Aluksi
Kansantaloudellisen aikakauskirjan päätoimittaja Antti Suvanto (Suomen Pankki) tekee lehden uusimmassa pääkirjoituksessaan (1/2016) kotimaisen talouskeskustelun kontekstissa harvinaisen eleen: hän avaa taloustiedettä koskevaa sosiologista tutkimusta ja esittää sen kautta laajempaa pohdintaa taloustieteen sosiaalisesta luonteesta taloustieteilijöiden omalla foorumilla. Hän tiivistää tutkimuksen annin toteamalla, että ”taloustieteilijät muodostavat ylimielisen, itsekeskeisen, hierarkkisen, taloudellisesti etuoikeutetun, miesvaltaisen ja imperialistisen klikin”. Kiitos samojen piirteiden, runsas taloustiedettä ja laajemmin talousasiantuntemusta koskeva tutkimus talous- ja tieteensosiologian, politiikan sekä poliittisen talouden tutkimuksen kentillä harvoin päätyy taloustieteilijöiden omiin pohdintoihin. Suvanto rikkoo kaavan siihen mitä parhaimmalla foorumilla.
Suvannon avausta voidaan pitää myös rohkeana itsekriittisen otteen ja aiheen ajankohtaisuuden vuoksi. Suvanto toteaa, että ”[Marion] Fourcaden ja kumppaneiden maalaama kuva ei näytä kovin imartelevalta, mutta miksi sen tulisikaan näyttää? Jos kasvot toisen ojentamassa peilissä eivät miellytä, vika ei välttämättä ole peilissä”. Viimeinen toteamus voidaan toki tulkita monella tavalla. Itse tulkitsen viestin näin: pysyäkseen arvostettuna ja relevanttina taloustieteilijöiden on syytä pohtia tarkemmin taloustieteen yhteiskunnallista mainetta. Väitän, että taloustieteen sosiaalinen luonnetta on kuitenkin syytä pohtia myös siksi, että sillä on vaikutuksia taloustieteen luonteeseen tieteenä (tieteenfilosofisessa mielessä).
Taloustieteen maineongelma
Edellä mainittu Marion Fourcade on todennut, että
economics as a profession has reaped the benefits of being both inside and outside. It has been deeply involved in the world while declaring a studied scientific and political distance from it. It is confident about relevance but cautious about consequence, assertive about authority but impervious to accountability. An enviable but ultimately fragile position.
Suvannon kuvaaman taloustieteilijöiden sosiaalisen erityisaseman ylläpito on Fourcaden havaintojen perusteella haavoittuvasta sekä riippuvaista ennen kaikkea siitä, missä määrin erilaisten organisaatioiden päätöksentekijät näkevät taloustieteellisen asiantuntemuksen käyttökelpoiseksi ja missä määrin se pystyy pysyttelemään yhteiskunnallisen tilivelvollisuuden vaatimusten ulkopuolella.
Omakohtaiset kokemukseni ovat antaneet itselleni heikkoja signaaleja siitä, että käsitys taloustieteen käyttökelpoisuudesta on jokseenkin murenemassa. Siirryin viime kesänä töihin kauppakorkeakouluun (Hanken). Olen ollut jopa yllättynyt siitä, miten vähän niin yrityselämä kuin sen tutkijat ja sinne suuntaavat kauppatieteiden opiskelijatkin näkevät taloustieteellä olevan mitään annettavaa yritysten tulevaisuudelle. Liiketaloustieteen lisäksi ainakin kulttuurin, psykologian, sosiologian, teknologian, designin, terveyden, vallankäytön ja kansainvälisen järjestelmän tutkimus tuntuvat vaikuttavan huomattavasti relevantimmalta yritysmaailmassa. Suhde taloustieteeseen on suunnilleen se, että ”noilla ideoilla sinut nauretaan ulos Piilaaksosta”. On huolestuttavaa, mikäli taloustieteellä ei koeta olevan juuri mitään annettavaa firmoille konkreettisen tulevaisuuden yhteiskunnan rakentamisessa ja konkreettisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa. Toivottavasti omat kokemukseni eivät ole yleisiä.
Tutkimushankkeiden vetäjänä ja rahoituksen hakijana olen puolestaan törmännyt jo pariin kertaan tilanteeseen, jossa muu tutkimusryhmä ei yksinkertaisesti halua ryhtyä tekemään yhteistyötä taloustieteilijöiden kanssa kiitos näiden oletetun joustamattomuuden, pyrkimysten yksinkertaistaa monimutkaista maailmaa omiin malleihinsa sopivaksi muiden tieteenalojen kustannuksella ja yleisemmin kykenemättömyyteen (moni)tieteelliseen keskusteluun. Tieteidenvälisyyden aikakaudella taloustiede on kuitenkin entistä enemmän riippuvaista muiden kanssa tehtävästä yhteistyöstä. Surkea maine voi näivettää koko tieteenalan nopeasti tutkimukseen kohdistuvan leikkausvimman aikana.
Myös yhteiskunnallisen tilivelvollisuuden vaatimisen lisääntymisen osalta on havaittavissa heikkoja signaaleja. Taloustiede on saanut mitä merkillisimmän aseman poliittisessa toiminnassa. Esimerkiksi Liberan Heikki Pursiainen ja Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen ovat valjastaneet ”taloustieteen kannan” osaksi poliittista retoriikkaansa. Asiaan kuin asiaan vastataan ”taloustieteen” olevan ikään kuin yksimielinen jostain lausujan kannattamasta asiasta, vaikka todellisuudessa esitetään vain joitain oppikirjatason teoreettisia oletuksia tai yhden klikin sisäisiä käsityksiä talouden toiminnasta. Tällöin jätetään huomiotta koko se ontologisten ja metodologisten lähestymistapojen kirjo, jonka puitteissa erilaisista empiirisistä havainnoista keskustellaan taloustieteen piirissä (ks. tarkemmin alla).
Taloustiede saadaan näin näyttämään maailmaa rankemmin yksinkertaistavaksi kuin mihin aggressiivisinkaan joko-tai-oikeistopopulisti koskaan pystyisi. Tieteenalan yksinkertaistamisen ja yhtenäisyysretoriikan vuoksi taloustiedettä ei välttämättä osata ymmärtää monipuolisena tieteenalana, joka tarjoaa työkaluja monien eri suuntien politiikkojen analyysille. Se liitetään helposti osaksi aina vain yhteen suuntaan osoittavaa politiikkaa. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että koko taloustiedettä aletaan arvioida yksinomaan poliittisin kriteerein. Viime viikolla kuulinkin erään kansanedustajan kutsuvan taloustieteilijöitä ”hyeenalaumaksi”, joka hänen mukaansa pyrkii vaalimaan tieteellisyyden sijaan lähinnä poliittista oikeaoppisuutta.
Suvannon kuvaama ylimielisyys vahvistaa tätä prosessia. Julkisessa keskustelussa ylimielisyys näkyy ennen kaikkea ad hominem -argumentaationa. Jos henkilöllä ei ole taloustieteellistä koulutusta, ei häntä nähdä vakavasti edes keskustelukumppanina riippumatta siitä, millainen tämän esittämä argumentti on ollut. Harva asenne on epätieteellisempi. Taloustiede leimautuu tällaisen käyttäytymisen vuoksi helposti vain sellaisten tahojen asiantuntemukseksi, jotka hyötyvät dogmaattisuudesta ja ylimielisyydestä (esim. kovan oikeistolaiset puolueet ja ajatushautomot, saavutettuja etuja puolustavat intressiorganisaatiot sekä trolleja hamuavat skuuppimediat).
Fourcaden kuvaama taloustieteen haavoittuvaisuus tarkoittaa sitä, että jo muutama mätä omena voi riittää leimaamaan koko profession yhteiskunnallisen maineen. Se voi tuottaa helposti tilanteen, jossa taloustiede entistä vahvemmin eristetään muusta tieteestä ja yhteiskunnasta, jossa sitä arvioidaan yksinomaan poliittisin kriteerein ja jossa sen ohittaminen relevanttina asiantuntemuksena tulee entistä houkuttelevammaksi ja lopulta itsestäänselvyydeksi.
Poliittisen talouden tutkijan, liiketaloustieteilijän ja taloussosiologin näkökulmasta taloustieteellisen asiantuntemuksen institutionaalinen luonne ja yhteiskunnallinen asema on toki kiinnostava kysymys sellaisenaan (erityisesti tutkimuskohteena). Nykytrendi on myös näiden tieteenalojen näkökulmasta erittäin huolestuttava, sillä se tulee helposti vaikuttaneeksi kaikkiin taloutta eri mielessä ja eri näkökulmista tarkasteleviin tieteisiin.
Taloustiede instituutiona heikentää taloustiedettä tieteenä
Suvannon esiin nostamat taloustieteen tieteensosiologiset kysymykset ovat relevantteja myös sen suhteen, miten taloustiede kehittyy tieteenalana. Väitän, että nykyinen sosiaalinen (tai sosiologinen) luonne on haitallista taloustieteelle tieteenä tieteenfilosofisessa mielessä eli sen suhteen, millaiset tieteelliset ideaalit ohjaavat tieteen tekemistä ja miten tieteenala kehittyy niiden pohjalta. Taloustieteen luonne kulttuurina, käytäntönä ja instituutiona toisin sanoen heikentää jatkuvasti sen tieteellisyyttä kykynä tuottaa kuvaa todellisuudesta ja selittää sen toimintaa.
Moni edellä kuvattujen yhteiskunnallisten mainekysymysten kannalta analoginen ilmiö, kuten mätien omenoiden potentiaalinen haitallisuus, pätee siten myös taloustieteen sisäiseen maailmaan. Ironista kyllä, taloustieteitä puolustavat eniten yleensä juuri taloustieteestä kiinnostuneet tahot. Pyrkimys taloustieteen klikkien väliseen valtataisteluun, hierarkioiden vahvistamiseen ja ylimieliseen ”vääränlaisten” taloustieteilijöiden ulossulkemiseen tuskin edistää taloustieteen yhteiskunnallisen maineen ajamista. Mutta se voi myös halvaannuttaa jokaiselle tieteenalalle – ja tietotyölle yleisemmin – välttämättömän moninaisuuden ja luovuuden ylläpidon.
Samaisesta Kansantaloudellisen aikakauskirjan numerosta (1/2016), jossa Suvanto avaa taloustieteen sosiaalista luonnetta, löytyy yksi artikkeli, jossa edellä kuvaamani ongelmat näkyvät mitä vahvimmin. (Tiedä sitten, onko kyse puhtaasti sattumasta vai onko juuri tämä artikkeli kirvoittanut Suvannon kirjoittamaan pääkirjoituksensa.) Kyseinen artikkeli on Juha Tervalan (Helsingin yliopisto) katsausartikkeli Jälkikeynesiläinen taloustiede Suomessa: kriittinen katsaus.
Tervalan artikkeli sisältää useita kategoriavirheitä, jotka ovat omiaan tappamaan tieteellisen keskustelun. Maallikon näkökulmasta näyttää omituiselta, että artikkeli on koskaan päätetty julkaista tieteellisessä lehdessä (olkoonkin katsausartikkelina). Sekä kategoriavirheiden tekemistä että niiden sallimista tieteellisessä julkaisussa voidaan kuitenkin hyvin helposti ymmärtää Suvannon esiin nostamien taloustieteen tieteensosiologisten piirteiden valossa.
Jo Tervalan artikkelin otsikko on itse asiassa harhaanjohtava. Tervalan artikkelin tarkoituksena on tarkastella Jussi Ahokkaan (UEF) ja Lauri Holapan (HY) (ja vähäisemmässä määrin Patrizio Lainàn, HY) jälkikeynesiläistä ajattelua. Kirjoittaja kuvaa motivaatiotaan seuraavasti:
Mitä enemmän luin heidän kirjoituksiaan, sitä enemmän ne vaivasivat minua. Jälkikeynesiläiseen taloustieteeseen perustuvissa analyyseissä ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa. Ekonomistit voivat esittää hyvinkin erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä taloudesta. Suhtaudun ymmärtäväisesti erilaisiin mielipiteisiin taloudesta, kunhan ne ovat perusteltuja, loogisia ja onnistuvat selittämään talouden toimintaa järkevällä tavalla. — Ahokas ja Holappa kuitenkin antavat valtavirtataloustieteestä (jatkossa taloustiede) harhaanjohtavan kuvan. Kirjoituksissa toistuu usein sama kaava. Ensin he kääntävät ja vääntävät taloustiedettä tavalla, joka saa sen kuulostamaan typerältä ja epäuskottavalta. Tämän jälkeen asiasta kerrotaan oma tulkinta. Toinen vaihtoehto on, että he eivät ymmärrä taloustiedettä.
Tieteenfilosofisesti artikkeli sisältää outoja valintoja, joita voidaan helposti ymmärtää taloustieteen klikkiytymisen ja ylimielisyyden ilmiöiden kautta. On epäselvää, miksi Tervalan artikkeli on kohdistunut suoraan personoituun tutkijaklikkiin, eikä näiden edustamien teorioiden ja mallien kritiikkiin. Tervala ei esitä mitään perustelua sille, miksi taloustiedettä tulisi ylipäätään arvioida tutkimuksen ontologian, epistemologian ja metodologian sijaan sillä perusteella, miten jokin sen johonkin klikkiin itsensä samastava tutkija suhtautuu johonkin toiseen klikkiin tai ”tilastolliseen” valtavirtaan eli johtaviin klikkeihin.
Tervala kertoo tutkivansa Ahokkaan ja Holapan väitteitä valtavirtataloustieteestä. Hän tarkoittaa valtavirtataloustieteellä ”sitä, mitä yleisimmin käytetyissä oppikirjoissa opetetaan”. Tervala ei kuitenkaan kerro, miksi hän nostaa esiin vain ”suolaisen veden” uuskeynesiläisen makrotaloustieteen oppikirjoja (2 kpl), eikä lainkaan esimerkiksi chicagolaisen ”makean veden” oppikirjoja (tai luentomonisteita) – puhumattakaan nyt yleisistä institutionalistisen, itävaltalaisen tai jälkikeynesiläisen taloustieteen perusoppikirjoista. Kullakin koulukunnalla on erilainen ontologiansa, minkä vuoksi yhden hahmottaminen vain toisen näkökulmasta on suora kategoriavirhe. Jos yksi puhuu linnusta ja toinen kalasta, ei pidä alkaa analysoida lintua kalana tai toisinpäin.
Tervala syyllistyy analogisesti samaan ”tiedepopulismiin” kuin edellä mainitut ex-ekonomistit sanoessaan, että ”talousteorian mukaan rahan neutraalisuus ei päde lyhyellä ajalla”. Mitä hän tosiasiallisesti tarkoittaa on tietysti se, että hänen klikkinsä käyttämän teorian näkökulmasta rahan neutraalius ei päde lyhyellä ajalla. Tämä epäilemättä pätee valittuun uuskeynesiläisen klikin oppikirjaan, jossa kuvataan rahapolitiikka omalla tavallaan ja oletetaan, että hinnat ovat jäykkiä lyhyellä ja joustavia pitkällä aikavälillä. Esimerkiksi chicagolaisen ja jälkikeynesiläisen ajattelun suhteen huomio on kuitenkin täysin irrelevantti, koska edellisessä ei käsitellä erikseen ”lyhyttä aikaväliä” eikä jälkimmäisessä ole muuta kuin jatkuvaa ”lyhyttä aikaväliä”. Jos Tervala esittää sen faktana, että raha ei ole lyhyellä aikavälillä neutraalia, niin siinä tapauksessa hän vain vahvistaa jälkikeynesiläisten näkemyksen todeksi. Nämä kun tutkivat vain lyhyttä aikaväliä.
Ironista kyllä, Tervala syyllistyy virheisiin juuri niiden asioiden osalta, jotka hän esittää tieteellisen keskustelun lähtökohdaksi (looginen argumentaatio ja kausaalinen analyysi). Tervala enimmäkseen nostaa esiin satunnaisia lainauksia Ahokkaan ja Holapan tietokirjasta ja blogikirjoituksista – joiden tarkoituksena ei ollut tehdä, vaan popularisoida jälkikeynesiläistä tutkimusta – ilman, että hän pyrkii esittelemään millään tavalla heidän tieteellistä kokonaisargumenttiaan ja sen sisältämän kausaalisen selittämisen logiikkaa. Hän ei itse asiassa esittele minkäänlaista systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tai meta-analyysin metodologiaa (eikä edes täsmällistä aineistoa tai tekstianalyysin metodia), jonka perusteella hän tekee katsauksensa ja esittää näkemyksensä Ahokkaan ja Holapan tutkimuksesta.
Tervala ei myöskään selitä, mitä jälkikeynesiläisyyden kymmenistä eri haaroista hän uskoo Ahokkaan ja Holapan edustavan. Kirjallisuuskatsaus ei esittele jälkikeynesiläistä taloustiedettä tieteensosiologisesti tai -filosofisesti tai sisällä viitteitä tätä tarkastelevaan kirjallisuuteen. Tervala lähinnä mainitsee Journal of Post Keynesian Economics -lehden, vaikka jälkikeynesiläistä tutkimusta, kuten myös tutkimusta jälkikeynesiläisestä teoriasta, julkaistaan jatkuvasti kymmenissä eri tieteellisissä lehdissä ja kirjasarjoissa. Kyseessä ei siis suinkaan ole katsaus jälkikeynesiläisen ajattelun esiintymiseen Suomessa, vaan yhden klikin valikoiduista edustajista rakennetun olkinuken pahoinpitely.
Fourcaden kuvaamat klikkiytyminen ja ylimielisyys tuottavat juuri tällaista toimintaa: tieteenalan kunkin klikin portinvartijat esittävät tieteelliselle keskustelulle eri kriteerit oman klikin jäsenten ja muiden välillä. Oma klikki otetaan niin vahvana itsestäänselvyytenä, ettei artikkelissa koeta tarpeelliseksi edes avata toisen klikin tieteenteon luonnetta. Tämä johtaa ilmiöön, jota voidaan kutsua klikkien narsismiksi. Klikit alkavat muodostua sosiologisesti niin vahvaksi, etteivät ne näe edes tarpeelliseksi arvioida muunlaisia teorioita muun kuin oman klikin omaksuman ontologian näkökulmasta. Tämä puolestaan johtaa kategoriavirheisiin ja ohipuhumiseen, mikä tekee tieteellisestä keskustelusta mahdotonta.
Tervalalta löytyy yksi erittäin selkeä esimerkki tästä ilmiöstä. Hän toteaa, että
ohjauskoron muutoksista puhuminen on pitkälti sama asia kuin rahamäärän muuttaminen. Siksi voidaan puhua ohjauskoron muuttamisesta, vaikka Ahokas ja Holappa puhuivat vain rahamäärän muutoksista.
Tervala toisin sanoen tulkitsee toisen klikin tutkimaa ilmiötä lähtökohtaisesti vain oman klikkinsä näkökulmasta eikä näe tarpeelliseksi huomioida, että toisen klikin piirissä vastaavaa samastamista ei voida edes tehdä.
Mikäli tällaiselle toiminnalle annetaan tilaa, syyllistytään taloustieteen sisäiseen imperialismiin eli yhden klikin suosimiseen muiden kustannuksella. Klikistä tulee tieteellisen projektin sijaan poliittinen projekti. Jos yksi klikki kuvittelee, että sen ”sosiologinen” valta-asema tarkoittaa sitä, että myös klikin ontologia on ylivertaista, tulee siitä kyvytön näkemään omia tieteenfilosofisia ongelmiaan.
Taloustieteen sisäisen imperialismin yksi tieteenfilosofinen ongelma onkin siinä, ettei sen myötä välttämättä ymmärretä toisten klikkien tutkivan kokonaan eri asioita kuin oman klikin, mikä heikentää kykyä yleiseen tieteelliseen keskusteluun. Yksinkertaistetusti ilmaistuna kaikki klikit pyrkivät hahmottamaan ympäröivää maailmaa, mutta he hahmottelevat siitä eri aivan asioita, vaikka käyttävätkin samoja sanoja tai matemaattisten mallien kirjaimia. Viime kädessä kullakin klikillä on kuitenkin aivan oma ”taloutensa”: eri klikit puhuvat erilaisista todellisuudessa esiintyvistä asioista puhuessaan taloudesta.
Keynesiläisyys, kerran vielä
Jotta Tervalan tutkimusta lukevat tai rahoittaneet tahot eivät ehtisi pettyä tutkijan tähänastisiin tuotoksiin, ajattelin tehdä heille palveluksen ja täyttää yhden keskeisen Tervalan jättämän aukon: pyrin konstruoimaan jälkikeynesiläisen taloustieteen ontologian ja kausaalisen selittämisen logiikan.
Käsittelen tässä yhteydessä siis talousteoriaa eli taloustieteen käyttämien työkalujen sisältämää ontologiaa (so. mitä tutkimus menetelmillään tutkii ja mistä se täsmällisesti ottaen tuottaa tietoa) ja epistemologiaa (so. miten se tuottaa tietoa tutkimistaan ilmiöistä). Tämä ei myöskään ole tieteellinen artikkeli, vaan talousteoriaa popularisoivana blogimerkintä, minkä johdosta käsittely on artikkelia lyhyempi ja vähemmän formaali ja se tulee myös ymmärtää sellaisena (eikä tieteellisenä tutkimuksena).
Huomautan myös, että puhun nyt taloustieteiden (ml. myös taloussosiologia, poliittisen talouden tutkimus ja liiketaloustiede) tieteenfilosofian tutkijan roolissa – en taloustieteilijän, joka vain käyttää taloustieteen malleja hyväkseen metodologiana. Tieteenfilosofi ei käytä malleja, vaan tarkastelee, mistä taloustieteen käyttämät mallit tarkalleen ottaen tuottavat tietoa ja miten tämä tapahtuu. En myöskään väitä tuntevani taloustieteellisten työkalujen jatkuvasti muuttuvia käyttötapoja ketään Oxfordin talousmaantieteen tohtoria ja valtio-opin rividosenttia paremmin, enkä pyri osallistumaan keskusteluun taloustieteen hierarkian sisältä minkään klikin näkökulmasta.
Keynesin ideoiden varaan on rakentunut kolme taloustieteen klikkiä: neokeynesiläiset (neo-Keynesianism), uuskeynesiläiset tai uudet keynesiläiset (New Keynesianism) ja jälkikeynesiläiset (post-Keynesianism).
- Neokeynesiläisen klikin ideana oli nk. uusklassisen synteesin mukaisesti pitää kiinni Keynesin makrotaloudellisesta ontologiasta (so. makrotalouden prosesseja ei voida palauttaa vain markkinatoimijoiden käyttäytymiseen, vaan kyse on kansantaloudellisen järjestelmän ominaisuuksista), mutta omaksua uusklassisen teorian mukainen tasapainoteoreettinen mallinnus sen kuvaamiseksi. Lopputuloksena oli niin kutsuttu äpäräkeynesiläisyys, jossa Keynesin monista ontologisista näkemyksistä vähitellen luovuttiin mallintamisen vaatimusten vuoksi. Klikin perustana oli näin ollen kaksi kilpailevaa ontologiaa. (Sanoin ”oli”, sillä klikki on jo pitkälti kuollut.)
- Uuden keynesiläisen klikin ideana puolestaan on ollut juurruttaa makrotaloudellinen analyysi uusklassisen mikrotalouden ontologiaan ja epistemologiaan. Toisin sanoen pyrkimyksenä oli selittää monia Keynesin havaitsemia ilmiöitä toisenlaisen ontologian mukaisen tulkinnan puitteissa. Lopputuloksena oli abstrakti ”pitkän aikavälin” ja ”lyhyen aikavälin” erottaminen. Lyhyellä aikavälillä eli ihmisten toiminnassa tässä ja nyt pätevät takia erilaiset ”lait” (mm. Akerlofin ja Shillerin kuvaamat eläimelliset vaistot) kuin siinä oletetussa tasapainotilassa, mihin laajempi markkinajärjestelmä ja ihmisten rationaalisuus ajan myötä johtaa. Lyhyen aikavälin ilmiöitä mallinnetaan erilaisten käyttäytymiseen liittyvien ”kulmakertoimien” ja varausten avulla. Klikin perustana on uusklassisen taloustieteen ontologia, johon siis vain tuodaan erilaisia varauksellisia muuttujia Keynesin havaitsemien ilmiöiden huomioon ottamiseksi – ilman, että tutkimuksessa omaksutaan keynesiläinen ontologia.
- Jälkikeynesiläinen teoria poikkeaa näistä molemmista. Tervalan mukaan ”jälkikeynesiläiset väittävät, että heidän näkemykset heijastavat keynesiläistä ja uuskeynesiläistä teoriaa paremmin Keynesin esittämiä ajatuksia”. Tästä ei ole kyse. Jälkikeynesiläisyyden ekpslisiittisenä ideana on ollut kehittää Keynesin ajatuksia talouden ontologiasta eteenpäin ja rakentaa niiden mukaista taloustiedettä. Jälkikeynesiläinen taloustiede ei pyri pitämään kiinni Keynesin ontologiasta tai hänen havaitsemistaan ilmiöistä, vaan – kuten sen nimikin jo vihjaa – ylittämään Keynesin näkemykset ja luomaan paremmin nykytodellisuutta vastaavia lähtökohtia talouden analyysiin. Jälkikeynesiläinen koulukunta on tämän vuoksi erittäin moninainen eli monenlaisia teoriaperinteitä ja tutkimushaaroja sisällään pitävä klikki – tai pikemminkin monta erilaista klikkiä.
Kuten todettua, Tervala tarkastelee artikkelissaan jälkikeynesiläisiä näkökulmia ”klikkinarsistisesti” uuden keynesiläisen lähestymistavan. Tällöin hän kommentoi asioita uusklassisen ontologian valossa. Jotta näiden näkökulmien välinen keskustelu olisi mahdollista, on syytä hahmottaa muutamia näiden kahden klikin keskeisiä ontologisia eroja. Keskityn tässä kahteen keskeiseen eroon.
Jälkikeynesiläisen taloustieteen mukaan talousanalyysi tulee ankkuroida konkreettisiin talouden instituutioihin eli empiirisesti vallitsevan talousjärjestelmän toimintalogiikkaan. Teknisemmin ilmaistuna se ottaa mahdollisimman monet vallitsevaksi havaitut institutionaaliset logiikat endogeenisiksi tekijöiksi malleihinsa. Se ei ylipäätään oleta minkäänlaista järjestelmän abstrakteihin ominaisuuksiin perustuvaa ”pitkää aikaväliä” mallintamisessaan, koska kysymys instituutioiden sisällöstä on aina empiirinen. Talouden instituutiot voidaan koska tahansa päättää muuttaa toisenlaiseksi ja niitä voidaan päättää myös olla uusintamatta.
Tässä mielessä jälkikeynesiläisyys muistuttaa evolutionaarista ja itävaltalaista taloustiedettä. Se ei oleta minkäänlaista tasapainotendenssiä. Jälkikeynesiläisyydessä ei siis suinkaan ole kyse esimerkiksi mistään lyhyen aikavälin suhdanteiden “tasoittamisesta”, vaan eri toimijoiden koko ajan tekemien aktiivisten toimenpiteiden vaikutuksista tässä ja nyt.
Millaisiin instituutioihin jälkikeynesiläiset tutkijat sitten perustavat tutkimuksensa? Useimmiten ”ontologinen ankkurointi” kohdistuu rahatalouden instituutioihin (esim. Ahokkaan ja Holapan usein käsittelemä uuschartalismi), julkistalouden rakenteisiin tai kansantalouden tilinpitoon. Mutta myös esimerkiksi työmarkkinajärjestelmän (esim. kaleckilaiset) tai innovaatiojärjestelmän (esim. Mariana Mazzucaton näkemyksiin perustuva tutkimus) instituutioihin perustuvaa mikrotason analyysia esiintyy jälkikeynesiläisessä tutkimuksessa. Kiitos tämän moninaisuuden, jälkikeynesiläinen taloustiede tutkii valtavaa määrää erilaisia asioita.
Monet jälkikeynesiläiset korostavat rahan endogeenisyyttä siksi, että rahan endogeenisyys on suurimmassa osassa maailmaa vallitsevassa järjestelmässä institutionaalinen fakta: liikepankit todella luovat fiat-rahajärjestelmissä rahaa liiketaloudellisin perustein. Rahatalouden mallintamisen realistisen pohjan vuoksi jälkikeynesiläisestä taloustieteestä on tullut huomattavan suosittua esimerkiksi rahoitusmaailmassa (mm. Pimco).
Toinen jälkikeynesiläisen teorian perusta on ihmisten taloudellisen eli rahallisesti laskelmoivan käyttäytymisen kontingentti luonne. Tällä tarkoitetaan muun muassa sitä, että ihmiset ovat rajoitetusti rationaalisia ja tulevaisuus on aina epävarmaa, minkä vuoksi minkäänlaista yksiulotteista rationaalisuutta ei voida olettaa mallinnuksen perustaksi. Tässä mielessä jälkikeynesiläisyys sisältää behavioralistisen taloustieteen piirteitä. Se kuitenkin menee tätä pidemmälle. Kontingenssi tarkoittaa sitä, että taloudellinen käyttäytyminen on riippuvaista historiasta, kulttuurista, vallasta ja monesta muusta seikasta. Tämän vuoksi taloudellisesta käyttäytymisestä ei voida sellaisenaan päätellä mitään sitä itseään enempää.
Laskelmoinnin luonne on täten riippuvaista siitä, mitä kukakin tarkalleen ottaen laskelmoi ja missä tilanteessa ja mihin suuntaan kulloinkin vallitsevat yhteiskunnalliset instituutiot laskelmointia ohjaavat. Laskelmointi voi olla rationaalista tai irrationaalista ja rationaliteetit vaihtelevat. Tämän vuoksi ei voida olettaa, että mitä tahansa ihmisten toimintaa voisi mallintaa markkinakäyttäytymisenä: markkinakäyttäytymistä tulee tutkia vain siellä, missä sitä tapahtuu ja annetaan tapahtua. Tämän johdosta jälkikeynesiläiset eivät yleensä ole järin imperialistisia.
Uusklassisen taloustieteen ontologia, johon uusi keynesiläinen teoria perustuu (mutta johon se asettaa monenlaisia varauksia ja ”kulmakertoimia”), on eräässä mielessä jälkikeynesiläisen taloustieteen vastakohta. Siinä missä jälkikeynesiläisen ontologia on aina jonkin tietyn ”talouden” (endogeenisen) logiikan tutkimusta, puhuu uusklassisen taloustieteen ontologian omaksunut tutkija kaikkeen ihmisten toimintaan liittyvästä universaalista piirteestä.
Uusklassinen teoria olettaa, että kaikkea toimintaa voidaan mallintaa rationaalisena markkinakäyttäytymisenä ja siihen liittyvien kausaliteettien kautta. Analyysissa kaikki muut tekijät kuin itse markkinakäyttäytyminen ovat eksogeenisiä. Toisin kuin jälkikeynesiläinen ontologia, jossa laskelmointi ei edusta mitään muuta kuin rahallista laskelmointia itseään, uusklassinen teoria myös olettaa, että hinta edustaa kauppaan liittyvää mielihyvää ja -pahaa. Tämä ajatus on ollut läsnä uusklassisessa teoriassa yhden sen isän, W.S. Jevonsin ajatuksista lähtien.
Uusklassisen taloustieteellä on ontologiansa johdosta eräänlainen ennakkoluulon logiikka. Se tarkastelee empiirisiä havaintoja, joita se tulkitsee aina yhdellä ja samalla tavalla ja olettaa tämän selittävän koko ilmiön. Se ei kuitenkaan koskaan empiirisesti eli kokeellisesti testaa, pätevätkö sen oletukset. Se tyytyy olettamaan, että kaikkea voidaan tarkastella markkinalogiikan metaforan kautta riippumatta siitä, päteekö metafora tosiasiallisesti tutkittavaan asiaan. Se ei kuitenkaan sisällä vaatimusta sen empiiriseksi analysoimiseksi, missä määrin tutkittavassa asiassa toiminta tosiasiallisesti noudattaa markkinalogiikkaa. Tämän ontologian vuoksi uusklassinen taloustiede ei ole empiiristä tiedettä, vaan tulkitsevaa filosofiaa (Philip Mirowskilla, Tony Lawsonilla ja Uskali Mäellä on monta hyvää tekstiä asiasta).
Uuden keynesiläisyyden ratkaisu lisätä varauksia ja ”kulmakertoimia” erilaisiin toimiin voi auttaa tiettyjen metodologisten ongelmien suhteen, mutta se ei tee uusklassisesta taloustieteestä yhtään vähempää filosofiaa tai yhtään enemmän tiedettä. Itse asiassa se vain nakertaa omaa ontologista perustaansa tuottamalla poikkeustilanteita (”lyhyt aikaväli”), joissa filosofointi on tehtävä epistemologisesti eri perusteilla.
Pähkinänkuoressa näiden kahden ontologian ero on siis siinä, että uusklassisen ja uuskeynesiläisen taloustieteilijän tutkima ”talous” on kaikesta inhimillisestä toiminnasta löytyvä ajaton mielihyvään ja -pahaan liittyvä piirre, jonka hän olettaa löytyvän kaikkialta ja jonka hän odottaa selittävän kausaalisesti kaiken. Kun jälkikeynesiläinen tutkija puhuu ”taloudesta”, hän puhuu aina jostain tiettyjen instituutioiden muodostamasta logiikasta, jossa ei ole eikä siitä voida olettaa mitään universaalia. Tutkittavat kausaalisuhteet ja niiden logiikat riippuvat siitä, millaisia instituutioita tutkitaan.
Nämä ontologiat ovat toisistaan hyvin kaukana, minkä vuoksi yhden piiristä ei voida kommentoida toista pelkkien empiiristen havaintojen ja niiden tulkintojen kautta – havainnoista ja tulkinnoista on ensin tehtävä jollain tavalla yhteismitallisia ja käsitteellisesti yhteensopivia.
Mallintamiseen pyrkivien yhteiskuntatieteiden tieteellisyyden yleiseksi kriteeriksi voitaneen määritellä se, että tutkimus on ankkuroitu empiirisesti vallitseviksi havaittuihin kausaalisiin mekanismeihin, joiden toimintaa mallinnetaan mahdollisimman realistisesti.
Jälkikeynesiläinen taloustiede täyttää itsessään ensimmäisen kriteerin, koska tutkimus ankkuroidaan lähtökohtaisesti joihinkin vallitsevien institutionaalisten (lait, säännöt, kannustimet, odotukset jne.) mekanismien ominaisuuksiin. Validius toki riippuu siitä, minkä evidenssin varassa ja miten tarkasti instituutioiden ominaisuudet kuvataan. Jälkikeynesiläinen tutkimus päätyy helposti yliyksinkertaistamaan tutkimuskohdettaan, jos se haukkaa liian suuren määrän asioita malleihinsa. Varsinkin nuorempi, matemaattiseen mallintamiseen erikoistunut tutkijapolvi Yhdysvalloissa ja muualla englanninkielisessä maailmassa vaikuttaisi helposti syyllistyvän tähän. Vanhempi jälkikeynesiläisten sukupolvihan usein lähtökohtaisesti kieltäytyi mallintamasta maailmaa matemaattisesti. Mallintaminen johtaa helposti siihen, että kieltäydytään ottamasta toisin päätettävissä olevia asioita endogeenisiksi muuttujiksi ja siten vääristellään kuvaa siitä, mitä taloudessa voidaan päättää toisin. Olisi esimerkiksi mieletöntä olettaa, etteivät keskuspankit voisi rahoittaa suoraan valtioita: tämä kun on yksinkertainen poliittinen päätös, joka voidaan tehdä koska tahansa.
Uusklassisen taloustiede ei täytä kumpaakaan kriteeriä automaattisesti. Uusklassisen taloustieteen tieteellisyys riippuu siitä, missä määrin markkinalogiikka ohjaa tosiasiallisesti sen tutkimaa kohdetta. Ollakseen tieteellistä sen pitäisi aina esittää kokeellista empiiristä evidenssiä siitä, missä mielessä ja missä määrin rationaalista markkinakäyttäytymistä tapahtuu tutkittavassa toiminnassa ja mitä kaikkea se voi selittää siitä. Uusklassisella taloustieteellä itsellään ei kuitenkaan ole välineitä tämän arvioimiseen (pois lukien vain ”lyhyttä aikaväliä” tutkiva kokeellinen behavioralistinen taloustiede), eikä ”pitkän aikavälin” ominaisuuksia edes voida testata empiirisesti, koska niissä on kyse puhtaasti filosofisista kysymyksistä. Myös jälkimmäisen kriteerin osalta uusklassinen taloustiede päätyy usein ongelmiin tutkiessaan rahamuotoista vaihtoa, koska raha on erittäin huono ja epätarkka mittari mielihyvälle ja -pahalle (verrattuna esimerkiksi neurotieteiden nykysuuntauksille, ks. esim. William Daviesin uusimman kirjan toinen luku).
Lopuksi
Poliittisen talouden tutkimuksen seura perustettiin aikanaan edistämään tieteellisen talouskeskustelun monipuolistamista ja tieteellisen pluralismin ajamista. Taloustieteen kulttuurinen nykytila mukaan lukien muutamien kotimaisten taloustieteilijöiden viimeaikainen toiminta on huolestuttavaa paitsi taloustutkimuksen yhteiskunnallisen maineen myös tieteen elinehdon eli monipuolisuuden ja laadukkaan keskustelun kannalta. Antti Suvannon peilinojennus taloustieteelle on tämän vuoksi enemmän kuin tervetullutta.
Suvannon peilissä näkyvä kuva pitäisi kuitenkin ottaa vakavasti kaikkien talouden tutkijoiden piirissä. En nimittäin usko, että mikään taloutta tavalla tai toisella, näkökulmasta tai toisesta tutkiva tieteenala tai koulukunta pystyy välttymään edellä kuvatuilta maineongelmilta – oli kyseessä sitten talouden instituutioita tai päätöksentekoa tutkiva poliittisen talouden tutkimus, talouspolitiikan prosessien valtio-opillinen tutkimus, talouskulttuurien tai talouden käytäntöjen sosiologinen tutkimus tai liiketaloustieteellinen yritystoiminnan tutkimus.
Niinpä esitänkin haasteen kaikille taloustutkijoille: ymmärtäkäämme paremmin toistemme ontologisia perustoja, kunnioittakaamme lähestymistapojemme moninaisuutta ja jättäkäämme tiedepopulistiset heitot ”yhdestä taloustieteestä” unholaan. Keskustelkaamme keskenämme tieteellisesti, eikä olkinukkeja, klikkejä tai henkilöitä mäiskien. Vain tällä tavalla pystymme kaikki puolustamaan omaa paikkaamme maailmassa, joka on menossa koko ajan yhteiskuntatieteiden kannalta vihamielisempään ja sitä politisoivaan suuntaan.
Ville-Pekka Sorsa
Kirjoittaja on Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja