Automatka oli sujunut vuosikausia hienosti. Tuntui siltä, ettei loiva alamäki lopu koskaan, eikä polkimia tarvinnut käyttää. Aiemman kotimaisen auton tilalle hankittu eurovalmisteinen menopeli näytti toimivan hienosti.

Sitten alamäki muuttui jyrkäksi ylämäeksi. Kävi ilmi, että auton kaasu oli rajoitettu tuhanteen kierrokseen minuutissa, eikä vaihdetta voinut ylämäessä vaihtaa. Lisäksi auton navigaattori alkoi vaatia saksaksi jarrun painamista, vaikka auto pysyi hädin tuskin käynnissä. Kuulemma tyyppivika.

Kuskille iski paniikki ja hän nosti jalan kaasulta. Matkalaiset alkoivat huutaa takapenkiltä neuvoja kuskille.

Kaikki olivat sitä mieltä, että matkaa pitää jatkaa. Mitä nyt oikeasta laidasta kuului mutinaa, että kaikki pitäisi pakottaa kiipeämään ylös vuorenrinnettä omin voimin. Unohtikohan tarkoituksella mainita, että kiipeilyvarusteita on vain parille isokokoisimmalle.

Vasemmalla puolella istuvat uskoivat, että kuski tietää mitä tekee. He kiistelivät siitä, uskaltaako kaasua enää painaa. Yksien mielestä on vastuullista kulkea aina pienellä tasakaasulla. Toisten mielestä ei kannata neuvoa kuskille mitään, koska sitten se voi unohtaa jarruttaa seuraavassa alamäessä. Sitten he alkoivat kiistellä penkinlämmittimistä, pölykapseleista ja siitä, kuka pääsee seuraavaksi etupenkille.

Keskellä istuvat halusivat olla painamatta kaasua mutta keventää autoa heittämällä siitä pois istuimet ja ilmastoinnin. Eli tehdä matkasta mahdollisimman epämukava kaikille. Keskipenkin äänitorvi olisi halunnut painaa jarrun pohjaan, jotta nopeus kasvaisi. Luuli varmaan olevansa jossain ihan muussa ajoneuvossa.

Myös oikealla istuvat halusivat painaa jarrun pohjaan. Yhdet halusivat korvata kuskin robotilla, joka aina painaa kaasua alamäessä ja vetää käsijarrun pohjaan ylämäessä. Toisille oli samantekevää miten ajetaan, kunhan noudatetaan navigaattorin ohjeita ja auto näyttää ulkoapäin hyvältä.

Takapenkin uusi tulokas olisi halunnut vanhan kotimaisen auton takaisin. Siinä sai kuulemma ovet paremmin lukkoon. Mutta jarrua hänkin halusi painaa.

Jotenkin se kuski sai pidettyä auton käynnissä, vaikka auto nyt taaksepäin valuukin. Saa nähdä koska se sammuu tai hajoaa.

Matkustajista ei tunnu olevan apua. Kukaan ei halua mennä vaatimaan muutoksia autotehtaalle, vaikka kaikki sen johtokunnassa istuvatkin. Kukaan ei uskalla edes ääneen kysyä, minne tässä ollaan matkalla. Tai että pitäisikö vaihtaa polkupyörään. Bensa-asemia kun ei kuulemma ole enää montaa jäljellä tällä reitillä.

 

Ville-Pekka Sorsa

Kolumnisti on Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin yliopistonlehtori

 

Kirjoitus on julkaistu Työeläke-lehden numerossa 3/2014.

Kommentointi on suljettu.

Julkaisujen selaus