Kun Poliittisen talouden tutkimuksen seuran perustamisesta pari vuotta sitten päätettiin, taustalla oli kaksi huomiota: talouskeskustelun yksiäänisyys sekä tarve luoda tilaa heterodoksiselle taloustutkimukselle.
Julkisuus oli täynnä poliittisuuttaan piilottelevaa talouspuhetta, jota olisi tarpeen tarkastella nimenomaan yhteiskunnallisena toimintana. Virkamiehet pyrkivät hyvin aktiivisesti tuottamaan ihanteidensa mukaista yhteiskuntaa; minkä lisäksi osa taloustieteestä taas oli tottunut hyvin aktiivisesti mutta virheellisesti esiintymään pikemmin luonnontieteisiin kuin yhteiskuntatieteisiin vertautuvana eksaktina tieteenä. Heterodoksisen taloustutkimuksen suuntaukset taas vahvistuivat erityisesti finanssikriisien jälkimainingeissa, ja Suomessakin oli useita tutkijoita joita kiinnosti käydä debattia taloustutkimuksen metodologisista valinnoista.
Nyt pari vuotta myöhemmin voi jo kysyä, onko kuviossa nähtävissä muutoksia. Suuremmat muutokset ovat toki tällaista aikajännettä hitaampia. Kuitenkin eurokriisin uusimmat vaiheet ja hallituksen entistä kömpelömmät yritykset perustella talouspoliittisia toimiaan ”välttämättöminä” ovat varmasti jossain määrin kehittäneet yleistä ymmärrystä talouden vääjäämättömästä poliittisuudesta. Samaan aikaan heterodoksinen ja yhteiskunnallinen taloustutkimus on nostanut esiin uusia näkökulmia, minkä lisäksi kotimainen tietokirjallisuus ja blogosfääri ovat rikastaneet talouskeskustelua.
—
Monipuolistuva talouskeskustelu on kuitenkin myös tuottanut erikoisia piirteitä. Poliittisen talouden tutkimuksen seuraa lanseerattaessa oli vaikeaa kuvitella, miten kimpaantuneita monien uusklassisen taloustieteen edustajien reaktiot olisivat heterodoksisen taloustutkimuksen nostaessa päätään. Reaktiot heterodoksien esittämiin argumentteihin ovat kielineet haluttomuudesta paneutua esiin nostettuihin kysymyksiin.
Esimerkiksi jälkikeynesiläiset tutkijat ovat turhautumiseen asti yrittäneet päästä avaamaan keskustelua uusklassisen makroteorian keskeisestä oletusten kimpusta: rahan neutraaliudesta, tasapainon käsitteestä, kasvun selittämisestä viittaamatta investointien tasoon. Vastaansa he ovat saaneet pienen siivun keskustelua ja valtavan määrän jankutusta siitä, että eivät edusta tiedettä. Tämä epätieteelliseksi leimaaminen on tietysti sisäisesti paradoksaalinen kanta: jos jokin edustaa tiedettä, sen nimenomaan tulisi olla valmis altistamaan metodologiset oletuksensa jatkuvalle julkiselle kritiikille.
”Tiede” tarkoittaa (ainakin) kahta eri asiaa, joilla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Toisaalta tiede on instituutio ja toisaalta eetos. Eetoksena tiede tarkoittaa kollektiivista itseäänkorjaavuutta: valmiutta olla aina testaamassa oletuksia, avoimuuden periaatetta ja kaiken altistamista tiedeyhteisön arviointiin. Kollektiivisen itsensäkorjavuuden eetos tekee tieteen lähes yli-inhimillisen hienoksi: tiede myöntää tekevänsä virheitä, eikä ole lukkiutunut kritiikin yläpuolelle nostettuihin ennakko-oletuksiin. Instituutiona tiede tarkoittaa systeemiä, jossa on rahoitus ja laitoksia; tiedepolitiikkaa, riitoja rahoituksesta ja arvovaltakiistoja. Ennen kaikkea tiede instituutiona voi olla tieteen ihanteen vastainen järjestely: sanomalla ”edustamme tiedettä” voi pyrkiä keinotekoisesti julistautumaan immuuniksi kritiikille.
Uusklassisen taloustieteen edustajien argumentit perustuvat usein huonosti oikeutettuun metodologiseen kantaan (matemaattis-tilastollinen esitystapa ja mallintaminen on tieteellisempää) ja vieläkin huonommin oikeutettuun institutionaaliseen kantaan (taloustieteen laitoksilla tehty tutkimus on parempaa). Uusklassisen taloustieteen yksinoikeutta taloustutkimukseen puolustava kanta lähtee tyypillisesti siitä, että tieteen ja epätieteen demarkaation kriteerinä voidaan pitää sitoutumista positivistiseen tieteenfilosofiaan, matemaattis-tilastolliseen mallintamiseen ja laajemmin uusklassiselle taloustieteelle ominaiseen sosiaaliseen ontologiaan. Onneksi tämä ei ole akatemiassa laajasti yleistynyt käsitys, koska merkittävä osa sivistyksestämme ja yhteiskunnallisesta ymmärryksestämme olisi jäänyt syntymättä ja vaalimatta jos tällaista demarkaatiokriteeriä kannatettaisiin yleisesti.
—
Kotimaisen talouskeskustelun muodoksi tuntuukin turhan usein muodostuvan retorinen kamppailu siitä, kuka edustaa tiedettä, ontologis-metodologisten perusoletusten arvioinnin sijaan. Havainnollistava esimerkki oli Asiaton lehdistökatsaus -blogin äskettäinen kommentointi ”raha-aktivisteista”. Blogi on ottanut roolin uusklassikoiden akateemisen heimon identiteettityön ykkösnyrkkinä. ”Raha-aktivisteksi” Asiaton lehdistökatsaus kutsuu periaatteessa kaikkia uusklassisen heimon ulkopuolisia: ihmisten todelliset käsitykset ovat lakanneet merkitsemästä. Huvittavana esimerkkinä (PTTS:n hallituksessakin toiminut) Lauri Holappa on Asiattoman lehdistökatsauksen mukaan ”raha-aktivisti”, koska hän edustaa heterodoksista tutkimusparadigmaa – vähät siitä, että Holappa on kritisoinut raha-aktivisteiksi kutsuttujen toimijoiden ajatuksia kenties enemmän kuin kukaan muu suomalainen talouskeskustelija. Yhtä lailla ”aktivistin” leiman käyttö sivuuttaa myös sen, että uusklassikoidenkin piirissä on hyvin erilaisia kantoja rahateoriaan: vaikkapa monilla keskuspankkien ekonomisteilla varsin erilaisia käsityksiä kuin monilla akateemisilla ekonomisteilla.
Koska kyse on akateemisen heimon identiteettityöstä, syytettynä ei ole edes vakiintuneiden akateemisten tonttien rikkominen yleisesti. Ei kannata pidätellä hengitystä odottaessa, että samoista kanavista kuuluisi paheksuntaa vaikkapa siitä, millä asiantuntemuksella pankkiekonomistit kommentoivat Kreikan sisäpolitikkaa, tai pyrkimyksiä leimata nämä kommentoijat ”politiikka-aktivisteiksi”.
Jännittävää kyllä, tämä heimon identiteettityö tapahtuu usein ajatuspajojen välityksellä pikemmin kuin yliopistotutkijoiden äänellä. Äänessä on useimmiten Libera. Asetelma on outo kahdestakin syystä: ensinnäkin, yhteiskunnallisten ajatuspajojen nimenomainen tehtävä on edistää jonkin poliittisen maailmankuvan, ideologian tai tutkimussuuntauksen yhteiskunnallista painoarvoa, toisin sanoen pyrkimykset ovat avoimia oman poliittisuutensa kanssa. Toki yksi tällaisen kamppailun muoto voi olla pyrkimys saada oma poliittinen maailmankuva näyttämään tieteellisemmältä kuin toiset, mutta sellainen on usein aika läpinäkyvää. Toiseksi Liberan kohdalla asiasta tekee kummallisen paradigmaattinen takinkääntö: uusklassisen metodin ulkotieteelliseksi vahtikoiraksi ryhtynyt ajatuspaja aloitti toimintansa missionaan liberaalin heterodoksian, itävaltalaisen taloustieteen, vahvistaminen Suomessa. Itävaltalaiset ovat tunnetusti erityisen allergisia uusklassiselle menetelmälle mallintamisineen.
—
Tietenkään rehellisenä ajatuspajatyössä ei ole mitään vikaa, ja entisenä (tosin määräaikaisena) ajatuspajan johtajana olisin oudossa asemassa niitä kritisoimaan. Ajatuspajatyössä pyritään tuottamaan tietoa joistakin lähtökohdista, joiden edistäminen on ajatuspajan yhteiskunnallisen mission mukaista. Yleensä tämä tarkoittaa pyrkimystä lisätä jonkun tutkimussuuntauksen painoarvoa. Yhdessä ajatuspajassa lanseerataan julkisen valinnan teoriaa, toisessa marxilaista taloustiedettä. Ne kysyvät yhteiskunnalta erilaisia kysymyksiä, koska niiden ontologinen ja metodologinen tausta-apparaatti on erilainen, mutta sinänsä johdonmukaisella tavalla.
Näin ajatuspajat itse asiassa avaavat näkymää taloustutkimuksen varsinaiseen demarkaatio-ongelmaan: kaikki yhteiskunnallinen tutkimus joutuu tekemään joitakin normatiivisia ja ontologisia sitoutumuksia, eikä näiden valinta ole eikä voi olla yksinkertainen empiirinen kysymys. Todellisuus, jonka kanssa joudumme elämään, on kaiken yhteiskuntatieteen arvosidonnaisuus ja sitkeiden paradigmojen pikemmin kuin positivistisen ”faktankeräilyn” maailma. (Ja silti demarkaatiolla on merkitystä, eikä metodologista anarkismia ole tarvetta hyväksyä).
Tämän hyväksyminen on välttämätön ja tärkeä lähtökohta kaikelle yhteiskunnan tutkimukselle. Siksi myös talousilmiöiden tutkimisen tulisi olla rehellistä sitoumusten kanssa, erityisesti jos yhteiskunnallisen mission toteuttaminen on taustatahojen henkilökohtaisena intressinä – niinkuin ainakin Liberan tapauksessa vaikuttaisi olevan. Näin pääsemme puhumaan demarkaatio-ongelmasta ilman tarpeettomia trivialisointeja.
Samalla on välttämätöntä muistaa, että pelkästään institutionaaliseksi statukseksi palautettu tiede trivialisoituu; taustaoletusten tulee aina olla myös altistettavissa kritiikille. Taustaoletusten välttämätön olemassaolo ei nimittäin tarkoita, etteivätkö paradigmat voisi romahtaa, eikä romahtavia paradigmoja ole rehellistä pitää yllä poliittisista syistä – vaikka näin usein pyritäänkin tekemään.
—
Lähtökohtana täytyy joka tapauksessa olla, että talous on liian mutkikas ilmiö tutkittavaksi vain yhdenlaisilla menetelmillä. Vaikka matemaattinen esitystapa onkin nykykulttuurissa tehokas vakuuttamaan ihmisiä vakavasta tieteellisyydestä, se jää väistämättä ohueksi. Talouden ymmärtämiseen tarvitaan myös laadullisia menetelmiä ja ymmärrystä politiikasta, kulttuurista, vallasta, instituutioista, oikeudenmukaisuudesta, ja niin edelleen. Taloussosiologialla on paljon sanottavaa, joka on sekä tärkeää että matemaattis-tilastollisen esitystavan tavoittamattomissa. Siksi moninaisten taloustutkimuksen suuntausten puolustaminen on myös yhteiskunnallisen ymmärryksen kasvun puolustamista.
Kirjoittaja on Poliittinen talous -lehden päätoimittaja