Työn tarjonnan lisääminen on ollut yksi eniten toisteltuja talouspoliittisia toimenpide-ehdotuksia kotimaisessa keskustelussa viimeisen vuoden ajan. Erityisesti Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen pääjohtaja Juhana Vartiainen on profiloitunut työn tarjonnan lisäämisen äänitorvena viime aikoina.

Ajatus työn lisäämisen tarpeesta ei tietenkään ole uusi kotimaisessa keskustelussa. Väestön ikääntymisen ja suurten ikäluokkien eläköitymisen tuottama huoltosuhteen tuleva heikentyminen nosti asian keskusteluun jo 1990-luvulla. Asia on edelleen ajankohtainen. Työllisyysaste on Suomessa varsin matala. Ellei työllisyysastetta saada nostettua 2020-luvulle, tulevat suurten ikäluokkien eläköitymisen kustannukset olemaan varsin suuret. Työtä pitää tehdä lisää tai sitten tuottavuuden ja palkkatason pitää kasvaa valtavasti, mikäli tämä halutaan välttää.

Työpaikkojen ja työllisyyden lisääminen on kuitenkin tyystin eri asia kuin työn tarjonnan lisääminen. Työn tarjonnan lisääminen tarkoittaa yleisesti ottaen sitä, että väestö käyttää suuremman osan ajastaan työntekoon. Tämä voi tarkoittaa työvoiman ulkopuolella olevien ihmisten tuomista työmarkkinnoille, työntekoa rajoittavien tekijöiden vähentämistä ja muita ”rakenneuudistuksia”. Eli mitä tahansa koko väestöä koskevan pakkotyön ja ilmaisen koulutuksen lisäämisen, 24-tuntisen työpäivän ja kaikkien käytettävissä olevan julkisen päivähoidon tuottamisen sekä kaikkien työttömyys- ja eläkejärjestelmien poistamisen ja asevelvollisuuden lyhentämisen viikolla väliltä.

Työn tarjonnan lisääminen ei ole kuin yksi tekijä työllisyyden nostamisessa. Työlle tarvitaan myös kysyntää, jotta työllisyys lisääntyisi. Viimeaikaisesta työn tarjonnan lisäämiseen keskittyneestä keskustelusta tekeekin järkeenkäypää vain se, että työn tarjonnan lisäämisen oletetaan lisäävän myös työn kysyntää eli työpaikkojen määrään. Muussa tapauksessahan työn tarjonnan lisääminen tarkoittaa vain työttömyyden lisäämistä.

Katse kohdistuu näin ollen talousteoriaan. Juhana Vartiainen on esittänyt asian Twitterissä seuraavasti:

Näin esitettynä asia vaikuttaisi lähinnä ilmiöltä taloustieteilijän paperille luomassa maagisessa maailmassa, jossa kynän pyyhkäisy muuttaa ihmisten käyttäytymistä ja yhteiskuntaa. Kaivetaanpa siis teorioita hieman syvemmältä.

Avainsana tähän pohdintaan on Vartiaisen esittämä ”rakenteellinen työttömyysaste” eli useille ekokonomisteille tutummin NAIRU (non-accelerating inflation rate of unemployment). Heterodoksisen taloustutkimuksen parissa laajasti tunnettu professori Engelbert Stockhammer on tuottanut tiiviin katsauksen NAIRU-teorioista taloustieteen eri koulukunnissa.

Ehkä merkittävin teorioiden jakolinja kulkee siinä, onko työttömyys vapaaehtoista vai ei. Esimeriksi valtavirtaisessa uusklassisessa (ja monetaristisessa) taloustieteessä valinta työn ja työttömyyden välillä on aina vapaaehtoinen.  Työn tarjonnan lisääminen tarkoittaa  lähinnä sitä, että ihmisille annetaan enemmän kannustimia tehdä työtä. Kepin ja porkkanan täytyy siis olla kohdillaan. Uusklassinen taloustieteilijä tulee siis sanoneeksi, että rakenteellisen työttömyyden kanssa pitää vain elää, mikäli haluamme leikki-ikää, eläkejärjestelmiä, ruokatunteja ja muita modernin maailman höpötyksiä, jotka pitävät ihmiset poissa siitä olennaisesta eli 24/7 toimivilta tuotantolinjoilta ja toimistoilta. Työn tarjonnan lisääminen lisää tässä ajatusmallissa työn kysyntää niin kutsutun Sayn lain nojalla. Ilkeästi sanottuna lain perusidea on, että talouden vain oletetaan tasapainottavan itsensä joka tilanteesta automaattisesti ja sillä hyvä – älä hyvä ihminen mieti asiaa sen enempää. Analyyttisemmin sanottuna idea on siinä, että kunhan ihmiset vain alkavat tuottaa jotain ja myydä sitä, niin toiminta synnyttää talouteen uutta rahaa ja kysyntä lisääntyy. (Nykyään rikkaissa maissa vallitsevaan endogeeniseen rahaan perustuvan rahajärjestelmän tuntijoille on toki itsestään selvää, että tämä ei pidä paikkaansa.)

Muut Stockhammerin käsittelemäy talousteoriat pitävät rakenteellista työttömyyttä ei-vapaaehtoisena ilmiönä. Esimerkiksi Suomessa on tällä hetkellä yli 190 tuhatta työtöntä työnhakijaa, joka vastaa yli 7 prosenttia työvoimasta. Eli lähes 200 000 ihmistä, jotka (ainakin määritelmän mukaisesti) haluaisivat tehdä töitä, mutta työpaikkoja ei vaan löydy. Eikä niitä myöskään haluta luoda. Ei-vapaaehtoisuus vaikuttaakin nykynäkökulmasta varsin järkevältä oletukselta.

Toinen nykyään valtavirtainen taloustieteen haara eli uuskeynesiläinen ajattelu lähtee liikkeelle siitä, että työn tarjonnan lisääminen ei lyhyellä aikavälillä välttämättä tuota kysyntää hinta- ja palkkajäykkyyksien kautta, mutta ”pitkällä aikavälillä” (eli ekonomistin paperilla) näin on. Politiikkasuositukset ovat siis samat kuin toisessa valtavirtaisessa lähestymistavassa: työmarkkinoiden sääntelystä, hyvinvointivaltiosta ja muista modernin maailman höpötyksistä on luovuttava.

Jälkikeynesiläisessä (tai postkeynesiläisessä) ajattelussa NAIRU:un suhtaudutaan hyvin vaihtelevasti. Lähtökohtana on kuitenkin se, ettei työn tarjonta yksinkertaisesti lisää työn kysyntää. Jos työn tarjonnan lisääminen tarkoittaa palkkojen, sosiaaliturvan tai muun toimeentulon vähentymistä, työn tarjonnan lisääminen itse asiassa vain vähentää efektiivistä kysyntää, rahan kiertoa taloudessa ja näiden kautta myös työn kysyntää. Elleivät yritykset investoi uudella velkarahalla eli tuo uutta rahaa talouteen, täytyy julkisen sektorin tehdä tämä. Työn kysyntää voidaan tarjonnan lisäämisestä johtuvan kysynnän alenemisen olosuhteissa lisätä vain valtion tai keskuspankin tekemillä toimenpiteillä (esim. budjettialijäämät veronalennuksilla ja suorilla julkisilla investoinneilla, pankkien lainauskyvyn parantaminen).

Omasta mielestäni jälkikeynesiläiset ovat asiassa enemmän oikeassa, koska muissa edellä mainituissa koulukunnissa ei huomioida nykyaikaisen rahajärjestelmän toimintaa, vaan vetäydytään hyödykerahateorioiden, Sayn lain ja ”pitkän aikavälin” kaltaisten konstruktioiden taakse. Kysymys kuuluukin: mihin on uskottava tosielämässä, jotta työn tarjonnan lisääminen lisäisi myös sen kysyntää? Mielestäni jälkikeynesiläiset ovat aivan oikeassa siinä, että ilman julkisen tai yksityisen sektorin uusia investointeja ei uusia työpaikkoja yksinkertaisesti tule, vaan talouden kysyntä vain heikkenee.

Kiteeläinen talousajattelija Auvo Rouvinen esitti blogissaan hauskan ajatuskokeen juuri tähän asiaan liittyen: jos työn tarjonnan lisääminen todella kohentaa taloutta ja työllisyyttä sellaisenaan, niin mikseivät kunnat ala vaan kilpailla Suomen lukuisista työttömistä? Kilpailu työttömistä ei vaikuta järkevältä ilman, että näille myös luodaan työpaikkoja.

Mielenkiintoisen työn tarjonnan lisäämisen keskustelusta tekee se, että juuri julkisen sektorin työpaikkoja ei olla halukkaita lisäämään edes lamassa. Viime aikoina on käyty keskustelua esimerkiksi niin sanotun vastikkeellisen sosiaaliturvan tiimoilta eli siitä, että julkisen rahan saamisen vastineeksi pitäisi tehdä julkisia töitä. Ennen näitä kutsuttiin julkisen sektorin työpaikoiksi. Nykyään uudet julkisen sektorin työpaikat eivät kuitenkaan jostain syystä tunnu käyvän päinsä. Esimerkiksi julkinen velka tai elvytysvaran puuttuminen eivät työpaikkojen lisäämistä rajoita, joten selitykset lienevät ideologisia.

Seurauksena on joka tapauksessa se, että paine lisäinvestointeihin kohdistuu yksityiseen sektoriin. Jos kuuntelee kansainvälistyneiden suomalaisyritysten puheita, niin tämän hetken ongelmana on kysynnän ja sitä kautta kaikkien investointikannustimien puuttuminen. Ilman julkisen sektorin toimia työn kysynnän lisääntymistä ei siis ole näköpiirissä.Näin ollen pelkään pahoin, että työn tarjonnan lisäämisen agenda näyttää näissä poliittisissa olosuhteissa lähinnä työttömyyden lisäämisen agendalta.

Toivon todella, että olen väärässä. Työttömyyden leimaaman kokonaisen sukupolven kasvattaminen tulee nimittäin hyvin kalliiksi. Niinpä onkin kysyttävä: onko työn tarjontaa todella varaa lisätä hinnalla millä hyvänsä?

 

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja on Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja

One Thought on “Työn tarjontaa – hinnalla millä hyvänsä?

  1. Pingback: “Työn tarjontaa – hinnalla millä hyvänsä?” | Poliittisen talouden tutkimuksen seura | Arjen polku

Julkaisujen selaus