Viime aikoina rahajärjestelmän poliittisuus on saanut uutta huomiota sekä akateemisessa kirjallisuudessa että kansalaisaktivismin saralla. On yleistyvä ajatus, että raha ei ole ainoastaan neutraali heijastuma vallitsevista tuotannon rakenteista vaan on läpeensä poliittinen kysymys, kuka rahan luomista hallitsee ja minkälaisiin instituutioihin rahajärjestelmä nojaa.

Myös pitkittyvä talouskriisi on saanut ihmiset etsimään uusia ratkaisuja eri suunnilta. On hyvin luontevaa, että osa vaihtoehtojen etsinnästä kohdistuu valuuttoihin – onhan nyt kriisissä nimenomaan yhteisvaluutta. Euro on osoittanut karvaasti sen, mitä rahan poliittisen kontrollin katoaminen merkitsee.

Asetelma synnyttää paitsi kiinnostavampaa taloustutkimusta, myös sosiaalista pohjaa kasvavalle määrälle uusia avauksia täydentäviksi rahajärjestelmiksi. Avausten taso toki vaihtelee, mutta olennaista on, että rahasta on tullut aktiivisen poliittisen mielikuvituksen kohde.

 *****

Rinnakkaisvaluutoista on paljonkin kokemuksia erityisesti maailmansotien väliseltä ajalta. Parhaimmillaan niiden avulla saatiin talouden resurssit paikallisesti käyttöön raskaan laman olosuhteissa ja työttömyys lähes nollaan. Tässä auttoi myös niin sanottu hamstrausvero, joka sai rinnakkaisrahan reaaliarvon laskemaan rakenteellisesti ja siten kannusti kulutusta säästämisen sijaan.

Nyt rinnakkaisvaluutat ovat olleet esillä toisaalta mahdollisena strategiana rahan poliittiseen hallintaan, kysynnän lisäämiseen ja tuotantorakenteen ja taloussyklien eroista kärsivän euroalueen paikallisiin tarpeisiin vastaamiseen. Useimmiten ehdotetun rinnakkaisvaluutan nimi on ollut drakma, mutta esimerkiksi Paavo Väyrynen saattaa olla aivan tosissaan esittäessään Suomeen rinnakkaismarkkaa.

On kuitenkin hyvä erottaa yleisesti rinnakkainen rahajärjestelmä ja paikallinen rahajärjestelmä. Jälkimmäinen pyrkii tuottamaan rakenteellisen kannustimen suosia tietyn alueen kysyntää. Näin ollen sen piirissä on lähtökohtaisesti rajattu joukko toimijoita. Tällä hetkellä tunnetuin toiminnassa oleva paikallisrahajärjestelmä on Bristolissa Englannissa, pienempiä kokeiluja on paljonkin. Yhteistä niille on väljä idea siitä, että rahan käyttöalan rajaaminen voi olla myönteinen kannustin eikä ainoastaan jäykkyystekijä kuten hegemoninen talousteoria sanoisi.

Näihin aloitteisiin on syytä suhtautua ilolla mutta koska toisaalta niistä on helppo innostua liikaa, on syytä etsiä vastausta siihen, minkälaisiin asioihin paikallisraha voi auttaa ja mihin ei.

 *****

Paikallisvaluutta on siis rahaa, jota käytetään vain rajatulla talousalueella. Tätä varten täytyy perustaa järjestelmä hallinnoimaan paikallisrahaa, vastaamaan sen jakelusta, ja hyväksymään järjestelmään mukaan tahtovat yrittäjät, jonkinlaisten läpinäkyvien kriteerien perusteella. Paikallisvaluutta on vapaasti vaihdettavaa alueen valtavaluuttaan ja sen kurssi on kiinteä (tässä on merkittävä funktionaalinen ero rinnakkaisraha-aloitteisiin, joissa rinnakkaisraha halutaan nimenomaan kelluvaksi). Vaihtokurssi on kuitenkin rangaistuksenomainen. Yhdellä paikallisrahan yksiköllä voi saada esimerkiksi 0,9-0,95 yksikköä ”varsinaista” rahaa.

Näin ollen paikallisrahan haltijoilla on kannustin pikemmin kuluttaa paikallisraha kuin vaihtaa se. Näin voidaan olettaa, että kuluttajat ostopäätöksiä tehdessään ja vähittäismyyjät tavaraa ostaessaan pyrkivät käyttämään paikallisrahat järjestelmän sisällä sikäli kun se on mahdollista. Esimerkiksi siis kuluttaja pyrkii maksamaan ruokaostoksensa paikallisrahalla silloin kun voi näin tehdä, kauppiaalla on paikallisrahaa hallussa pitäessään kannustin tehdä hankinnat rahajärjestelmän piirissä olevilta ruoantuottajilta, ja maanviljelijä kuluttaa edelleen haltuunsa saamansa paikallisrahat mieluiten järjestelmän sisällä.

Tällainen rakenteellinen kannustin on huomattavasti tehokkaampi kuin kuluttajien moraaliin vetoavat ”suosi lähiruokaa” –projektit. Rajatusta käyttöalasta johtuen ihmisten voi myös olettaa käyttävän paikallisrahat valtavaluuttaa herkemmin, mikä pitää rahan nopeammassa kierrossa.

 *****

Paikallisrahojen merkitystä ei toki kannata liioitella. Se pelkistyy rakenteelliseen kannustimeen suosia paikallista sekä olettavasti suurempaan kiertonopeuteen. Näissä rajoissa paikallisraha-aloitteisiin kannattaisi kuitenkin suhtautua mielenkiinnolla.

Yllä kuvattu perusidea mahdollistaa lukuisia erilaisia malleja. Ne liittyvät ennen kaikkea siihen, missä mitassa paikallisraha muistuttaa rahaa ja missä mitassa jonkinlaista arvoseteliä. Järjestelmää voi ryhtyä rakentamaan kummalta pohjalta tahansa. Periaatteessahan paikallisrahan voi toteuttaa pelkkänä arvosetelinä, jolloin juridisesti ja funktionaalisesti lähin vertailukohta olisi lounasseteli: siinä missä lounasseteli on esimerkiksi yhdeksän euron arvoinen lappu jolla saa ostaa ainoastaan ruokaa lounassetelijärjestelmän piiriin hyväksytyistä paikoista, paikallisraha on esimerkiksi euron arvoinen lappu jolla saa tehdä hankintoja vain paikallisrahasysteemin piiriin hyväksytyistä paikoista (ja jolle on määritelty takaisinlunastusarvo).

Ensinnäkin on kysyttävä, onko paikallisrahalla vain setelirahan muoto, vai onko mahdollista perustaa paikallisrahamääräisiä pankkitilejä? Jälkimmäisen vaihtoehdon olosuhteissa kyse on tietysti enemmän ”varsinaisesta” rahasta, mutta edellyttää paikallisilta pankeilta järjestelmässä mukana olemista, niin etteivät pankkien määrittelemät palvelu- ja vaihtomaksut kumoa järjestelmään sisäänrakennettuja kannustimia. Tämä ei ole itsestään selvää. Toinen kysymys on, voidaanko verot maksaa paikallisvaluutassa? Jälleen kyseessä on ero rahan ja arvosetelin välillä. Luultavasti olisi järjestelmän kannalta hyväksi, jos ainakin kunnallisverojen maksu paikallisvaluutassa onnistuisi, jonkinlaisella alennetulla prosentilla. Tämä lisäisi ihmisten kannustimia hankkia paikallisvaluuttaa. Toki voi olla että kunnallisverotuksen erillisen organisoinnin tiellä on liikaa hallinnollisia esteitä.

Riippumatta siitä kumman mallin pohjalta paikallisrahajärjestelmä organisoitaisiin, järjestelmän toiminnan edellytyksenä olisivat korkea yleistetty luottamus rahan säilymiseen ja riittävän laaja käyttäjäkunta. Tällaiset tekijät ovat luonnollisesti kiinni paikallisesta motivaatiosta, mitä ei voida hallinnollisesti päättää syntyväksi. Veronmaksun mahdollisuus auttaisi molempiin.

*****

Paikallisraha-aloitteissa on kuitenkin nähdäkseni yksi näkökulma, joka harvoin tulee esiin pelkästään taloudellisiin aspekteihin keskityttäessä (kiertonopeus, kannustimet, kysyntä lama-aikaan). Tämä sivuutettu näkökulma liittyy paikallisten toimijoiden, kuten kuntien, taloutta ohjaavan roolin vahvistamiseen. Useimmiten paikallisrahoja on kokeiltu olosuhteissa, joissa julkiset toimijat ovat pieniä eikä niillä ole ollut tarvetta ”käyttää” paikallisrahoja muuhun kuin taloudellisen toiminnan paikalliseen vilkastumiseen. Suomessa kuitenkin julkisen sektorin perinteisen suuren koon vuoksi julkisten hankintojen volyymit ovat suurehkoja.

Ei ole yhdentekevää, minkä verran näitä hankintoja voidaan ohjata poliittisten kriteerien mukaan, kuten esimerkiksi vastuullisuuskriteerien yhteydessä on paljon puhuttu. Samaan asiaan liittyy myös se, minkä verran hankintoja voidaan ohjata niin, että rahaa jää liikkumaan enemmän paikalliseen talouteen, esimerkiksi missä ja miten voitot kotiutetaan. Tällä hetkellähän hankintakilpailuissa ei saa suosia paikallisia toimijoita, mikä taas johtaa helposti siihen, että kansainväliset suuryritykset työntävät pienempiä toimijoita tieltään. Suuryritykset pystyvät käyttämään tilapäistä alihinnoittelua hallitsevan markkina-aseman valtaamiseksi sekä kansainvälistä verosuunnittelua. Tämä antaa niille kohtuuttoman ylilyöntiaseman suhteessa pieniin toimijoihin. Avoimen kilpailun pitäisi teoriassa lisätä tehokkuutta, mutta lopputulos voi olla päinvastainen. Lisäksi tällainen avoin kilpailu poistaa taloudellista kontrollia paikalliselta tasolta. Paikallisrahojen potentiaalista merkitystä kannattaisi siksi pohtia myös hankintojen ohjaamisen näkökulmasta.

Pienyrittäjät valittavat usein, että kaupunki tukee heitä vain juhlapuheissa. Pienyrittäjistä onkin tullut jonkinlaisia poliittisia lemmikkejä. Kaikki tykkäävät pienyrittäjistä, erityisesti kaupunkikeskustoja elävöittämässä. Jos kaupungilla olisi näyteikkuna, kivijalkayrittäjä olisi sen koriste. Kuitenkin symbolisen selkään taputtelun ohella monet heistä odottavat jonkinlaista konkreettiselta tuntuvaa tukea kaupungilta. Eräs tällainen liittyy kaupunkien pienhankintoihin, jotka periaatteessa voisivat ohjautua kaupungin pienyrittäjille, erityisesti käsityöläisille.

Kysymykseni onkin, voitaisiinko kaupunkien pienhankintarekisterien sisältämät tarjouskilpailut määritellä kokonaan paikallisvaluuttamääräisiksi. Pienhankintarekisterit siis pitävät sisällään julkisten hankintojen tarjouskilpailut tiettyyn määrään asti, joka voi olla esimerkiksi 10 000 euroa.

*****

Yhä useampia aiemmin julkisesti järjestettyjä toimintoja on myös ollut painetta siirtää tilaaja-tuottaja –mallin piiriin. Tähän on johtanut erityisesti EU:n suunnalta tuleva paine.

Otetaan esimerkiksi kuvitteellinen kouluruokailun organisointi. Kunnan kouluruokailu on liikelaitostettu, ja kunnallinen liikelaitos on ryhtynyt tarjoamaan ateriapalveluita koulun toiminnan ulkopuolelle. Systeemi kilpailutetaan. Kunta ostaa kouluruokailun ulkopuoliselta toimittajalta tarjouskilpailun perusteella. Erityisesti pienessä kunnassa keittäjinä työskentelevät luultavasti joka tapauksessa samat henkilöt, mutta heidän työehtonsa ja toiminnasta saatavien taloudellisten hyötyjen kohdentuminen riippuu poliittisista ratkaisuista. Oletetaan, että tilanteessa jossa kilpailutus tehdään, vaihtoehtoisina tuottajina on keittäjien omistama osuuskunta ja kansainvälinen ateriapalvelualan suuryritys. Osuuskunta olisi sympaattinen vaihtoehto, mutta kansainvälisten suuryritysten markkinavallasta johtuen sillä ei ole mahdollisuuksia pärjätä tarjouskilpailussa.

Kysymys nyt kuuluu, voisiko paikallisraha toimia jonkinlaisena ”paikallistalouden itsepuolustuksena” tällaisessa tilanteessa, kun johtuen osuuskuntaa ei saa ”valita” voittajaksi, jos ulkoiset kriteerit ovat suuryrityksen puolella. Mikään ei kai estä toteuttamasta tarjouskilpailua osittain tai kokonaan paikallisrahamääräisenä. Ehkä kansainvälinen suuryritys ei vaivautuisi pyörittämään paikallisrahoja kirjanpidossaan ja kokisi voittojen kotiuttamisen kannalta rankaisevan vaihtokurssin niin epäkannustavana, että paikallinen toimija saisi etulyöntiasemaa. On tietysti muistettava myös, että hankinnoillakin on alihankintoja: tässä esimerkissä paikallisrahalla maksettu korvaus koulun ateriapalveluista johtaisi siihen, että ruokahankinnat ohjautuisivat suuremmassa määrin paikallisille tuottajille.

Kyse on laajemminkin siitä, mikä kunta on: onko se kilpailulainsäädännön puitteissa toimiva laskujen hyväksymisautomaatti vai pyrkiikö se aktiivisesti tukemaan paikallistalouden toimintaedellytyksiä? Nykyisessä entistä kilpaillummassa hankintajärjestelmässä tarvitaan uusia vastauksia siihen, miten paikallistaloutta voidaan tukea.

 

Teppo Eskelinen

Kirjoittaja on Poliittinen talous -lehden päätoimittaja. Teksti perustuu Kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen päivillä Talouden uudet muodot –työryhmässä pidettyyn alustukseen Miten julkiset toimijat voisivat hyödyntää paikallisvaluuttoja?

Kommentointi on suljettu.

Julkaisujen selaus