On kaksi maailmaa, kirjoitti Saksan kansallissosialistien hovijuristiksi taajaan tituleerattu vaikutusvaltainen politiikan ja oikeuden teoreetikko Carl Schmitt vuonna 1950.
Yhtäällä on politiikan, kansallisvaltioiden ja demokratian maailma, jonka säännöistä luokiksi ja eturyhmiksi järjestäytyvät ihmiset voivat päättää.
Toisaalla – politiikan maailman yläpuolella – on kansallisvaltioiden rajat ylittävä omistusoikeuksien ilmakerros, jota eivät sääntele niinkään demokraattiset prosessit kuin sopimusoikeus ja yksityiset taloudelliset päätökset.
Kansallisen suvereniteetin merkitystä korostanut Schmitt tarkasteli tällaista kahtiajakoa kriittisesti. Schmittille – joka korosti poliittisessa teoriassaan vastakkainasettelujen ja suvereenin päätöksenteon merkitystä – mikään toiminta ei ole konfliktien tuolla puolen.
Modernin ajan kenties keskeisimmälle poliittisen hallinnan muodolle – liberalismille – kysymys politiikan ja talouden maailmojen välisen suhteen järjestämisestä on kuitenkin oleellinen.
Ajatus kansallisesta suvereniteetista on keskeinen osa liberaalia demokratiaa. Kansalla, jota usein edustavat parlamenttiin äänestetyt päättäjät, on oikeus päättää omista asioistaan. Aseistamme Ukrainaa sen puolustautuessa Venäjää vastaan nimenomaan demokratian, ihmisoikeuksien ja kansallisen suvereniteetin nimissä.
Toisaalta liberaalit demokratiat ovat pyrkineet suojaamaan omistusoikeuksien ja investointien maailmaa poliitikkojen ja demokraattisen päätöksenteon tahmaisilta tassuilta.
Liberalismissa iso osa talouden hallinnan kysymyksistä onkin tavattu kapseloida suvereenin demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Erilaiset ylikansalliset järjestöt Euroopan unionista maailman kauppajärjestöön WTO:hon ovat suojanneet maailmankauppaa kansallisten demokratioiden äkkivääriltä, vaikeasti ennakoitavilta väliintuloilta.
Ideaalitilanteessa talous ja kauppa sujuisivat puisevan ennakoitavasti – sääntöjen, standardien ja kilpailuoikeuden siivittäminä. Poliitikkojen tehtäväksi jää toissijaisista asioista vääntäminen. Valta voi vaihtua valtiossa, mutta talouden ja kaupan pelisäännöt eivät.
Politiikan ja talouden maailmojen välinen raja on kuitenkin osoittautunut huokoiseksi – kiitos maailmantaloutta ja geopolitiikkaa uuteen muotoon möyhineiden kriisien.
Vuoden 2008 finanssikriisissä romahtaneille pankeille suunnattu hätäapu paljasti liberaalin hallinnan vaietun kaksoistotuuden: puhe “valtion roolin kutistamisesta” ja itseään sääntelevistä markkinoista on kenties uponnut höynäytettäviin massoihin, mutta todellisuudessa kapitalistinen markkinatalous on elänyt symbioosissa väliintuloihin valmiiden valtioiden ja keskuspankkien kanssa (Kreikan ja muiden euron kriisimaiden kohtelu on tietysti osoitus siitä, että väliintulo voi muistuttaa kuritushuonetuomiota.)
Pandemioiden, toinen toistaan seuraavien talouskriisien ja geopoliittisten kiputilojen maailmassa puhe sääntöperustaisesta maailmantaloudesta näyttää hyvien aikojen utuiselta höpinältä – niin kiivaasti talousjärjestyksemme peruspalikat ovat politisoituneet.
Maailmantalouden rahoitusolosuhteita eivät sääntele niinkään markkinakuria annostelevat sijoittajat kuin keskuspankkien ja rahoitusmarkkinoiden tiiviisti koordinoitu yhteispeli. Euroopan unionin ja euroalueen taloussäännöistä – joiden on ollut määrä estää poliitikkoja tekemästä vastuuttomia “vaalibudjetteja” – on ollut helppo luopua. Ukrainan sota ja Venäjän-vastaiset pakotteet ovat muuttaneet toimitusketjut, kauppasuhteet ja pankkien välistä maksuliikennettä koordinoivat järjestelmät talousaseiksi, joihin poliitikot tarttuvat julkisen mielipiteen niin vaatiessa.
Politiikan ja talouden välisten raja-aitojen luhistuminen onkin avannut tilaa uudenlaisille poliittisille vaatimuksille. Vasemmalla vaaditaan, että keskuspankit voisivat suunnata digitaalisesti luodut elvytysrahansa suoraan kansalaisten tileille. Libertaarisesta vinkkelistä tarkasteltuna nykyinen rahajärjestelmä puolestaan näyttää läpimädältä huijaukselta, josta olisi syytä siirtyä kryptovaluuttojen digitaaliseen lohkoketjumaailmaan, joka (1800-luvun kultakannan tavoin) epäpolitisoisi valuuttakysymyksen.
Politiikan ja talouden yhteenkasvettumien tarkastelu edellyttää monitieteistä tutkimusotetta. Taloutta on – tietysti – syytä tutkia taloustieteen keinoin: taloustieteen formaalilla kielellä ja talouden toimijoiden rationaalisista valinnoista käsin.
Samalla tarvitaan poliittisen talouden tutkimusta, jossa huomio kiinnitetään muun muassa ideologisiin kamppailuihin, talouden instituutioiden kehitykseen tai taloustieteen analyysiin.
Ensi vuonna kymmenvuotisjuhliaan viettävä Poliittisen talouden tutkimuksen seura tekee vastaisuudessakin työtä talouden ja politiikan ilmiöiden laaja-alaisen ymmärtämisen eteen. Edistämme poliittisen talouden suomalaista tutkimusta. Julkaisemme Poliittinen talous -lehteä, jossa julkaistaan vertaisarvioitua tutkimusta poliittisen talouden ilmiöistä. Osallistumme laajempaan julkiseen keskusteluun esimerkiksi esimerkiksi tapahtumien järjestämisen kautta.
Seuran työlle ei ole vaikea keksiä oikeutusta. Elämme poliittisen talouden aikaa.
Timo Harjuniemi
Poliittisen talouden tutkimuksen seuran hallituksen puheenjohtaja