintatapana? Mikäli kyllä (kuten suurin osa edellä mainituista filosofisista suuntauksista luultavasti sanoisi – asiasta tarvittaisiin epäilemättä lisää filosofista tutkimusta), niin siinä tapauksessa olisi mahdollista olla lojaali aikapankin toimintatavalle ja jättää se rauhaan euromääräisessä verotuksessa. Jos verotusta halutaan tässä tapauksessa harjoittaa jostain muusta kuin hallintavaltaan liittyvistä syystä, voisi verotus perustua toveihin – toisin sanoen julkisella sektorilla voisi olla oma tilinsä aikapankissa ja sen pitäisi maksaa jäsenmaksuja ja veroja aikapankille siinä missä muidenkin.
Mikäli valtio ei ole tähän valmis, tulee tällöin muistaa, että aikapankin varallisuudessa ja velassa ei ole kyse euromääräisestä varallisuudesta tai velasta. Mikäli varallisuutta verotetaan euromääräisesti, on luontevaa, että myös velka huomioidaan verovähennyksinä. Jälkimmäinen voisi olla aikapankin oman sosiaalisen järjestämistavan kannalta varsin tuhoisaa – kenelläkään kun ei olisi enää euromääräisiä kannustimia hankkia varallisuutta, vaan ainoastaan velkaa (so. saada muut tekemään itselle palveluita).
Ville-Pekka Sorsa
Kirjoittaja on Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja ja yleisen valtio-opin yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa