
(Creative Commons)
Nykyään suosittu journalismin muoto on tarkastella maailmaa toimittajan kokemuksellisen ”musta tuntuu” -filtterin läpi. Kyseinen tapa kirjoittaa helpottaa varmasti lukijan samastumista, mutta samalla se herkästi kärjistää ja tuo huonoja yhteiskunnallisen keskustelun ja analyysin puolia pintaan.
Toimittaja Johanna Korhonen pohtii Helsingin Sanomien esseessään voisiko talous perustua kurin sijaan kiitollisuuteen. Korhonen kyseenalaistaa nykytalouden vaihtoehdottomuuden tuomalla esille, että maailmaan kehittyy jatkuvasti yhä suositumpia jakamistalouden muotoja. Ei ole siis vain yhtä ja ainoaa tapaa tehdä asioita talouden piirissä. Korhosen ansio on korostaa, kuinka voimme perustaa yhteisöjä joissa ostetaan yhteisiä tavaroita ja käytetään niitä vuorotellen, jolloin jokaisen ei tarvitse ostaa omaa.
Talousteorian tulkintaan siirryttäessä Korhonen piirtää juovan talousteorian ja jakamistalouden välille. Hänen mukaansa kaikkea yhteiskunnassa ohjataan perinteisen talousteorian avulla, joka näkee ihmisen vain itsekkäänä, ahneena ja lyhytnäköisenä. Vaikka hän viittaa myöhemmin esimerkiksi lainsäädännön rooliin taloudessa, tulee maailman pahuus pitkälti laitettua talousteorian piikkiin.
Tällainen analyysi talousteoriasta yhteiskunnallisten ongelmien lähteenä on ristiriitaista. Kannatettavaa se on siksi, että pohjimmiltaan taloustieteen ihmiskäsitys on melko kapea. Tämä ei tarkoita sitä, että taloustieteilijöiden ihmiskäsitys olisi kapea, ja yksi ongelma onkin ollut taloustieteestä käytävässä keskustelussa, etteivät taloustieteilijät tunnu osaavan erottaa omia näkemyksiään talousteorian premisseistä. Lisäksi yhteiskunnallista keskustelua värittää kasvavassa määrin yhä kapeampi yksityistalouden logiikka, joka juontaa tietynlaisesta talousopista.
Edellä mainittu ei silti tarkoita, että talousteoriaa voitaisiin syyttää kaikesta siitä mistä sitä syytetään. Harmillista Korhosen kirjoittelu onkin siksi, että maailmasta tehdään mustavalkoinen, jossa kaiken pahuuden alkusyy voidaan sijoittaa yhteen hittikäsitteeseen piittaamatta todellisuuden monimutkaisuudesta. Vastaavalla tavalla käytetään paljon esimerkiksi uusliberalismi-käsitettä, jonka analyyttinen arvo alkaa olla pahemman kerran inflatoitunut juurikin sen huolimattoman viljelemisen vuoksi.
Ei siis ihme, että pahamaineinen Asiaton lehdistökatsaus -blogi älähti lähes välittömästi esseen julkaisun jälkeen. Tyypillisen ylimielisen pottuilun lisäksi blogaus sisälsi muutamia hyviä pointteja, mutta paradoksaalisesti samalla todistuksen siitä, mitä vastaan se yritti puolustautua:
”Jos ihmiset olisivat altruistisia, ei maailmassa olisi ilmastonmuutosongelmaa, liikenneruuhkia tai rikollisuutta, eikä oikeastaan mitään syytä julkisen vallan toimille.”
Sitaatissa tiivistyy kaksi ongelmallista käsitystä, joiden uskallan väittää johtuvan kirjoittajan taloustieteellisestä koulutuksesta:
- Yhteiskunnallinen todellisuus on toisistaan riippumattomien yksilötoimijoiden jäännöksetön summa, jossa kokonaisuus muodostuu niiden tekemistä päätöksistä.
- Todellisuus koostuu erilaisista binäärioppositioista, kuten itsekkyys ja altruismi. Tällainen ajattelu on nähdäkseni tyypillistä taloustieteessä: Yksilökansalaisten valistuneet päätökset tehdään maailmassa, joka koostuu ja jossa valitaan kahden selkeästi määritellyn toisilleen vastakkaisen asian väliltä.
Yhdistettynä nämä katsontakannat muodostavat asetelman, jossa on sekä kahtiajako yksilön ja muun todellisuuden välillä, sekä toisaalta maailma, joka koostuu ääripäistä ja valintoja tehdään niiden kesken. Näin kirjoittaja päätyy tuottamaan melko kummallisen maailmankuvan ja kapean näkemyksen toimijasta, jonka todellisuuteen ei juuri mahdu harmaan sävyjä, mutta joka kuitenkin pystyy hallitsemaan kaikki toimiensa seuraukset.
Psykologian tutkija Jussi Silvonen on hiljattain selventänyt artikkelissaan tätä inhimillisen toiminnan näkökulmaa ja toimijuuden suhteellista luonnetta. Silvosen mukaan kyseisessä näkökulmassa kuvitellaan, että maailma voidaan typistää asetelmiin joissa tutkija ei ole osa tutkittavaa todellisuutta, tai että tutkittava subjekti ja häntä ympäröivä objektiivinen todellisuus voitaisiin erottaa toisistaan. Tämä on todellisuudelle vierasta ja hyvin ongelmallinen käsitys. Ihmisen toimijuus rakentuu suhteessa ympäristöön ja samalla muokkaa sitä.
Ihminen on samaan aikaan sekä elinolosuhteidensa kooste että todellisuutensa tekijä, eikä olosuhteista ja muista ihmisistä riippumatonta yksilöä ole olemassa.
On myös virheellistä olettaa, että yksittäiset ihmiset voisivat ymmärtää ja hallita koko yhteiskunnallista todellisuutta vain henkilökohtaiseen kokemukseensa pohjaten. Oletuksen heikkous on kuvitelmassa, että pohjimmiltaan koko todellisuutta koskevat toimintatavat ja -mallit näyttäytyisivät sellaisinaan arkikokemuksessa. Asiaton lehdistökatsastaja kuitenkin olettaa näin väittämällä, että esimerkiksi ilmastonmuutos on puhtaasti yksilöiden itsekkyyteen pohjaava ongelma – jos kaikki olisivat altruistisia, siis hyväntahtoisia, ilmastonmuutosta ei olisi.
Kyseisen näkemyksen ensimmäinen ongelma on se, että ilmastonmuutosta tuotettiin jo ennen kuin kukaan oli sen olemassa olosta tietoinen. Kukaan ei siis päättänyt tuottaa ilmastonmuutosta, se syntyi toiseen päämäärään suuntaavan kollektiivisen toiminnan sivutuotteena. Tämä kertoo siitä, kuinka käsittämättömän vaikea on edes organisoituneessa yhteiskunnassa hallita kaikkea mitä tuottamisesta ja kulutuksesta aiheutuu.
Toinen ongelma on kuvitella, että vaikka kaikki maailman ihmiset olisivat ilmastonmuutoksesta tietoisia ja haluaisivat puuttua siihen, he pystyisivät sen yksilöllisillä valinnoilla tekemään. Kollektiivisen toiminnan informaatio-ongelma toimii näet myös toiseen suuntaan: ongelman tunnistaminen, sitä koskeva päätöksenteko ja toimien jalkauttaminen vaativat keskitettyä toimintaa.
Keskeinen vaikeus on siinä, että markkinoiden tehtävä on tuottaa ensisijaisesti omistajille voittoja. Näin ollen puhdas yksilötieto myös sijoittajien toimintaympäristössä johtaa vain korkeimpien voittojen tavoitteluun. Yksittäinen sijoittaja tietää että jos hän päättää toimia toisin, joku muu napsii voitot välistä. Järjestelmä sellaisenaan ei sisällä kannustimia mihinkään muuhun. Aivan vastaavasti tavallisen kuluttajan valinnanmahdollisuuksien joukko markkinoilla on hyvin rajoitettu.
Kolmas ongelma on kuvitelma ihmisistä joko sinänsä itsekkäinä tai sinänsä altruistisina olentoina. Voidaan taas palata Silvosen artikkeliin. Ihminen ei ole mitään sinänsä, vaikka joitain synnynnäisiä taipumuksia saattaa ollakin. Ihminen on kasvatuksensa ja olosuhteidensa tuote, aivan kuten lehdistökatsastaja ja Johanna Korhonen. Lehdistökatsastajalle maailma näyttäytyy yhtenä suurena taloustieteellisenä mallina, koska hän on saanut taloustieteilijän koulutuksen, kun taas Korhonen on oppinut, että maailman pahuus johtuu samasta koulutuksesta.
Molempia tapauksia voi tarkastella ystäväni viisauden valossa: Jos työkalupakissa on vain vasara, koko maailma alkaa näyttämään siltä, että se on pullollaan nauloja.
Laajempi molempien tulkintojen ongelma on yhteiskunnallisen kontekstin puute. Korhonen rajaa kaiken pahan talousteoriaan eikä näe, että yhteiskunnallinen todellisuus tuotetaan talouden, politiikan, kansalaisyhteiskunnan, kulttuurin, asenteiden ja muiden muuttujien välisissä suhteissa ja ristikudelmassa. Asiaton lehdistökatsastaja taas katsoo todellisuutta objektiivisena pitämänsä talousopin linssin läpi. Hän postuloi – oletti sitten tekevänsä niin tai ei – käsityksensä ilmastonmuutoksen kaltaisista yhteiskunnallisista ongelmista todellisuudelle vieraaseen ihmiskäsitykseen.
Paluuviite: Yksiulotteisen (talous)keskustelun ongelma | Rötösherranen
Avaamme keskustelun tähän artikkeliin kokeiluluonteisesti. Tervetuloa moniäänistämään talouskeskustelua!