1.Suomen hallitus leikkaa nyt ankarasti. Samalla leikkauspolitiikasta on tietysti tullut keskeinen yhteiskunnallinen puheenaihe, ja leikkausten vastustamisesta oppositiopolitiikan ydintä. Leikkaussuunnitelmat ovat olleet ennakoitua äkillisempiä, yllättävämpiä ja röyhkeämpiä. Kulunut kesä onkin ollut jo mielenosoituksia täynnä, ja suurprotesti leikkauksia vastaan on ovella.

Leikkauspolitiikan merkitys ja leikkauspolitiikka tutkimuskohteena ovat kuitenkin monimutkaisempia kysymyksiä kuin mitä ”leikkauksen” käsite antaa ymmärtää. Julkista rahankäyttöä ajatellaan liian helposti maksuerinä, joita voi yksittäin heitellä eri paikkoihin ja toisella kerralla olla heittelemättä. Kuitenkin julkinen rahankäyttö aina synnyttää institutionaalisia käytäntöjä, joiden perässä tehdään julkisia normeja ja sitoumuksia. Leikkauspolitiikka vaatii siksi aina myös arkisen tason implementaatiota, kun instituutioiden käytäntöjä sopeutetaan supistuneisiin rahamääriin sopiviksi. Tämä tuottaa luonnollisesti aina myös vastarintaa, vaikka tämä vastarinta onkin paljon näkymättömämpää kuin virallinen oppositiopolitiikka. Lisäksi leikkauspolitiikka on – nykyisenä versionaan – selvästi myös omanlaisensa politiikkakäsityksen ilmentymä, eikä ainoastaan tietty politiikan sisältöjen painopisteen muutos.

 

2.Leikkauspolitiikan oikeutusnarratiivilla on kaksi ulottuvuutta. Taloudellinen oikeutusnarratiivi olettaa julkistalouden pelkäksi arvon kuluttajaksi ilman sen merkittävämpiä dynaamisia vaikutuksia, mistä päätellään että velkaantuminen taittuu yksinkertaisesti leikkaamalla. Poliittinen oikeutusnarratiivi taas liittyy ennen kaikkea siihen, että maan ongelmien keskeiseksi diagnoosiksi nostetaan edellisen hallituksen vaikeudet tehdä päätöksiä. Näin on saatu selitettyä, että Suomesta puuttuu ”johtajuutta”.

Leikkauspolitiikassa onkin korostunut hierarkkisuus ja politiikan johtaminen ilman pyrkimystä konsultaatioihin tai konsensuksen rakentamiseen. Politiikan ihanteeksi tarjotaan toimitusjohtajaa, ja suuryrityshän on leimallisesti hierarkkinen organisaatio demokraattiseen päätöksentekoon verrattuna. Osa nyt tehdyistä päätöksistä voi olla jopa tarkoituksella liioitellun kovia, pyrkimyksenään ainoastaan viestiä valittua politiikkakäsitystä korostavaa kuriin laittamista ja tunteilematonta ”kipeiden päätösten tekemistä”.

Nykyisen leikkauspolitiikan ilmeisin vertailukohta on 1990-luvun alun lamakausi. 1990-luvulla politiikan rutiininomaista nollapuhetta oli ”arvokeskustelun” vaatiminen. Jos päättäjä halusi sanoa jotain tärkeän kuuloista sanomatta sen kummemmin mitään, tapana oli tokaista: ”Asiasta tulisi käydä laaja arvokeskustelu”. Tietenkään se ei tarkoittanut mitään, mutta vahvisti jonkinlaisen periaatteellisen sitoumuksen deliberaation henkeen. Silmiinpistävä ero tähän päivään on, että nyt politiikan huipulla kukaan ei halua kansalaiskeskustelua, edes retorisesti tai legitimoidakseen politiikkaansa. Poliittista legitimiteettiä kalastellaan sen sijaan vaatimalla tekoja, ei demokraattista puhetta. Vastaava nollapuheen muoto on peräänkuuluttaa ”uskallusta tehdä kipeitä ratkaisuja”. Samalla poliittinen vallankäyttö on keskitetty huomattavan tiiviiseen ydinryhmään.

Leikkauspolitiikan luonteen ymmärtämisen kannalta tämä politiikan luonteen muutos on erittäin keskeinen, eikä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tulisi sivuuttaa sitä. Kaikessa politiikassa liikutaan aina hierarkkinen-horisontaalinen –akselilla, eikä nykyistä politiikkaa voi kunnolla analysoida huomioimatta tätä ulottuvuutta.

 

 3.Myös politiikan sisältöjen mielessä leikkauspolitiikka sisältää eri tasoja. Toisaalta on resurssien allokoinnin taso (päätökset siitä, mistä säästetään), toisaalta poliittinen kamppailu tämän allokoinnin läpiviemiseksi (miten säästöt onnistutaan panemaan toimeen). Leikkauspolitiikka ei voi onnistua ilman molempia tasoja.

Hierarkkisen politiikan fantasia on juuri se, että jälkimmäinen ongelma olisi eliminoitu: säästöt tipahtaisivat sulavasti osaksi yhteiskunnan käytäntöjä ilman kitkaa. Näin ei toki voi koskaan olla. Jos leikkaaminen olisi yksinkertainen päätösasia, eläisimme jonkinlaisessa virtaviivaistetussa teknokraattisessa totalitarismissa, jossa yksilöiden tavoitteet olisivat aina linjassa politiikan ylätason tavoitteiden kanssa. Niinpä leikkauspolitiikan implementointi ruohonjuuritasolla ja sen kohtaama vastarinta ovat todellisia yhteiskuntatieteellisiä kysymyksiä.

Hyvin harvoin leikkaaminen tarkoittaa sitä, että lakattaisiin tekemästä asioita, tai että jokin menoerä vaan poistetaan. Pikemmin samoja asioita yritetään tehdä vähemmällä rahalla. Kuitenkin lukuisat normit säätelevät sitä, mitä julkisia toimintoja on tehtävä ja millä laatutasolla. Tulonsiirtoja voidaan toki leikata, mutta tukijärjestelmätkin ovat osittain päällekkäisiä. Lisäksi kaikki leikkaukset myös tuottavat erilaisia epäsuoria epäsuoria vaikutuksia julkiseen talouteen – vaikka varsinaisista dynaamisista vaikutuksista ei edes puhuttaisi. Kokonaan oma lukunsa on toki myös se, että usein leikkaaminen tarkoittaa uusien kontrollijärjestelmien luomista (tukiin, päivähoitoon pääsyyn, jne) eikä tällaisten järjestelmien pystyttäminen ole koskaan ristiriidatonta tai pelkkää rahan vähentämistä joltain momentilta.

Leikkausten ruohonjuuritason politiikan yksi muoto syntyy tästä törmäyksestä: leikkauspolitiikka tarkoittaa pyrkimystä luoda leikkausten imperatiivi, joka ohittaa työntekijöiden oikeuksiin tai julkisten palvelujen normitukseen liittyvän lainsäädännön. Lähtökohtaisestihan jo nyt esimerkiksi julkiset palvelut olisivat paljon parempia ja julkiset tulonsiirrot paljon runsaampia, jos lakeja ja normeja noudatettaisiin universaalisti. Käytännössä siis nykyinenkin hyvinvointivaltion arki on väistämättä neuvottelua annetun budjettiraamin ja oikeuksien välillä, erilaisten hallintoportaiden yrittäessä pelata sen varaan, ettei lakiin kirjattuja oikeuksia täysimääräisesti vaadita. Leikkauspolitiikan aika luonnollisesti luo lisää jännitteitä asetelmaan.

 

4.Leikkaukset tuovat pintaan juridisten törmäysten ohella julkisen sektorin työpaikkojen mikrotason valtasuhteet: kuka pystyy suojelemaan itseään resurssien vähentyessä?

Jokaisessa instituutiossa käydään päivittäin hiljaista neuvottelua vastuusta, joustavuudesta ja uudelleenjärjestelyistä. Leikkauspolitiikan aikana töitä järjestellään uudelleen ja organisaatiosta hoidetaan ”löysää” pois. Käytännössä tällöin ihmisiä voidaan painostaa eläkkeelle ennen kuin haluaisivat, olettaa jäämään entistä useammin töihin hoitamaan asioita työajan jälkeen, entistä useammin laittamaan työ oman elämän edelle: venyminen tulee eri suunnista. Joustaminen ja valtakamppailut ovat myös psykologisia kysymyksiä: tyypillisesti kiltit työntekijät joustavat. Uudet rasitteet valuvat niille, jotka ovat liian vapaaehtoisesti kantaneet lisäkuormia jo ennestään. Lisäksi usein turhin taso eli pikkupomoporras pystyy parhaiten puolustamaan asemiaan. Toisaalta myös käänne on aina mahdollinen: joustavuus ei ole automaattista ja arjen käytännöt voivat myös politisoitua.

Julkisista instituutioista puhuttaessa leikkauspaine törmää toisaalta herkästi jonkinlaiseen työn idean puolustamiseen. Suurin osa erilaisten julkisten ja puolijulkisten instituutioiden työntekijöistä on työhönsä vakavasti suhtautuvia ihmisiä, jotka kokevat vahvasti työnsä ”sisäisen hyvän” merkityksen (kuten hyve-eetikot sanoisivat). Päiväkodit, sosiaalityö, koulut, yliopistot ja vastaavat vaalivat nimenomaan tiettyjä sivistyksen ja hyvinvoinnin arvoja, joita leikkaukset uhkaavat luomalla aliresurssointia ja jättämällä ammattilaisten äänen taloushallinnoijien varjoon. Oikeiston on aina ollut hirvittävän vaikea ymmärtää sitä, että leikkauksia vastustetaan arjen tasolla juuri siksi, että julkisen sektorin työntekijät haluavat suojella työnsä merkitystä.

Tietysti kysymys erikseen on, onko julkisen hallinnon solmukohdissa kitkaa vai pelkkää implementaatiovalmiutta. Leikkauspolitiikan toteuttaminen instituutioiden käytännöissä on aina julkisen sektorin pikkupomojen tehtävä. Vallanpitäjien pahin painajainen olisikin hallinnoijien kapina: julkisen sektorin instituutioiden johtajat voivat aina potentiaalisesti ryhtyä puolustamaan instituutioidensa ”sisäistä hyvää” (hyvinvointia, pedagogiikkaa, oikeutta palveluihin, jne) sen sijaan että tuottaisivat ainoastaan hallinnollisia päätöksiä, joiden ammattilaisina heidät on palkattu. Leikkauspolitiikan aikana tätäkin varmasti nähdään; kyse on asian laajuudesta.

 

5.Politiikka perustuu aina suostutteluun ja konsensuksen tuotantoon. Konsensuksen tuotanto on kaiken hallitsemisen edellytys. Ilman yleistä hyväksyttävyyttä viime kädessä vain väkivaltaan perustuvat organisaatiot voivat toimia, eikä nykyisenkaltaisia yhteiskuntia saa pidettyä pyörimässä vain pakottamalla.

Leikkauspolitiikan suostutteleva taso syntyykin pyrkimyksestä luoda yleinen joustamisen henki. Sen onnistumisen ehto ja keskeinen pyrkimys on kulttuurinen konsensuksen tuotanto, jossa ihmiset halutaan saada kollektiivisesti omaksumaan tarina pakollisista uhrauksista. Siksi päätöksiä luonnehditaan aina ”välttämättömiksi” ja oikeuksista joustamista kutsutaan ”talkoiksi”. Tämän tarinan omaksuminen luo kulttuuriset edellytykset leikkauspolitiikan implementoinnille: sen omaksuneilla on korkeampi valmius joustaa silloin, kun leikkauksia pakotetaan osaksi arjen käytäntöjä.

Kyse on siis yhtä lailla kulttuurisesta kuin poliittisestakin kamppailusta: pyrkimyksestä saada tietty tarina yleisesti omaksutuksi. Leikkauspolitiikan eräs keskeinen tavoite on tuottaa riittävästi signaaleja siitä, että politikan arkisten ilmentymien haastaminen on hyödytöntä (tai vastuutonta). Vastaavasti esimerkiksi mielenosoitukset eivät ole ainoastaan vaatimuksia hallitukselle, vaan tämän suostuttelun vastasignaaleja. Ne viestivät työntekijöille, että oikeuksiensa ja työnsä idean puolustaminen on oikein.

 

6.Yleistynyt tapa kuvata leikkauksia ”kylmäksi kyydiksi” ei ole erityisen onnistunut; se leimaa toimijat passiivisiksi: passiiviset subjektit menevät sinne minne kyyti vie, mutta vaan palellen. Tällainen paheksunta ei välttämättä haasta symbolista tasoa, eli narratiivia arjen vastarinnan hyödyttömyydesstä.

Leikkauspolitiikan pyrkimys hierarkioiden lisäämiseen joka tasolla tuottaa huonoa konsensuksen tuotantoa. Suostuttelusta tulee epähienovaraisia ja konfrontatiivisia. Suomen politiikassa on selvästi muuttunut se, että poliittinen eliitti ei pyri konsensuksen tuotantoon. Tämä tietysti avaa politiikkaa muilla tasoilla paljonkin ja tekee monista kamppailuista avoimia.

Suomessa on totuttu hyvinvointivaltion perinteen myötä siihen, että kitkan esiintyminen työn arjessa on niin vähäistä, että politiikan ylätason päätöksiä voidaan tutkia politiikan koko sisältönä, erityisesti kun konsensus on luotu yhdessä ammattiyhdistyksen kanssa. Nykyinen ylätasolta lähtevä konfrontatiivisuus muuttaa näitä asetelmia. Politiikan lopputulemat ovat näin aidommin auki. Tämä olisi olennaista huomata myös, kun leikkauspolitiikkaa tutkitaan.

 

Kommentointi on suljettu.

Julkaisujen selaus