QE4people -aloite (suom. “elvyttävä kansalaisosinko”) on noussut viime aikoina vauhdilla esiin eri kansalaisjärjestöjen, tutkijoiden ja osittain myös poliitikkojen agendalla. Selvitettäessä aloitteen merkitystä on huomattava ensinnäkin, että kyse on yhdestä nimestä kahdelle keskenään varsin erilaiselle poliittiselle idealle. Niitä yhdistää rahapolitiikan käyttö rahapolitiikan ulkopuolisten toimintojen rahoittamiseen, sekä määrällinen helpottaminen (quantitative easing, QE) -käsitteen retorinen hyödyntäminen.
Ensinnäkin keskusteluissa on ollut infrastruktuurin täsmärahoitus keskuspankin avulla. QE4people -ajatus on lähtenyt ennen kaikkea Britanniasta, ja siellä käsitteellä on viitattu yleisemmin tällaiseen ideaan. Aloitteen varsinaisesti pintaan tuonut Labourin uusi johtaja Jeremy Corbyn on viitannut nimenomaan tarpeeseen luoda erityinen laitos (tai julkinen investointipankki, tai miksi sitä nyt haluaa kutsua), jolla on tarkkaan määrätty tehtävä ja joka saa rahoituksensa suoraan keskuspankilta. Sen tehtävänä olisi paitsi yleinen elvyttävä funktio, myös hyvinvoinnin kannalta tärkeiden toimintojen täsmärahoitus. Corbynin ideoissa alkuperäinen “Green Infrastructure QE” on laajennut hyvinvointiteemoihin.
Toisaalta käsitteellä viitataan toisinaa myös suoraan kansalaistuloon. Tämä merkitys on lähempänä suomenkielistä käännöstä “elvyttävä kansalaisosinko”. Ajatuksena on maksaa QE: ta vastaava rahasumma suoraan kansalaisten tilille, jolloin sen käyttö vaikuttaisi talouteen elvyttävästi; teorian mukaan tietysti tehokkaammin kuin rahamarkkinoille suunnattuna. Kuten infrastruktuurin rahoitus, tällaisen rahoituksen tarkoitus on olla selvästi kohdennettua ja luonteeltaan tilapäistä, nimenomaan “osinko”. Se on siis elvytyspiikki pikemmin kuin väline finanssipolitiikan pysyvään rahoittamiseen. Ajatus on sikäli luonteeltaan korostetun maltillinen.
******
Suosiota saavilla ideoilla on tiettyjä yhdistäviä ominaisuuksia, joista keskeisimmät ovat yhteiskunnallinen tilaus, olemassaolevien mallien tai puhetapojen kekseliäs käyttö sekä se, että jokin riittävän uskottava poliittinen voima ottaa idean omakseen. Ilman ensimmäistä idealla ei ole ihmeemmin väliä, ilman toista se ei helposti herätä riittävää kiinnostusta, ja ilman kolmatta idea jää pyörimään yhteiskunnalliseen marginaaliin jonne se saattaa vähitellen hiipua.
Yhteiskunnallinen tilaus on tässä tapauksessa suorastaan itsestäänselvä. Talouskriisi jatkuu vakavana koko Euroopassa. Vaikka jokunen indikaattori värähtelee välillä varovaisesti ylöspäin, sosiaalinen kriisi on ja pysyy. Nykyisen elvytysyritykset (sikäli kun sellaisista voi puhua) eivät ole toimineet. Keskuspankki on tehnyt sen mitä rahapolitiikalla voi, korot ovat olleet enemmän tai vähemmän nollassa jo kauan ja epäkonventionaalisesta rahapolitiikasta on tullut uusi normaali. Rahapolitiikan rajat ovat siis vastassa ja jos jotain haluaa tehdä, sen täytyy olla suoraan kysyntää kasvattavaa: palkkatason nousua tai investointitason kohoamista, eikä jälkimmäinen taida nykyisen epävarmuuden vallitessa onnistua ilman julkista panostusta. Nykyinen tilanne on tilattu kiristävällä finanssipolitiikalla, johon erilaiset rahoitusrajoitteita luovat sopimukset ja institutionaaliset järjestelyt ovat johtaneet.
Rahoitusrajoitteet täytyy siis kiertää jotenkin. Tähän on tietysti eri reittejä, kuten finanssipoliittisten sopimusten rikkominen tai muuttaminen, mutta oikopolkuja rahoituksen järjestämiseen voidaan toki etsiä myös. QE4people -aloitteen eräs piirre on se, että on kiistanalaista, onko kyse varsinaisesti edes finanssipolitiikasta; ainakaan kyse ei ole perinteisessä mielessä valtion budjettimenojen rahoittamisesta keskuspankista.
Aloitteen taustalla voidaan nähdä mainittujen olosuhteiden lisäksi tietty ideologinen rako. Corbynin luotsaama uusi vasemmisto pyrki reagoimaan tarpeeseen tuottaa aidosti vasemmistolainen ohjelma erotuksena blairilaisista, mutta korostaen ajankohtaisia ratkaisuja. Corbynin keskeiset talousneuvontantajat olivat jo aiemmin viritelleet qe4people -mallia vastaavia ajatuksia ja labourin muutoksen myötä nämä ajatukset pääsivät nopeasti pintaan.
Pitkittyvä lama on myös innostanut monet yhteiskunnallisten kysymysten harrastajat tutkimaan aiempien lamakausien hyväksi havaittuja ratkaisumalleja – toki pitäen mielessä, että ajat ovat hyvin erilaisia, erityisesti mitä tulee talousjärjestelmän globaalien keskinäisriippuvuuksien ja finassoitumisen asteeseen. Näistä 1930-luvun laman opeista ovat aktivistikeskusteluun jo aiemmin nousseet paikallisrahakokeilut, ja nyt huomiota on saanut keskuspankin käyttö investointien rahoittamiseen lama-aikana, mitä tehtiin tuolloin ilmeisen onnistuneesti ainakin Uudessa Seelannissa ja Japanissa.
*****
Aloitteen saamasta vastaanotosta voidaan erottaa kolme keskeistä linjaa. Ensimmäinen on itsestäänselvin, eli innostus. Yhteiskunnallinen kysyntä tuli jo mainittua. Lisäksi nykypolitiikalle on leimallista ”mahdollisen” politisoituminen: suurinta suosiota nauttivat poliittiset ajatukset, jotka tuntuvat jollain tavalla laajentavan annetusti mahdollisten toimien horisonttia ja mahdollistavan jonkinlaisen toisella tavalla ajattelun: tämä on sittenkin mahdollista, yes we can. Vaikka qe4people -aloite ei ole institutionaalisesti erityisen radikaali, se kuitenkin osuu riittävästi tähän kategoriaan hämmentämällä käsityksiä siitä, miten rahaa voi luoda.
(Toisaalta politiikassa kaikki tuntuu olevan “poikkeusta” ja kysymykseksi nousee, kenen ehdoilla mahdolliset poikkeukset määritellään. Pankkien pystyssä pitäminen vaikuttaa olevan hyväksyttävä poikkeus, mutta työttömyyskriisin takia sääntöjä ei ole vielä taivutettu; se on “mahdotonta”. EKP liikkuu mahdottomuudesta toiseen: kaikki on mahdotonta ja säännöillä kiellettyä, kunnes sääntö yksinkertaisesti kierretään. “Poikkeuksellisesta” rahapolitiikasta alkaa tulla uusi normaali.)
Toiseksi osa vastaanotosta on väistämättä ilmentänyt hermostumista, mikä on ollut erityisesti brittikonservatiivien reagointitapa. Hermostuneet reaktiot eivät kuitenkaan ole yleensäkään kovin kiinnostavia. Ne nojaavat lähinnä suosituksi tulleiden pilkkasanojen (”snake oil”, ”magic money tree”, jne) viljelyyn, joilla on tarkoitus ohittaa keskustelu aiheesta leimaamalle se humpuukiksi. Rahamarkkinoille suunnatun QE:n jatkuva käyttö ja aloitteen saama varovainen tuki ekonomistikunnasta tekevät kuitenkin tästä strategiasta aika hankalan. Toki näiden ohella on myös nähty klassista TINA-diskurssia, mutta se on samoista syistä varsin ponneton.
Kolmas reagointitapa ilmentää kysymyksen sisältämää varsinaista poliittista kamppailua. Sitä voisi kutsua vaikkapa kaltevan pinnan peloksi. Tämän argumentin esittäjä tietää, ettei keskuspankkirahoituksen käytössä ole mitään mahdotonta (koska miksi olisi). Hän kuitenkin pelkää, että finanssipolitiikan keskuspankkirahoitus avaa jonkin hallitsemattoman prosessin, jossa holtittomat poliitikot setelirahoittavat talousjärjestemän hengiltä, ja siksi hän neuvoo olemaan antamatta pahalle pikkusormea.
Vallitsevan hegemonisen talousajattelun keskeisiä opinkappaleita on ajatus siitä, että jos finanssipolitiikkaa ryhdytään rahoittamaan keskuspankista, seurauksena on hallitsematon inflaatio. On tietysti vähän epäselvää, miksi vähemmän rajoitetussa finanssipolitiikassa inflaatiotavoitteissa automaattisesti epäonnistuttaisiin. Kyse ei olekaan niinkään taloudellisesta kuin poliittisesta kysymyksestä: taustalla on laajemmin epäluulo demokraattista politiikkaa kohtaan. Talouspolitiikan keskeisten kysymysten ohjaus on delegoitu epädemokraattisille teknokraateille, jotka katsovat tehtäväkseen estää poliittikkoja sotkemasta asioita. Tämän toimintatavan oikeuttamisen ympärille on luotu valta määrä eritoten amerikkalaisista ajatushautomoista kotoisin olevaa folklorea, jossa kerrotaan julkisen sektorin paisuvan aina hallitsemattomasti, ja finanssipolitiikan helpomman rahoituksen johtavan lähes varmasti ”Zimbabwen tielle”. Tarinan avulla on saatu luotua järjestys, jossa tämän kaltevan pinnan ongelman huolellinen eliminointi on prioriteetti ja demokraattisen oikeutuksen kysymys toissijainen.
Kyse ei siis ole edes siitä, onko jokin ajatus itsessään järkevä, vaan peloista siitä, mitä päästetään irti. Tai toisin ilmaisten: rajan asettaminen on tärkeämpää kuin sen paikka. Vaikka elvyttävä keskuspankkirahoitus olisi hyödyllistä, monet suosittelevat mieluummin lamasta kärsimistä kuin sen riskin ottamista, että joku taisi keskuspankkirahoituksesta myöhemmin idean käyttää sitä liikaa. Poikkeusaikojen talouspolitiikka saavuttaa hyväksyntää silloin, kun sen kerrotaan palvelevan ”vakautta”, mutta jos se yrittäisi palvella esimerkiksi työllisyyttä tai oikeudenmukaisuutta, siitä tulisi välittömästi epäiyttävää.
*****
Tähän huoleen voi oikeastaan reagoida kahdella tavalla. Jos qe4people-mallia haluaa edistää poliittisesti, asiassa on nopeasti valittava linjansa. Ensimmäinen mahdollisuus on puolustaa demokraattista politiikkaa: mikään ei ihmeemmin perustele sitä, miksi demokraattisesti valitut poliitikot eivät saisi päättää rahapolitikasta ja rahoituksesta ilman rajoitteita. (Tai kääntäen: jos he eivät saa, miksi valistuneina itseään pitävät teknokraatit antavat ylipäänsä mitään politiikkalohkoa demokraattisen politiikan haltuun?) Kysymys on periaatteellinen: jos uskomme demokratiaan, niin teknokratialla ei voi olla demokratiaa ylittävää oikeutusta vallankäyttöön tai demokraattisen politiikan ennalta rajoittamiseen.
Toinen mahdollisuus on pyrkiä edistämään aloitetta vakuuttelemalla, että kyse on erittäin tarkkaan rajatusta ja ehdottoman tilapäisestä rahoitusjärjestelystä. Tällöin hyväksytään vallitseva ajatusmalli ja lasketaan strategisesti, että näin aloitetta on helpointa edistää. Tähän monet ovat pyrkineetkin nimenomaan korostamalla tilapäisyyttä ja sitä, ettei rahoitus edes kulkisi valtioiden budjettien kautta, eikä täten myöskään edustaisi kirottua ”setelirahoitusta”. Britanniassa Labour on vetänyt monta askelta tähän suuntaan saatuaan ensin aikaan paniikkireaktion puhumalla siitä, miten Keskuspankilta vietäisiin pikaisesti itsenäisyys, kunhan puolue pääsee valtaan.
*****
Aloitteella on joka tapauksessa enemmänkin ulottuvuuksia. Ensimmäinen on yksinkertaisesti pedagoginen: QE:sta puhuminen auttaa osoittamaan, että rahaa todella voidaan luoda “tyhjästä”. Se ei tarkoita sitä, etteikö rahan luomiselle olisi mitään rajoitteita, mutta joka tapauksessa nämä rajoitteet ovat vähäisempiä kuin usein mielletään. Hyödyllisiä politiikkatoimia vastaan toimivat ennen kaikkea populaarit moralistiset ajatukset siitä, että raha tulee “työstä”, tai ajatus julkisesta sektorista “toisten ihmisten rahojen” käyttäjänä. Tärkeintä on saada ihmiset näkemään, ettei keinotekoisesti tuotetusta niukkuudesta tarvitse kärsiä. QE on hyvä iskusana, koska se alleviivaa, että rahaa “luodaan” koko ajan; toki on eri asia poistaa riskejä finanssimarkkinoilta kuin rahoittaa jotain määrättyä yhteiskunnallista tarkoitusta, mutta mainitussa pedagogisessa mielessä asialla on vähemmän merkitystä.
Toinen pohdinnanarvoinen kysymys littyy EKP:n poliittiseen rooliin (jos nyt puhutaan euroalueesta eikä Britanniasta). Jos EKP ryhtyisi rahoittamaan tilapäistä perustuloa tai investointeja, miten se vaikuttaisi keskuspankin poliittiseen asemaan? Viimeistään viimekesäisen Kreikka-episodin yhteydessä tuli selväksi, että keskuspankista on tullut euroalueella itsenäinen valtakeskus, minkä vuoksi kysymys on kaikkea muuta kuin marginaalinen. Sen vastaus on myös täysin auki: yhtä lailla seurauksena voisi olla EKP:n yhteiskunnallisen vallan kasvu kuin sen hillitseminen.
Näistä kysymyksistä huolimatta lopulta kuitenkin taitaa olla niin, että qe4people -aloitteessa on kyse poikkeuksesta joka täytyy saada tapahtumaan. Nykyinen lama on syvä ja tuhoisa, kaikki ikkunoita kiristävän talouspolitiikan rajoitteiden rikkomiseen on etsittävä ja hyödynnettävä.
Kirjoittaja on Poliittinen talous -lehden päätoimittaja. Teksti on puhtaaksikirjoitettu versio esitelmästä tilaisuudessa ”Elvyttävä kansalaisosinko”, jonka PTTS järjesti Helsingin yliopistolla 6.2.2012 yhdessä Suomen Talousdemokratian ja Helsingin yliopiston Talouden ja politiikan tutkimuksen laitoksen kanssa.