Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen esitti viime viikolla poliittisen talouden tutkijan korvissa varsinaiselta pommilta kuulostavan lausunnon. Liikanen totesi, että

Talouden faktat eivät kuulu politiikan piiriin. Politiikkaan kuuluu se, mihin tärkeysjärjestykseen asioita laitetaan, se on vaaleissa ratkaistava.

Ajattelin purkaa tämänkertaisessa blogikirjoituksessani Liikasen lausuntoa vähän tarkemmin. Motivaatio tähän tuli siitä, että vedän tällä viikolla järjestettävillä Politiikan tutkimuksen päivillä työryhmää nimeltään Politiikan ja talouden rajankäynnit, jossa käsitellään läheisesti teemaan liittyviä asioita.

 

Talous ja politiikka päätöksenteon tapana

Mikäli asiaa tarkastellaan hyvin yleisellä tasolla, Liikasen lausunto edustaa tyypillistä ekonomistisen (huom. ei välttämättä ekonomistien) poliittisen retoriikan genreä, josta olen kirjoittanut huomattavasti pidemmin toisaalla. Lausunnossa karkeasti ottaen esitetään talous omana päätöksenteon piirinä ja erotetaan se politiikasta omana päätöksenteon piirinään.

Politiikka ja talous ovat tässä yksinkertaisessa mielessä molemmat päätöksenteon tapoja.  Poliittisen päätöksenteon rationaliteetti on deliberaatio. Deliberaatio on karkeasti ottaen ryhmän tai yhteisön harjoittamaa pohdintaa, johon kuuluu eroja arvoissa ja intresseissä, erilaisten vaihtoehtojen kartoittamista, valtakamppailuja sekä lukuisia muita asioita. Poliittisen päätöksenteon tunnistaa siitä, että asiat päätetään tehdä toisin. Taloudellisen päätöksenteon rationaliteetti puolestaan on laskelmointi. Taloudellisessa päätöksenteossa jokainen toimija pyrkii itse toteuttamaan halujaan (kirjamellisesti tai siis numeerisesti) laskelmoiden erilaisten vaihtoehtojen välillä niukkojen resurssien olosuhteissa. Taloudellisen päätöksenteon avainsanoja ovat halu, mittaaminen, valikointi ja optimointi.

Näillä päätöksentekotavoilla on myös erilaiset poliittiset oikeutukset. Deliberaation oikeutus voi tulla esimerkiksi demokratiasta (monessa eri mielessä), edustuksellisuudesta tai valistuneisuudesta. Demokraattisuutta voidaa hahmottaa esimerkiksi Dryzekin hengessä kolmen ulottuvuuden avulla: äänioikeus (so. miten moni pystyy osallistumaan tasa-arvoisesti päätöksentekoon), laajuus (so. miten monista asioista voidaan päättää) ja autenttisuus (esim. miten informoituja päätökset ovat, miten sitovia päätökset ovat). Taloudellisen päätöksenteon oikeus tulee puolestaan yksittäisten toimijoiden haluista, tehokkuudesta ja välinerationaliteetista. Esimerkiksi Hayekin ajattelussa taloudellinen päätöksenteko on ylivertaista poliittiseen nähden, koska markkinat pystyvät ylittämään yksittäisten ihmisten viisauden.Näiden maailmojen eroja voidaan hahmottaa myös epäonnistumisten kautta. Poliittinen päätöksenteko epäonnistuu, kun päätöksiä ei saada tehtyä tai toimeenpantua. Taloudellinen päätöksenteko epäonnistuu, mikäli yksittäisten henkilöiden tekemien päätösten kokonaisuus on irrationaalinen tai tehoton.

Jokainen yhdenkin opintopisteen verran yhteiskuntatieteellistä koulutusta nauttinut henkilö älähtänee tässä vaiheessa, että tässä mielessä taloushan on vain yksi politiikan muoto. Eräässä mielessä tämä on toki totta. Taloudellista päätöksentekoa ei voida tehdä, ellei hinnottelu ole mahdollista, niukkuutta ei ole olemassa tai jos markkinoiden maailman päätöksentekotapaa ei ylipäänsä sallita. Ilman säänneltyjä yrityksiä, omistusoikeuksia, markkinoita ja rahaa sekä eri elämänalueiden asettamista näiden piiriin taloudellista päätöksentekoa siten kuin me sen tunnemme ei ole olemassa. Taloudellista päätöksentekoa ei toisin sanoen esiinny, ellei politiikassa ole jo sovittu asioita ratkaistavan taloudellisella logiikalla. Juuri tätä Abba Lerner tarkoitti todetessaan aikanaan lakonisesti, että taloustieteestä on tullut yhteiskuntatieteiden kuningatar, koska se on valinnut tutkimuskohteekseen jo poliittisesti ratkaistut ongelmat (so. asiat on jo astettu taloudellisen päätöksenteon piiriin).

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteon rationaliteetissa ei ole kyse – Heideggerin termejä käyttäen – onttisesta eli olemassa olevasta ja empiirisesti tarkasteltavasta asiasta, vaan ontologisesta eli olemassa olevan rakennetta ja mielekkyyttä (jotka tekevät onttisen tason asiat ylipäänsä havaittavaksi) koskevasta asiasta. ”Politiikka” ja ”talous” edustavat edellisen tason käsitteitä, ”poliittinen” ja ”taloudellinen” jälkimmäisen. Esimerkiksi politiikan tutkijan on helppo tunnistaa politiikkaa ja taloustutkijan taloutta, kun ne sellaisia näkevät. Tämä johtuu siitä, että he ovat omaksuneet jonkin käsityksen poliittisesta ja taloudellisesta, jotka mahdollistavat näiden näkemistä.

”Poliittinen” voidaan rakentaa hyvin erityyppisten teorioiden kautta. Esimerkiksi Laclaun populistisessa politiikan teoriassa poliittisuus nojaa hyvin yleisten käsitteiden, kuten kansan tai yleisen edun luonteeseen niin kutsuttuina tyhjinä merkitsijöinä (”kyllä kansa tietää”, ”tämä on kaikkien eduksi” jne.) sekä näiden merkitsijöiden kautta tapahtuvaan näytelmää, jossa inkluusiot ja ekskluusiot, me-he-jaottelut ja vastaavat jaot ovat keskeisessä roolissa. Perinteisessä parsonsilaisessa rakennefunktionaalistisessa yhteiskuntateoriassa poliittinen taas viittaa yhteisön kasassa pysymyiseen eli tarkemmin ottaen tarpeeseen muodostaa yhteisiä päämääriä. Kumpikaan näkemys ei sijoita politiikkaa automaattisesti esimerkiksi parlamentteihin (toisin kuin esimerkiksi järjestelmäteoria), vaan politiikkaa löytyy näiden perusteella vähän kaikkialta.

Myös ”taloudellinen” voidaan rakentaa monella tavalla. Taloudellinen voidaan ymmärtää hyvin spesifinä tai hyvin yleisenä asiana. Edellisestä esimerkkinä on smithiläinen näkemys taloudesta halujen tyydyttämisenä niukkuuden olosuhteissa tai marxilaisittain elämän uusintamisesta. Mutta taloudellinen voidaan ymmärtää myös esimerkiksi beckeriläisittäin puhtaana laskelmointina ja optimointina numeraalisen tiedon puitteissa. Mikään näistä ajattelutavoista ei sano, että taloutta löytyisi vain markkinoilta. Mikä tahansa instituutio voi sisältää yksittäisten toimijoiden halujen tyydyttämistä, pyrkimyksiä elämän uusintamiseen tai vaihtoehtojen punnitsemista numeraalisen tiedon puitteissa.

Asiaa voidaan hahmottaa helpoiten politisoinnin ja taloudellistamisen käsitteiden kautta. Poliittisen talouden tutkijalle on ilmiselvää, että taloutta voidaan aina politisoida – onhan kyseinen toiminta yksi tieteenalan pääasiallisista empiirisistä tutkimuskohteista. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jotain asiaa, laskelmoinnin tapaa tai jopa laskelmoijan (esim. yritys) olemusta ei hyväksytä tehtäväksi vallitsevalla taloudellisella logiikalla. Poliittisesti voidaan esimerkiksi päättää poistaa omistusoikeus jostain asiasta, vaikuttaa hintoihin verotuksella tai vaikkapa rakentaa kokonaan uusi yhtiömuoto osakeyhtiön tilalle. Sama pätee kuitenkin myös toisinpäin: politiikkaa voidaan taloudellistaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että politiikkaan luodaan niukkuutta (esim. kehysbudjetointi), siitä tehdään rahan jakamista (esim. hallinnonalojen välillä) tai ylipäänsä tehdään politiikasta numeroiden laskemista (esim. esittämällä mahdolliset toimenpiteet niiden numeroilla laskettavien vaikutusten kautta).

Liikasen lausunto on tässä mielessä hyvin valaiseva. Hänen lausuntonsa (konservatiivisesti) depolitisoi taloutta eli karkeasti ilmaistuna pyrkii pitämään nykyiset taloudellisen päätöksenteon piirissä jo olevat asiat siellä myös jatkossa. Samaan aikaan Liikanen kuitenkin myös taloudellistaa politiikkaa. Lausunnon perusteella poliitikkojen tehtävä on asettaa taloudellisen päätöksenteon mukainen asioiden preferenssijärjestys ja keskittyä asioihin tässä järjestyksessä. (On toki epäselvää, tarkoittaako hän lausunnollaan sitä, että poliitikkojen pitäisi yrittää päätellä preferenssijärjestys äänestystuloksen perusteella, vai että äänestäjien pitäisi valita edustajansa preferenssijärjestys huomioiden.)

 

Politiikka, talous ja yhteiskuntafilosofia

Edellä kuvatun johtopäätös voidaan esittä yksinkertaisesti näin: siinä missä ”talous” on aina poliittista, voi ”politiikka” yhtä lailla olla taloudellista. Mitä merkitystä tällä huomiolla sitten on? Huomio auttaa ensinnäkin ymmärtämään, mistä talouden ja politiikan välillä tehtävissä yksinkertaisissa rajanvedoissa on kyse poliittisena pelinä. Huomio kuitenkin myös kohdistaa kiinnostusta paljon suurempiin poliittisen talouden kysymyksiin, kuten millaista millaisia poliittisia ja taloudellisia instituutiota halutaan ylipäänsä ajaa ja millaisiin yhteiskuntafilosofisiin oikeutuksiin ja käsityksiin ”taloudellisesta” ja ”poliittisesta” nojaten.

Yksinkertaiset rajanvedot politiikan ja talouden eli poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon ennalta määriteltyjen instituutioiden välillä ovat useimmille yhteiskuntafilosofioille vain toissijainen kysymys. Esimerkiksi sosialisteille ja republikaaniseen politiikan teoriaan nojaaville minkäänlainen yksinkertainen rajanveto politiikan ja talouden välillä on lähes absurdi. Edellisille kaikki päätöksenteon instituutiot ovat poliittisia, eikä erillistä taloudellisen päätöksenteon piiriä voida oikeuttaa. Toki jotkut suhtautuvat taloudellistettuihin päätöksenteon instituutioihin suopeammin kuin toiset. Jälkimmäisille kysymys taas on lähestulkoon empiirinen – kaikki riippuu siitä, pidetäänkö taloudellista päätöksentekoa erillisenä piirinä hyveellisenä ja päädytäänkö poliittisessa päätöksenteossa sellaisen luomiseen. Myös monilla libertaareilla on selkeä vastaus tähän pohdintaan: heille poliittiselle deliberaatiolle (ja sitä kautta esimerkiksi demokratialle) ei löydy ollenkaan tilaa, koska aivan kaiken päätöksenteon tulisi tapahtua markkinoilla.

Yksinkertaiset rajanvedot ovat luontevia yleensä vain niin kutsutuille ”propertaareille” eli vallitsevien omistusoikeuksien varaan teoriaansa rakentaville filosofioille. Esimerkiksi nykyään johtavaan eli uusliberaaliin poliittiseen ajattelutapaan (kyseessä ei ole johdonmukainen filosofinen suuntaus) kuuluu kapitalistisen markkinatalouden instituutioiden mukaisen taloudellisen päätöksenteon laajentaminen niin monelle elämänalalle kuin mahdollista, kun taas jäljelle jäävän minimivaltion tulisi paitsi synnyttää uusia markkinoita myös tehdä sen politiikasta mahdollisimman pitkälle taloudellistettua.

Laajan taloudellisen päätöksenteon ja kapean mutta taloudellistetun politiikan ajatukset kuuluvat myös yleisemmin liberalismiin. Näissä perinteissä kuitenkin suhtaudutaan hyvin eri tavoilla talouden instituutioihin (esim. Millin omistusyhteiskunta), laskelmoinnin tapoihin (esim. Smithin vaatimus hinnoittelun eettisyydestä), politiikan tekemisen tapaan (esim. Rawlsin tietämättömyyden verho) ja melkeinpä mihin tahansa asiaan liittyvään teemaan. Myös ordoliberaali ja sosialidemokraattinen liberaal filosofia hyväksynee karkeasti ottaen yksinkertaiset politiikan ja talouden rajanvedot, mutta molemmat asettavat poliittisen päätöksenteon ensisijaiseksi taloudelliseen nähden. Ordoliberalismi voi vaatia pitkälle taloudellistetua politiikkaa, mutta samalla olla melko avoin talouden instituutioiden luonteelle. Sosialidemokratia taas voi vaatia politiikalta vahvasti demokraattista deliberaatiota ja hyväksyä taloudellisen päätöksenteon vain niiltä osin kuin demokraattisesti sopivaksi nähdään. Sen sijaan käsitykset taloudellisen päätöksenteon instituutioista vaihtelevat.

 

Talouden ja politiikan faktoista

Edellä esitetty pohdinta on toki tärkeää, mikäli haluamme ymmärtää sitä, millaista yhteiskuntaa esimerkiksi taloustieteilijät ja politiikan tutkijat pyrkivät rakentamaan julkisessa keskustelussa. Motiivini pohdinnan esittämiseen on kuitenkin tätä spesifimpi. Nostin asian esiin, koska Liikanen puhui talouden faktoista. Kuten olen toisaalla esittänyt, talouden ilmiöiden esittäminen faktoina on vahva poliittinen teko. Faktojen esittämisen avulla voidaan nimittäin yrittää paitsi depolitisoida myös luonnollistaa talouden järjestystä mukaan lukien niin talouden instituutiot, ideologiat kuin oikeutuksetkin.

Varsinkin taloustieteilijät pitävät usein tätä ideaa absurdina siksi, että taloudellisen päätöksenteon lähtökohtana on niukkuus – yritänkö kenties väittää, että meillä on loputtomasti resursseja? En tietenkään. Sen sijaan väitän, että niukkuus voidaan ottaa huomioon millaisessa tahansa päätöksenteossa eikä pelkästään kapitalistisessa markkinataloudessa tapahtuvan yksittäisen toimijan laskelmoinnin kautta. Niukkuus on yksi argumentti muiden joukossa poliittisessa deliberaatiossa. Esimerkiksi niukkojen resurssien jakaminen optimaalisesti yksittäisten toimijoiden halujen mukaisesti on vain yksi mahdollinen jakamisen tapa. Poliittisessa deliberaatiossa voidaan yhtä laillaa päättää jakaa resursseja myös jollain muulla tavalla, mikäli se nähdään yhteisössä oikeudenmukaiseksi tai muuten toivottavaksi. Se, että kapitalistisen markkinatalouden puitteissa tapahtuva taloudellisen päätöksenteon tapa esitetään faktana ja/tai luonnollisena asiana, on kannanotto sen puolesta, että muut päätöksenteon tavat, perustelut ja kriteerit ovat fiktiota tai epäluonnollisia.

Tämä yksinkertainen huomio on tärkeä siksi, että merkittävä osa talouden faktoista on itse asiassa luonteeltaan poliittisia. Edellä linkkaamassani artikkelissa käsittelen asiaa niin kutsuttujen raakojen (brute facts) ja institutionaalisten faktojen (institutional facts) eron kautta. Raaka fakta on tosiasiallinen asiantila riippumatta siitä, miten siihen suhtaudutaan. Maapallon ja auringon välinen matka on niin ja niin monta kilometriä riippumatta siitä, miten maapallo ja aurinko ymmärretään, missä mittayksiköissä asia ilmaistaan tai mitä mieltä minä olen asiasta. Institutionaalinen fakta puolestaan on sellainen asiantila, jonka tosiasiallisuus johtuu siitä, että hyväksymme sen todeksi. Esimerkiksi se, että Sauli Niinistö on Suomen tasavallan presidentti, on luonteeltaan institutionaalinen fakta. Olemme luoneet sellaisen instituution kuin Suomen tasavallan presidentin virka ja olemme hyväksyneet Niinistön siihen puheakteillamme äänestyksen muodossa. Molemmat faktat ovat yhtä lailla faktoja. Vaikka en hyväksyisi auringon ja maapallon välistä etäisyyttä faktaksi, aurinko on siitä huolimatta tällä etäisyydellä maapallosta. Vaikka minä en hyväksyisi sitä, että Niinistö on presidentti, en voi kiistää, etteikö häntä olisi valittu presidentiksi niiden instituutioiden puitteissa, joissa valinta tapahtuu.

Institutionaaliset faktat ovat siitä merkittäviä, että ne ovat aina luonteeltaan poliittisia siinä mielessä, että niiden ”tosiasiallisuus” voidaan aina päättää toisin. On kuitenkin eri asia esittää asia institutionaalisena faktana kuin että väite olisi institutionaalinen fakta. Väitteestä tulee fakta vasta, kun se hyväksytään faktaksi. Hyväksyminen puolestaan voi vaatia äärimmäisen monia asioita.

Otetaan esimerkiksi julkistalouden kestävyysvaje, josta useimmiten puhutaan faktana, joka politiikassa tulisi tunnustaa. Kuten aiemmassa blogikirjoituksessani totesin, kestävyysvaje siten kuin valtiovarainministeriö sen esittää voidaan hyväksyä faktaksi vain, jos omaksutaan huomattava määrä erilaisia yhteiskunnallisia ajattelutapoja ja rakenteita. Ensinnäkin täytyy omaksua käsitys kestävyydestä sukupolvien välisen resurssien jaon tietystä logiikasta: kunkin sukupolven tulee maksaa kaikkien sukupolvien käyttämistä julkishyödykkeistä saman verran (riippumatta siitä, millaisia julkishyödykkeitä he nauttivat). Toiseksi täytyy sekä omaksua että hyväksyä jokin eurojärjestelmän tapainen institutionaalinen järjestely, jossa valtioiden rahallisten resurssien saamisesta tehdään niukkaa (muutenhan talouden alikäytössä olevat resurssit voidaan aina jälkikeynesiläisittäin ohjata vajeen paikkaamiseen). Ellei näitä periaatteita ja instituutioita olla valmiita hyväksymään, ei kestävyysvajeesta voida puhua faktana. Kestävyysvajeen tosiasiallisuus voi näin ollen riippua esimerkiksi hallituspuolueiden poliittikkojen omaksumista arvoista ja eurojäsenyydestä. Kumpikaan näistä ei ole luonnollinen, vaan muutettavissa asia.

Lisäksi on toki huomattava, että mikäli VM:n esittämille lääkkeille kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi halutaan antaa faktan asema (so. on fakta, että rahoituksellinen ylijäämä vähentää kestävyysvajetta), tulisi tällöin omaksua nykyolosuhteisiin nähden fiktiivinen talousjärjestelmä, jossa julkisen sektorin leikkaaminen johtaisi sen rahoitusaseman paranemiseen. Nykyjärjestelmässähän leikkaaminen johtaa lähinnä verotulojen vähenemiseen tulevina vuosina, elleivät yritykset investoi vastaavalla määrällä uudella velkarahalla tai ulkomaisella pääomalla.

Liikasen haastattelusta tekee kiinnostavaan se, että hän esittää huomattavan monia asioita institutionaalisina faktoina. Toisin sanoen hänen esittämässään maailmassa talouden faktat ovat päätettävissä toisin, mutta Liikasen mukaan niitä ei pidä päättää toisin. Päinvastoin, politiikan tehtävänä on tunnustaa talouden faktat ja sopeutua niihin: poliittisen deliberaation pitää olla reaktiivista suhteessa vallitsevien instituutioiden puitteissa tapahtuvaan taloudelliseen päätöksentekoon, eikä suinkaan pyrkiä muuttamaan näitä instituutioita. Näkemyksen tärkein pointti onkin siitä, että talouden institutionaalisia faktoista voi tulla kiistattomia faktoja vasta sitten, kun politiikassa on jo omaksuttu edellä kuvattu toimintatapa, joka mahdollistaa talouden (institutionaalisten) faktojen tosiasiallisuuden.

Kaikista talouksista löytyy lukemattomia monia raakoja faktoja. Maailman luonnovarat ovat rajallisia, aivan kuten ihmistenkin elämä. Hyvin monet talouden faktat ovat kuitenkin faktoja vain siksi, että politiikassa omaksutaan jokin tietty talouden rakenne tai poliittinen toimintatapa. Valtion rahojen rittämättömyys on fakta vain, jos valtion rahoituksen saatavuutta päätetään rajoittaa (eli luodaan niukkuutta). Rahan painaminen johtaa inflaatioon vain, jos päätöksenteossa ei piitata talouden resurssien käyttöasteesta. Julkisen sektorin koko tai eläkejärjestelmä on ”kestämätön” vain, jos ”kestävyys” päätetään omaksua politiikkaa ajavana arvona. ”Alhainen kilpailukyky” johtaa investointien pakenemiseen vain, jos pääomalle annetaan vapaa liikkuvuus, eikä vähentyviä investointeja kompensoida julkisilla investoinneilla. Ja niin edelleen.

 

Lopuksi

Liikasen näkemykset eivät juurikaan poikkea ekonomistisen poliittisen retoriikan valtavirrasta. Tällainen puhe on omiaan oikeuttamaan vallitsevaa järjestystä riippumatta sen toimivuudesta tai taustalla olevasta poliittisesta oikeutuksesta. Esimerkiksi uusliberaalille ajattelijalle tästä sanomasta tuskin löytyy mitään vastustettavaa. Taloudellisen päätöksenteon pitää olla ensisijaista, (vain) siihen reagoivan poliittisen päätöksenteon on oltava mahdollisimman taloudellistettua ja ekonomistien tulee olla yhteiskunnan ainoita asiantuntijoita – hyvä niin. Merkittävintä Liikasen lausunnossa ei kuitenkaan ole sen ymmärrys tämänhetkisen talouden periaatteista ja rakenteista, jotka otetaan annettuna järjestyksenä, jota ei missään tapauksessa pidä muuttaa. Tärkeintä siinä on se, ettei politiikalle anneta mitään muuta roolia kuin sopeutuminen vallitsevaan talousjärjestykseen sekä rakenteellisesti että politiikan tekotavan osalta.

Asetelma on heittänyt merkittävän häränpyllyn, mikäli sitä tarkastellaan taloustieteen historiaa vasten. Siinä missä poliittisen taloustieteen historiallisena tehtävänä on ollut taloudellisen päätöksenteon instituutioiden piirin, luonteen ja subjektien sekä näiden oikeutusten ja mahdollisten järjestämistapojen pohtiminen, on taloustieteen vastaavana lähtökohtana ollut taloudellisen päätöksenteon tutkimus jo määriteltyjen instituutioiden puitteissa. Uusklassisen taloustieteen nousun jälkeisessä taloustieteessä tästä tehtävästä on pitkälti luovuttu ja tutkimusta on alettu tehdä lähinnä fiktiivisessä universaalin talouden maailmassa.  Teoriaksi valittiin eräänlainen klassisen liberalismin oikeuttama markkinautopia (so. kaikki elämässä on hinnoiteltavissa ja optimoitavissa), johon kaikki tutkimus suhteutuu ja johon kaikki tutkimuksesta kumpuava puhe lopulta päätyy. Ekonomistista retoriikkaa harjoittavista toimijoista (huom. eri asia kuin ekonomistit) on tullut järjestelmän laatijoita järjestelmän palvelemisen sijaan.

Moni on ollut huolissaan tästä kehityksestä siksi, ettei hyväksy ekonomistisen retoriikan luoman maailman oikeuttavaa poliittista filosofiaa. Itse olen kuitenkin huolissani aivan toisesta syystä: tämä retoriikka tappaa taloudellisen mielikuvituksen. Mielestäni tilanteessa, jossa koko maapalloa uhkaa ekologinen katastrofi, työttömyys ja eriarvoisuus ovat nousussa sekä poliittiset ääriliikkeet nostavat päätään, tarvittaisiin entistä luovempia poliittisia ja taloudellisia ratkaisuja. Reaktiivinen politiikka ei näitä haasteita ratkaise.

Erityisesti olen huolissani siitä, että talouden politisointi rajoittuu yleensä vain yksinkertaisiin hinnoittelukysymyksiin tai uusien markkinoiden luomiseen ilman pohdintaa siitä, millainen laskelmointi, kenen harjoittama laskelmointi ja minkä asioiden laskelmointi voisi olla toivottavaa. Esimerkiksi yritysten kirjanpitosääntöihin voisi rahan laskemisen ohella sisällyttää hiilidioksidipäästöt, jolloin yrityksen täytyy olla paitsi rahallisesti kannattava myös hiilineutraali, jottei se ajautuisi konkurssiin. Rahoitusala (pois lukien normaali pankkitoiminta) voitaisiin ymmärtää normaalina liiketoimintana muiden joukossa, jolloin sen palveluista voisi maksaa arvonlisäveroa. Rahoitusmarkkinoiden ja asuntojen hintataso voisi olla osa keskuspankkien inflaatiomandaattia. Valtioiden rahoitusjärjestelmät voisi muuttaa sellaisiksi, että valtiot pystyvät aina työllistämään kaikki työtä haluavat työttömät eli pitämään ”ihmisresurssit” maksimikäytössä. Kansainvälisen talouden epätasapainoja voisi lievittää globaalilla valuuttaunionilla ja selvitysmekanismilla, jossa ei toisteta euroalueen virheitä. Ja niin edelleen.

Ekonomistinen retoriikka, jonka ydinsanoma on olla tekemättä mitään, kunnes ”kansantalouden rautaiset lait” siihen luvan antavat ja ”talouden faktat” määrittelevät päätöksenteon suunnan, ei tällaisia pohdintoja edistä.

 

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja on Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja ja yleisen valtio-opin yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa

One Thought on “Politiikan ja talouden rajanvedoista ja faktoista

  1. Pingback: ‘Politiikan ja talouden rajanvedoista ja faktoista’ | Arjen polku

Julkaisujen selaus