Zimbabwen pääkaupungin Hararen lentokentällä on myynnissä kaikkea sitä, mitä lentokentillä aina: ylihinnoiteltuja käsitöitä sekä globaalia standardia noudattava valikoima alkoholia ja makeisia. Viski on Johnny Walkeria, suklaa Tobleronea. Näiden lisäksi löytyy kuitenkin yksi erikoisuus, jota mielellään kaupataan matkustajille: 100 000 000 000 000 Zimbabwen dollarin seteli, muisto maan hyperinflaation hulluista vuosista.
Olemattomat matkustajamäärät huomioiden seteleiden kauppa käy kuulemma erittäin hyvin. Triljoonamääräisiä seteleitä voi ostaa yksitellen tai kalliimpana valikoimana. Ostan itsekin yhden, lähinnä siksi että Zimbabwessa käytetyt US-dollarit ovat niin huonokuntoisia, että lompakkoon jääneet on parasta käyttää pois. Missään muualla niitä ei taatusti otettaisi vastaan.
Sadan triljoonan setelit ovat uutuuttaan kiiltäviä. Päivänselvää on, ettei niitä ole koskaan käytetty tai edes painettu käyttöä varten. Zimbabwessa elettiin de facto US-dollaritaloudessa jo kauan ennen kuin kenellekään tuli mieleen painaa triljoonamääräisiä seteleitä. Numeerisesti valtavat rahasummat olivat hyperinflaatioaikaan lähinnä valtion palkkojen maksamatta jättämisen omalaatuinen muoto, nyt ei vuosiin enää sitäkään. On kyseenalaista, onko ostamani seteli itse asiassa määritelmällisesti rahaa. Oikeastaan se on keskuspankin räätälöimä matkamuisto.
Setelit tekevät kauppansa, koska hyperinflaatiotarinat ovat suosittuja. Jostain syystä ihmiset haluavat nähdä ja omistaa pitkän nollapötkön seteleitä. Osa turisteista varmaan uskottelee kotipuolessa käyttäneensä triljoonaseteleitä, osana paisuteltua eksoottista matkatarinaansa. Hyperinflaatiomaita koskeva folklore pursuaa tarinoita jonkun arkisen asian ostamisesta kottikärryllisellä rahaa, vaikkei kovin moni varmaan tosiasiassa ole koskaan jaksanut seteleitä tuohon tapaan haalia.
Luultavasti jos ihmisiä Euroopassa pyydettäisiin sanomaan ensimmäinen mieleen tuleva asia Zimbabwesta, hyperinflaatio olisi yleisin vastaus. Tämä on erikoista sikäli, että maan hyperinflaatiojakso oli ja meni, se oli lyhyt, ja harva oikeastaan ihmeemmin ajattelee mistä hyperinflaatio tuli.
Ennen kaikkea Zimbabwen tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää päästä eroon hyperinflaatiomielikuvasta. Mielikuva on nimittäin taloudellisesti äärimmäisen tuhoisa aivan muista tekijöistä riippumatta. Matkailijat kiertävät maan kaukaa, ja valtio joutuu pitämään vaihdon välineenä US-dollareita. Selvää on, että valtiolle on hyvin epäsuotuisa tilanne käyttää toisen maan valuuttaa, mutta niin kauan kuin ihmisille tulee Zimbabwen valuutasta mieleen täydet kottikärryt, vieraan maan valuutalle ei ole vaihtoehtoja.
Myöhemmin opin lisää 100 000 000 000 000 dollarin seteleiden markkinoista. Etelä-Afrikassa paikallinen kollega tietää kertoa, että seteleillä on yksi ostajaryhmä ylitse muiden: amerikkalaiset taloustieteilijät. He eivät haali jättiseteleitä matkamuistoksi, vaan opetuskäyttöön. Merkittävä osa, ehkä jopa suurin osa, 100 triljoonan dollarin seteleistä painetaan siis päätyäkseen ihmisille, jotka hankkivat niitä vain kertoakseen muille, miten pielessä asiat ovat maassa, jossa painetaan 100 triljoonan dollarin seteleitä.
Nämä taloustieteilijät kertovat yhteiskunnallista tarinaa. Se kuuluu: kaikki alkaa mennä pieleen kun valtio laskee liikkeelle liikaa rahaa. Tarinassa markkinoiden toiminta määrittelee ”oikean” rahan määrän, ja valtion rahankäyttö vain siirtää taloudellista toimintaa sen sijaan että loisi uutta. Näin valtion tehtäväksi jää tarkkailla sopivaa liikkeellä olevan rahan määrää.
Tarinaan kuuluu poliittinen juonne: koska liika rahan painaminen on tarinan mukaan tuhoisaa mutta poliitikoilla on jatkuva kiusaus rahoittaa suosikkitoimintojaan painamalla rahaa, on parasta estää ennalta tähän kiusaukseen sortuminen. (Se, että pankkijärjestelmä luo jatkuvasti paljon enemmän rahaa, tietysti sivuutetaan).
Tarinaa tarvitaan julkisen sektorin kurinalaistamiseksi. Kun julkiselle kulutukselle asetetaan epädemokraattisia rajoja, kuulemme järjen ääninä esiintyvien virkamiesten varoittavan kansaa hallitsemattomasta julkisesta kulutuksesta. Yhä uudet opiskelijapolvet pitelevät seteliä käsissään ja vakuuttuvat siitä, että elvytyspolitiikan estäminen on pohjimmiltaan ihmisten hyvätahtoista suojelua karmivalta ”Zimbabwen tieltä”.
Siinä missä Zimbabwelle tärkeintä olisi päästä hyperinflaatiomielikuvasta eroon, taloustieteilijät nimenomaan tarvitsevat mielikuvan pitämistä elävänä ja siksi myös ruokkivat sitä. Kuten taloudessa niin usein, tulevaisuuden ratkaisee mielikuva eikä mikään reaalinen.
Vaikka Zimbabwen kannalta parasta olisi hyperinflaation unohtuminen, historiasta oppimista ei ole syytä sivuuttaa kevyesti. On kuitenkin erikoinen väite, että Zimbabwen hyperinflaatio olisi johtunut ”rahan painamisesta”. Maan hallitushan ei tuolloin mitenkään yhtäkkisesti lisännyt menojaan. Sen sijaan taloudellinen tuotanto romahti rajusti ja lyhyellä aikavälillä.
Ensin tuhoutui teollisuussektori, joka Zimbabwen edeltäjän Rhodesian apartheid-valtiossa oli ollut kohtuullisen suuri. Rhodesian teollisuus oli ollut kansainvälisten boikottien takia sisäänpäin suuntautunutta: ostajat olivat lähinnä kotimaassa ja Etelä-Afrikassa. Pian demokratiaan siirtymisen jälkeen alkoi IMF:n taloudellinen sopeutusohjelma. IMF vaati siirtymää kertarysäyksellä pois tästä vastentahtoisesta protektionismista. Kaupan esteet oli saatava nurin heti eikä hallitun siirtymäajan myötä.
Kävi niin kuin shokkiohjelmissa käytännössä aina. Vanha tuotanto romahti, mutta uutta kilpailukykyisempää ei tullut tilalle. Työttömyys kasvoi, mikä loi painetta Robert Mugaben hallinnolle. Mugabelle tämä oli ongelma, koska urbaani teollisuusproletariaatti oli ollut hänen ydinkannattajakuntaansa. Hän ratkaisi asian kohtalokkaalla tavalla ja alkoi kalastella uutta kannattajakuntaa: vapautussodan veteraaneja. Veteraaneille pyrittiin hankkimaan maata epäonnistuneella ja väkivaltaisella maareformipolitiikalla. Tuloksena oli maataloussektorin romahdus, mikä oli itsessään vakavaa ja toisaalta vaikeutti teollisuustuotantoa entisestään. Näin talous menetti molemmat kivijalkansa.
Yritettäessä oppia toisen maan kokemuksista verrataan todellisuuksia, joissa on valtava määrä erilaisia tekijöitä, detaljeja ja paikallisia piirteitä. Historiallista tapahtumaa selitettäessä on löydettävä relevantti selittävä tekijä. Maita verratessa on taas nähtävä lukuisten satunnaisempien paikallisten piirteiden seasta olennaiset vertailukelpoiset piirteet.
”Zimbabwen tiestä” ei olekaan mitään syytä järkeillä sellaisen skenaarion pelkoa, että euro (tai edes mikään pienempi kansallinen valuutta) alkaisi menettää hallitsemattomasti arvoaan julkisen kulutuksen lisäämisen vuoksi. Hyperinflaatioon suistuvassa Zimbabwessa oli kyse erikoisesta siirtymätalousmaasta, jolla oli erikoinen poliittinen tilanne ja historia. Sellaisen tilanteen pohjalta mikään päättely eri maiden tilanteista on uhkarohkeaa. Hyperinflaatioista yleisesti voidaan taas oppia lähinnä sen verran, että tuotannon äkilliset romahdukset ovat tuhoisia.
100 000 000 000 000 dollarin seteleiden kysyntä on ideologista kysyntää. Nähtäväksi jää, kuinka kauan Zimbabwe saa siihen vastata.
Teppo Eskelinen