Davies, William (2015): The Happiness Industry: How the Government and Big Business Sold Us Well-Being. Lontoo: Verso. 320 sivua. http://www.versobooks.com/books/1901-the-happiness-industry
Utilitarismin isällä Jeremy Benthamilla oli suuri unelma. Hänen unelmansa oli, että yhteiskunnan hallinnan tulisi perustua mahdollisimman suuren joukon mahdollisimman suuren onnellisuuden ajamiseen. Hän uskoi, että ihmisen toimintaa ohjasi vain kaksi ihmismielen herraa: mielihyvä ja kipu, pleasure and pain. Bentham halusi poistaa yhteiskunnan hallinnasta kaikenlaisen “melun” eli poliittisen deliberaation. Hän halusi perustaa yhteiskunnan hallinnan yhdelle objektiiviselle, luonnontieteellisesti mitattavalle suureelle eettisten periaatteiden, filosofian tai toivottujen sosiaalisten suhteiden sijaan. Benthamin poliittisessa taloudessa markkinoiden oli tarkoitus huolehtia mielihyvästä ja valtion kivusta. Oikeanlaisilla kannustimien ja rankaisukeinojen yhdistelmällä voitaisiin taata tie suurimpaan onnellisuuteen.
Bentham kohtasi kuitenkin merkittävän ongelman ajattelussaan: miten mitata onnellisuutta ja sen intensiteettiä? Ihmisten omaan arvioon hän ei luottanut, koska silloin mittaus olisi palautunut kieleen ja metafysiikkaan. 1700-luvun tiede ei kyennyt tarjoamaan tyydyttävää ratkaisua ongelmaan. Benthamille jäikin jäljelle vain hädin tuskin välttävää vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli ihmisten pulssin mittaaminen. Pulssin oli tuolloin havaittu vaihtelevan mielihyvän ja kivun kokemuksien mukaisesti. Bentham ei kuitenkaan pitänyt ideasta, koska sydämen kautta ei päästäisi suoraan käsiksi mielen toimintaan. Hän päätyikin toiseen epätyydyttävään mittariin: rahaan. Hän uskoi rahan heijastavan ihmisten mielihalujen voimakkuutta, joskin epäluotettavasti ja epätarkasti. Bentham pitikin rahaa välttävänä väliaikaisena mittarina mielihyvälle ja -pahalle siihen asti, kunnes tiede tarjoaisi näille aidon mittarin.
Benthamin väliaikaisratkaisulla oli merkittäviä seurauksia tieteen historiassa. 1860-luvulla William Stanley Jevons jalosti Benthamin väliaikaisratkaisusta modernin taloustieteen, tarkemmin ottaen sen uusklassisen koulukunnan. Jevonsin ajattelun pohjana oli vahvasti benthamilainen käsitys arvosta ja tavoite tehdä taloustieteestä matemaattista ”kovaa” tiedettä. Hän näki taloudellisen arvon sijaitsevan Benthamin tapaan ostajan haluissa, joiden perustana oli mielihyvän maksimointi ja ikävien tunteiden minimointi. Jevons vei Benthamin ajattelua eteenpäin olettaen halun noudattavan matemaattista lakia, jossa ostajat laskelmoivat markkinoilla koko ajan hintoja laskukonemaisesti suurinta mielihyvää tavoitellen ja mielipahaa välttäen oman preferenssijärjestyksensä mukaan. Ihmisen näkeminen laskukoneena mahdollisti ilmiökentän tutkimuksen matemaattisen eksaktisti. Jevonsin täsmensi myös halun ja rahan suhdetta pohtimalla rahan psykologista luonnetta. Hänen ajattelussaan raha oli maksuvälineenä väline mielihyvän maksimointiin mutta arvon säilyttäjänä myös arvokasta sellaisenaan. Tämä johdosta rahaan ei tarvinnut suhtautua pelkästään välineenä, vaan myös mielihyvän lähteenä sellaisenaan.
Taloustieteen normatiiviseksi lähtökohdaksi tuli Jevonsin ja hänen aikalaistensa Carl Mengerin ja Léon Walrasin työn myötä yksilöllisen mielihyvän utilitaristinen maksimointi markkinainstituutioiden puitteissa. Varsinkaan Jevons ei koskaan tarkoittanut uusklassisen lähestymistavan pätevän muun kuin markkinakäyttäytymisen kuvaamiseen ja selittämiseen hyvin kapeassa mielessä. Yksilöllisen mielihyvän maksimoinnin olettamiseen perustuva lähestymistapa kuitenkin laajeni 1960-luvulta alkaen lähes kaikkialle yhteiskuntatieteisiin ja kaikenlaisiin tutkimuskohteisiin. Erityisesti taloustieteen niin kutsuttu Chicagon koulukunta ajoi näkemystä, jonka mukaan kaikkea inhimillistä toimintaa tulisi tutkia ikään kuin kyse olisi yksilöiden välisestä markkinakäyttäytymisestä ja ikään kuin toiminnassa olisi kyse yksilötoimijoiden harjoittamasta laskelmoinnista.
Vaikka 1900-luvun tiede otti monia Benthamin lähtökohtia omakseen, se ei pystynyt ratkaisemaan Benthamin ongelmaa. 2000-luvulle tultaessa onnellisuuden ja mielihyvän mittaaminen on kehittynyt valtavin harppauksin. Yksilöiden onnellisuutta, mielihyvää ja hyvinvointia sekä näiden vastakohtia mitataan jo sadoilla erilaisilla tavoilla. Olemme tulleet tilanteeseen, jossa hyvinvointi todetaan hormonitasoista, muutokset onnellisuudessa funktionaalisista magneettikuvista ja masennus verikokeesta. Yksilöllisen hyvinvoinnin kehitystä voidaan jäljittää loputtomasta ”isosta datasta”, jota kasvonliikkeiden skannerit, ruumiintoimintojen mittauslaitteet (quantified self -teknologiat), Twitter-viestien sanavalinnat ja lauserakenteet, ostoskaavat ja luottokorttitiedot sekä tuhannet muut erilaiset valvonta- ja mittausvälineet ihmisten käyttäytymisestä ja olotilasta jatkuvasti tuottavat.
Benthamin väliaikaisratkaisu eli raha onnellisuuden ja mielihyvän approksimaationa – siten myös uusklassisen taloustieteen validiteetti – on tullut lopullisesti tiensä päähän. Ekonomistit, lääkärit, psykiatrit ja käyttäytymistieteilijät ovatkin alkaneet lähestyä toisiaan merkittävästi uuden behavioristisen onnellisuustutkimuksen ja positiivisen psykologian aikakaudella.
Positiivinen psykologia teknokraattisena hallintana
Will Davies (Goldsmiths, University of London) kuvaa uudessa kirjassaan The Happiness Industry (Verso, toukokuu 2015) uuden yksilökeskeisen behavioristisen onnellisuustieteen ja positiivisen psykologian syntyä, kehitystä ja yhteiskunnallista merkitystä perusteellisesti, johdonmukaisesti ja varsin viihdyttävästi. Daviesin kirjan pääteesi on, että uuteen onnellisuus- ja hyvinvointibuumiin ei pidä suhtautua kritiikittömästi. Teosta voidaan lukea onnellisuusajattelun kahden pääasiallisen kritiikin myötä.
Ensimmäinen, teoksen ehkä purevin kritiikki koskee behavioristisen tiedon luonnetta. Behavioristinen onnellisuustutkimus näkee kaiken yksilöllisen, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen yksilöiden biologis-kemiallisiin prosesseihin palautuvina tekijöinä. Voimattomuus nähdään voimaantumisen tunteiden puuttumisena, normaalin ihmiselämän mielipahat sairauksina ja sosiaaliset suhteet verkostoina. Behavioristinen onnellisuustutkimus jatkaa vahvasti muun muassa Benthamin, psykiatrian St. Louisin koulukunnan ja taloustieteen Chicagon koulukunnan anti-metafyysisellä linjalla. Tiedon tuotannossa ei kysellä ihmisiltä näiden yksilöllisiä tai sosiaalisia näkemyksiä, uskomuksia, haluja tai päämääriä. Heille kerrotaan, mikä heidän ruumiissaan on hyvällä ja mikä huonolla tolalla – mikä on sairasta ja mikä tervettä, mitä on liian vähän ja mitä liikaa. Behavioristista tutkimusta ei voida ymmärtää ilman sitä normatiivista perustaa, joka määrittelee hyvän ja huonon ruumiillisen toiminnan.
Daviesin mukaan behavioristinen hyvinvointitieto on luonteeltaan teknokraattisen hallitsijan tietoa. Tällaista tietoa ei voida tuottaa ilman asemaa, josta käsin laajoja ihmisjoukkoja voidaan tarkastella ylhäältä päin. Varhaiset markkinatutkijat törmäsivät sata vuotta sitten valtavaan vastarintaan tutkittavien taholta, koska heillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin havainnoida tai haastatella ihmisiä, jotka pitivät tutkimusta lähinnä intrusiivisena ja loukkaavana. Nykyään tiedon hankinta tapahtuu yleensä ilman, että tutkittavat tätä ollenkaan tiedostavat, tai sitten saamalla ihmiset antamaan itsestään tietoa jatkuvasti vetoamalla narsistisiin luonteenpiirteisiin. Tällaisen tiedon hankkiminen on tullut mahdolliseksi suhteellisen myöhään sosiaalisen median, markkinoiden digitalisoitumisen sekä ylipäänsä kvantitifioinnin ja valvontateknologioiden kehityksen myötä.
Vaikka raha ei enää anna validia perustaa utilitaristiselle taloustieteelle, ei raha ole hävinnyt maailmasta minnekään. Päinvastoin – onnellisuus, hyvinvointi ja mielihyvä on valjastettu vahvasti kapitalismin palvelukseen. Aivan kuten tilastotiede eli statistiikka syntyi orastavan valtionhallinnon tarpeisiin, on behavioristinen onnellisuustutkimus syntynyt Daviesin mukaan kypsän ja diffuusin, kaikkialle ihmiselämään levittäytyneen kapitalismin tarpeisiin. Uudet havainnointiteknologiat mahdollistavat lähes kaiken yksilöllisen tunne-elämän, sosiaalisten suhteiden ja käyttäytymismallien taloudellistamisen ja taloudellisen analyysin. Uuden behavioristisen onnellisuustutkimuksen taustalta löytyykin Daviesin mukaan ensisijaisesti aivan muita kuin tieteellisiä intressejä. Tutkimusta ajavat ja hyödyntävät muun muassa yritysten johtajat, markkinoinnin ammattilaiset, valtiot, lääkefirmat ja erilaiset johtamisgurut.
Johtajat pyrkivät saamaan kaiken irti työntekijöistään ja sitouttamalla nämä yrityksiin tekemällä heistä onnellisempia ja lisäämällä stressinhallintakykyä muun muassa erilaisin mindfulness-harjoittein. Samalla työnantajat kykenevät kuitenkin altistamaan työntekijät entistä suuremmille sosiaalisille ja kognitiivisille vaatimuksille ja epävarmuuksille. Markkinamiehet ja -naiset taas ovat alkaneet tehdä bisneksestä ”uusliberaalia sosialismia”, jossa sosiaaliset suhteet ja normit näyttävät määrittävät toimintaa rahan sijaan. Suhteet ja normit on kuitenkin muotoiltu niin, että ne ovat sataprosenttisesti liiketoiminnan palveluksessa. Asiakkaat maksavat enemmän ja työntekijät pyytävät vähemmän rahaa, kun he kokevat toteuttavansa jakotaloutta, saavansa vilpitöntä kiitosta tai noudattamalla hyväksi havaittuja sosiaalisia normeja.
Valtiot puolestaan pyrkivät saamaan ihmiset hallitsemaan itseään toivottuun suuntaan valtavilla hyvinvointiin vetoavilla kampanjoilla ja tönäisyillä (nudge), jotta illuusio hierarkkisesta kontrollista voitaisiin välttää ja demokraattiset vaatimukset paremman elämän tuottamiseksi tukahduttaa – ja jotta julkisen sektorin, erityisesti terveydenhuollon, kustannuksia voitaisiin vähentää. Lääkefirmat taas pyrkivät luokittelemaan arkipäivän negatiiviset tuntemukset objektiivisesti mitattaviksi psyykkiseksi sairaudeksi, joita voidaan lääkitä objektiivisen kalliilla mutta tehottomilla psyykelääkkeillä. Johtamisgurut kulkevat ympäri globaaleja suuryrityksiä, bisneskouluja ja konferensseja paitsi esittelemässä tutkimustuloksiaan myös myymään näihin löyhästi liittyviä tuotteita, kuten mindfulness-kursseja, ravintolisiä ja personal trainer -palveluita eliitille sekä helppolukuisista kirjoja suurelle yleisölle.
Kärjistetysti ilmaistuna nykyaikaisessa behavioristisessa onnellisuustutkimuksessa ihmisiä tarkastellaan kuin atomisoituina rottina laboratorioiden labyrinteissä; hallittavina subjekteina maailmassa, jossa he voivat tehdä valintoja jo annettujen vaihtoehtojen puitteissa. Kun ihmisille annetaan oikeat kannustimet eli kun heidän ruumiiseen pumpataan sopivat kokemukset, rutiinit ja ideat, alkavat ihmiset tehdä hallitsijoiden intresseihin sopivia valintoja. Onnellisuustutkimuksen pääasiallinen viesti yksilölle onkin, että ole onnellinen ympäristössäsi, äläkä yritä muuttaa sitä – ainakaan yhdessä muiden ihmisten kanssa. Tämä voi epäilemättä auttaa joitakin ihmisiä selviämään paremmin nyky-yhteiskunnan vaatimuksista, mutta samaan aikaan se neutraloi poliittisen aktiivisuuden ja kaikenlaisen radikalismin.
Pahoinvointiin perustuva onnellisuus
Toinen teoksesta luettava kritiikki jatkaa viime aikoina melko laajasti keskusteltua havaintoa siitä, ettei yksilökeskeinen onnellisuuden ja hyvinvoinnin tavoittelu itse asiassa johda onnellisuuden ja hyvinvoinnin lisääntymiseen. Davies käy läpi useita empiirisiä tutkimuksia, jotka osoittavat, että mitä enemmän onnellisuus ja hyvinvointi nostetaan jalustalle, sitä enemmän onnettomuutta, pahoinvointia ja masennusta näyttää esiintyvän.
Kuten Carl Cederström ja Andre Spicer ovat aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä teoksessaan The Wellness Syndrome (Polity Press, tammikuu 2015) todenneet, onnellisuudesta on tullut painostava sosiaalinen normi – hyvänolontunne on korvannut hyvän elämän pohdinnan. Normi on sidottu varsinkin työelämässä entistä suurempiin suorituskykyodotuksiin. Kun onnellisuudesta tulee normi, syntyy samalla myös uhka epäonnistua onnellisuudessa. Jos onnellisuus nähdään puhtaasti yksilöllisenä asiana, voidaan yksilö todeta epäkelvoksi, ellei tämä ole onnellinen. Slavoj Žižek on muotoillut asian niin että, nyky-yhteiskunnan ainoa imperatiivi on “nauti!”. Ellet pysty nauttimaan uusliberaalissa kapitalismissa, olet huono kansalainen ja ylipäätään huono ihminen.
Daviesin mukaan ongelma ei ole niinkään siinä, että onnellisuudesta ja hyvinvoinnista on tullut normi, vaan siinä, millainen normi onnellisuutta ja hyvinvointia kosken tarkalleen ottaen on vallitseva. Onnellisuuden idean monopolisoinut behavioristinen onnellisuuskäsitys saa ihmiset voimaan pahoin, ei onnellisuus sellaisenaan. Behavioristinen käsitys alistaa yksilöt asiantuntijavallalle sekä atomisoi, passivoi ja lamauttaa (disempowers) heidät.
Itse asiassa jo behavioristisen tiedon tuotanto voi tuottaa patologioita ihmiselämään. Oman elimistön mittaaminen, seuranta ja vertailu muihin tuottaa elämään päämäärättömyyttä ja saavutusten mitättömyyden kokemusta. Sosiaalisten kokemusten, tapahtumien ja ystävyyden redusointi omaan ruumiilliseen kokemukseen edistää narsismia. Onnellisuuden tavoittelun normi johtaa helposti myös onnellisuudella kilpailuun. Oman onnellisuuden ja hyvinvoinnin esittely ja julistaminen sosiaalisessa mediassa kuitenkin heikentää niiden kokemusta, kun kaikki vaikuttavat olevan koko ajan onnellisempia ja paremminvoivia.
Käsitys onnellisuudesta on teoksen mukaan viime kädessä poliittinen kysymys. Yhteisöpsykologiaan, sosiaaliseen kommunikaatioon, päämäärärationaalisuuteen ja muihin Daviesin esittelemiin lähestymistapoihin perustuvat onnellisuuskäsitykset ovat todennäköisesti vähemmän patologisia, voimaannuttavampia, yhteisöllisesti kestävämpiä ja paljon emansipoivampia tapoja ymmärtää onnellisuutta kuin behavioristinen käsitys. Daviesin teoksen opetus on, että käsitykset onnellisuudesta eivät kuitenkaan synny tyhjiössä. Niiden takana on monenlaisia valtaintressejä, tutkimukseen liittyvää rahoituspolitiikkaa ja hegemonisia ajatustapoja – ei ole sattumaa, että juuri psykiatrit ja taloustieteilijät määrittelevät onnellisuuspolitiikkaa psykologeja ja sosiologeja useammin, tai että onnellisuustietoa käyttävät hyväkseen poliittiset ja talouseliitit.
Kohti parempaa onnellisuutta?
Teoksen loppuosassa pohditaan paremman onnellisuuskäsityksen mahdollisuuksia. Davies ei näe, että onnellisuuden tai hyvinvoinnin kokemuksen tai oman kehon ”älykkään hallinnan” vastustaminen sellaisenaan eli pahoinvoinnin ja ”typeryyden” ajaminen johtaisi yhtään mihinkään. Onhan koko positiivisen psykologian poliittisen projektin ideana edistää laajasti positiiviseksi nähtyä asiaa eli onnellisuutta – olkoonkin sellaisessa muodossa, josta hyötyy lähinnä eliitti ja joka vahvistaa kapitalistista yhteiskuntajärjestystä. Hän kuitenkin uskoo, että onnellisuuskäsitys tulee nousemaan politiikan agendalle behavioristisen käsityksen tuottaman pahoinvoinnin ja vastarinnan seurauksena.
Davies näkee mahdollisuuksia parempaan onnellisuuteen muun muassa uudenlaisissa osuuskuntamuotoisissa organisaatiomuodoissa, joissa työn tarkoitus ja työyhteisön demokraattinen deliberointi korostuu, radikaalissa ihmisten kuuntelemisessa (havainnoinnin sijaan) sekä kritiikin sosiaalisen arvostuksen nostamisessa. Davies tiedostaa, että nämä kehityskulut eivät ole nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä helppoja. Organisaatiotutkijan on helppo muistuttaa, että laajaan yhteisölliseen deliberointiin perustuvat organisointimallit eivät tarkalleen ottaen ole agendalla tällä hetkellä. Huomio kohdistuu ennemmin jakotalouden tyyliseen markkinaperusteiseen itseorganisointiin tai matalan hierarkian avulla koordinoituihin verkostomuotoisiin hybridiorganisaatioihin. Näissä molemmissa organisaatiomuodoissa työntekijöiden mahdollisuudet muodostaa laajaa kollektiivista tahtoa ja strategiaa ovat usein heikot. Yksilöt on näisä joko atomisoitu tai heidän autonomiansa on rajoitettu tiimeihin. Organisoinnista vastaavat kvasimarkkinamekanismit tai jopa algoritmit, jolloin keskijohtaminen ja siihen liittyvät velvollisuudet tulevat työntekijöiden itsensä kannettavaksi.
Daviesin kirja on oleellista luettavaa erityisesti organisaatioiden ja johtamisen tutkijoille, poliittisen talouden tutkijoille, sosiologeille ja sosiaalipsykologeille sekä kaikille positiivisesta psykologiasta kiinnostuneille. Moni kirjan kritiikeistä on tutkijoille sisällöllisesti hyvin tuttua esimerkiksi uusklassisen taloustieteen ja uusliberalismin kritiikistä. Daviesin kirja kuitenkin syventää useita tuttuja kritiikkejä näyttämällä niiden yhteyden behavioristiseen onnellisuusajatteluun. Jos haluat lukea vain yhden helppolukuisen kirjan positiivisesta psykologiasta vallan ja politiikan tutkimuksen näkökulmasta, on The Happiness Industry sellaiseksi erinomainen valinta.
Ville-Pekka Sorsa