Kenellekään ei ole varmaan jäänyt epäselväksi, että nykyisen hallituksen myötä talouspolitiikka on ollut muutoksessa. Käänteen nimeäminen ei kuitenkaan ole yhtä itsestään selvää: olisi liian helppoa kuitata nykytilanne vain toteamalla, että finanssipolitiikka on entistä kiristävämpää (mikä toki pitää paikkansa), tai että hallitus on yleisviritykseltään oikeistolaisempi (mikä toki pitää paikkansa).
Muutos on myös henkinen: talouskonservatiivit ovat nousseet valtaan. Kyseessä on ennen kaikkea näennäisesti yksimielistä oikeistoa repivä sisäinen erimielisyys. Muutaman vuoden takainen oikeisto oli innostunut uudesta teknologiasta ja innovaatioiden tavaraistamisesta. Heidät on nyt siirretty syrjään. Vallalla oleva oikeisto uskoo talouden paranevan ennen kaikkea vähentämällä työntekijöistä syntyviä kustannuksia ja osoittamalla hierarkista johtajuutta. ”Uudistuksen” merkitys palautuu näihin tavoitteisiin. Julkista taloutta tietysti supistetaan, mutta valikoivan ”strategisten alojen tukemisen” sijaan umpimähkään.
Kaksi oikeistoa
Näitä kahta ajatustapaa voi kutsua vaikkapa innovaatiouskoksi ja konservatismiksi. Innovaatiouskon ytimessä on usko aineettoman sfäärin taloudellistamisesta syntyviin kilpailuetuihin. Muutama vuosi taaksepäin poliittinen eliitti puhuikin paljon huippututkimuksesta, innostavasta johtamisesta, innovaatioista, tuotekehittelystä ja tietoyhteiskunnasta. Ideologia kiteytyi Pekka Himasen näkemyksissä Sokrateen ja Piilaakson mystisestä yhteydestä.
Silloin kun luodaan kokonaan uusia markkinoita, hintakilpailukyky on toissijainen kysymys. Suomalainen eliitti oli innoissaan tästä niin kauan kun Nokia-tarinalla oli kulttuurista vetovoimaa.
Talouskonservatiiveja taas ”markkinoita luovat innovaatiot” eivät kiinnosta. Heidän diagnoosinsa Suomen tilasta ja resepti sen parantamiseksi on nimenomaan taaksepäin katsova. Tämä näkyy konkreettisimmin tulkinnoissa taloudellisten käsitteiden sisällöissä sekä politiikan moralistisena käänteenä.
Taloudellisista käsitteistä keskeinen on kilpailukyky. Innovaatio-oikeisto uskoo kilpailukyvyn syntyvän teknologisen kehityksen luomasta tuottavuuslisästä ja kaikenlaisen kulttuurisen uskottavuuden paketoimisesta ”brändeiksi”. Konservatiivien vakaumuksen mukaan kilpailukyky merkitsee vanhan tavaran tuottamista halvemmalla. Yksikkötyökustannuksista on tullut suorastaan pakkomielle, ja se varmasti kuulostaa vieraalta tietoyhteiskuntapuheeseen tottuneen korvaan. Sukupolvenvaihdoksia eli omistusten jatkuvuutta suojellaan kaikenlaiselta luovalta tuholta.
Moraalinen käänne
Konservatiivien johdossa talouspolitiikka myös siirtyy entistä enemmän moraalin alueelle. Ongelmaksi diagnosoidaan määrätietoisen johtajuuden puute ja ”laiskottelu”. Puhuttiin sitten tehtaista tai yliopistoista, eliitin viesti on paheksua mukavuudenhalua, johon olemme kuulemma tottuneet.
Tällainen puhe kumpuaa pikemmin konservatiivisista arvoista kuin uusklassisen taloustieteen ”joustavia työmarkkinoita” koskevista mallinnoksista. Itse asiassa oikeistolainen talousoppi on saanut väistää oikeistolaista moralismia. Esimerkiksi työvoiman tarjonnasta ja työn joustavasta vastaanottamisesta on kuultu kyllästymiseen asti, mutta teoria ei näköjään ole este rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta. Onhan näköpiirissä selviä potentiaalisia laiskottelijoita, minkä lisäksi ajatus lapsia kotona hoitavista äideistä epäilemättä miellyttää konservatiiveja.
Taloudellinen konservatismi luo myös liittoumia. EK:lla ja Timo Soinilla ei varmasti ole minkäänlaisia vaikeuksia luoda moralistiselta pohjalta yhteistä diagnoosia Suomen ongelmista (”laiskottelu”). Asiaa ei muuta se, että Soinin moralismi on tietysti nimellisesti esitetty ”kovan työmiehen” näkökulmasta.
Konservatiivit ja nelikenttä
Ristiriita on suomalaista eliittiä repivä, mutta sitä on vaikea tunnistaa. Tämä johtuu nelikentän asemasta poliittisessa keskustelussa. Politiikkaa on ryhdytty jäsentämään kaksiulotteisena avaruudellisena tilana, jonka akselit ovat arvoliberaali/arvokonservatiivi ja vasemmisto/oikeisto. Näin ajateltaessa konservativismi näyttää talouskäsityksistä riippumattomalta ilmiöltä.
Esimerkiksi Juha Sipilä on monessa mielessä konservatiivin arkkityyppi. Hän ei kuitenkaan ole talous- ja arvokonservatiivi ”erikseen”. Suurimmalle osalle konservatiiveja konservatismi on hyvinkin yhtenäinen maailmankuva. Taloudellisilla asenteilla on tässä maailmankuvassa keskeinen rooli : yrittäjyys, itse pärjäämisen eetos, työnteon arvostaminen, ja hierarkinen käsitys ihanteellisesta taloudellisesta organisaatiosta ovat konservatismin palasia siinä missä perhe- ja seksuaalimoraalikin. Näistä asenteista johdetaan sitä nimenomaista politiikkaa, jossa yksikkötyökustannukset ja tiesmitkä kansalliset ”talkoot” nähdään talouden pelastajina.
Itse asiassa talouteen liittyvät asenteet lienevät arjen tasolla konservatismin yleisimpiä ilmentymiä. Se, mitä kutsutaan politiikassa ”arvoiksi”, ilmenee satunnaisemmin. Eiköhän suurin osa konservatiiveista tee arjessaan enemmän numeroa kovasta työnteosta kuin seksuaalikäsityksiään, eivätkä konservatiivien käsitykset sukupuolesta rajoitu talouselämän ulkopuolelle.
Konservatismi onkin näkyvillä myös jonkinlaisena isännän äänen korostuksena. Kyse on nimenomaan isännästä: talouskonservatiivien johtamismallissa hierarkian huipulle kuuluu mies, ja asiat sovitaan mieluiten saunaseuraa muistuttavassa sisäpiirissä. Malli siirtyy suoraan yrityksistä politiikkaan. Politiikan kentälle siirtyessään isännän ääni ilmenee myös pyrkimyksenä sanella ehdot. Konservatiivien on vaikeaa sietää ajatusta, että joku voisi asettua röyhkeästi poikkiteloin pyrkien esimerkiksi neuvottelemaan, ja siksi he useimmiten omaksuvat kovat keinot jo ennalta. Isännän ääni -performanssin merkitys talouskonservatiivien politiikassa näkyy jo siinä, että kaikki alkaa mennä pieleen kun komentaminen ei toimi.
Ristiriitaisia strategioita
Tietysti myös innovaatio-oikeiston strategia on kaikkea muuta kuin aukoton. Toimiva innovaatiojärjestelmä edellyttää aika paljon julkista rahaa tutkimukseen, tuotekehitykseen ja koulutukseen. Siksi innovaatio-oikeisto ei periaatteellisista finanssipoliittisista mieltymyksistään huolimatta järjestä totaalista offensiivia julkista sektoria vastaan, kunhan kurinalaistaa sitä ja suuntaa resursseja kilpailukykyparadigmaan sopiviin tarkoituksiin. Toisaalta julkinen rahoitus käy olemassa olevissa puitteissa entistä vaikeammaksi ja porvarillinen ideologia myös perustuu näkyvään julkisen rahankäytön epäilyyn.
Kyse on toki myös kahdesta erilaisesta ihmisten kurinalaistamisen strategiasta. Innovaatio-oikeiston viimekätinen tavoite on tehdä kaikesta taloutta: tässä ”aineettoman talouden” visiossa ihmisten elämä – älylliset, kommunikatiiviset ja emotionaaliset kyvyt – valjastetaan talouden palvelukseen.
Konservatiivien lähtökohtana, kuri ja moraalinen sitoutuminen työntekoon kategoriana, ei mahdollista samanlaista kaappausta. Sosiologeille konservatiivit ovat kiusallisia: juuri kun saimme valmiiksi hienon diagnoosin uusista hienovaraisista hallinnan teknologioista ja talouden laajenemisesta kulttuurin alueelle, tulevatkin konservatiivit jotka eivät edes yritä ymmärtää pehmeän vallankäytön hienouksia.
Lopuksi
Suurimmalle osalle ihmisistä tässä eliitin strategiakamppailussa ei ole muuta paikkaa kuin katsomo. Asiaan luo toki mielenkiintoa se, että eliitti voi myös repiä itsensä rikki, mutta erityisen todennäköstä tämä ei ole.
Vastapolitiikan kannalta kiinnostavaa kuitenkin on, onko vasemmistossa sellaisia virtauksia, jotka pystyvät hyökkäämään nimenomaan talouskonservatismia vastaan, koska sellainen voi muuttaa vasemmistoon liitettyjä merkityksiä hyvinkin vahvasti.
Tällainen strategia nojaa varmasti ainakin sivistyksen ja tutkimuksen korostamiseen, pakottomaan luovuuteen sekä liittoutumiseen markkinatalouden ketterimmän ja samalla haavoittuvaisimman osan eli itsensätyöllistäjien kanssa. Jos tällainen ideologia asettuu supistavaa ja konservatiivista talouspolitiikkaa vastaan, on asetelma paljon kiinnostavampi kuin politiikan nelikenttä sallisi.