Viime aikoina Suomessa on taas ollut lakkoja. Ei lakkoja, jotka liittyvät työehtosopimusneuvotteluihin vaan lakkoja, jotka liittyvät yt-neuvotteluihin, paperikoneiden sulkemisiin ja kunnan yritysten yhtiöittämisiin. Nämä ovat ennimmäkseen paikallisia työtaisteluja, jossa osittain on ollut muitakin toimijoita mukana, esimerkiksi tukilakkoihin osallistuneita.
Viime vuonna sovittiin ja sovellettiin työllisyys- ja kasvusopimusta, tänä vuonna tuli eläkeratkaisu ja jo aiemmin (v. 2011) tuli raamisopimus. Nämä ovat sopimuksia, jossa ammattiliittojen keskusjärjestöt ovat olleet pääroolissa. Mutta missä ay-liikkeen ääni on? Ei myöskään kuule sitä TTIP-sopimuksesta, mitä Saksassa ammattiliitot ankarasti vastustavat.
Selvää on, että Suomessa on vakavia taloudellisia ongelmia. Tutkimuksen kautta tiedetään, että ammattiliittojen ’tila’ esittää yhteiskunnallisia vaatimuksia on vähäisempi, kun taloudella menee heikosti, ja kenties ylipäätään työnantajapuoli on saanut 1990-luvun lamasta lähtien etulyöntiaseman työmarkkinakeskusteluissa. Tämä asetelma on vahvistunut Suomessa EMU-jäsenyyden aikana. Tätä ilmentää jatkuva huoli Suomen kilpailukyvystä. Tämäkään kanta ei ole mitenkään uusi, mutta näiden vaatimusten vaikutus on erilainen, kun eurossa ei voida enää devalvoida.
Olemme kuulleet vaatimuksia, että Suomessa tarvitaan palkka-alea, mutta missä on ollut ay-liikkeen täystyrmäys tai uudet ideat? Suomessa talouskeskustelu valitettavan usein keskittyy ainoastaan tarjontapuoleen. ’Suomen’ kilpailukyky mitataan työkustannuksilla, mistä vedetään se johtopäätös, että ”Ei, Suomi ei ole kilpailukykyinen ja Kyllä, pitää saada työkustannukset alas!”.
Tässä tulee kuitenkin ongelmia vastaan: Suomi tarvitsee kaiken mahdollisen kotimaisen kysynnän mitä on olemassa ja yt-neuvottelujen ja irtisanomien sadellessa vähiten järkevintä on alentaa työssä käyvien palkkoja. Myös nimenomaan Euroopan taloustilanteen takia palkkojen alentaminen ei välttämättä auttaa, jos kysyntä ei ole tai ei piristy. Ay-liike voisi olla haluttomampi hyväksyä (lähes) nolla-linja kun on nähty, kuinka hyvin se toimii. Pahinta on, ettei missään olla selkeästi määritelty, mitä se kilpailukyky oikein on.
Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) mukaan Suomen työkustannukset ovat nousseet liikaa, ja että mallia pitää ottaa Saksasta, koska siellä pidettiin työkustannusten kasvu kurissa ja maa on tällä hetkellä hyvin kilpailukykyinen. EK ymmärtää, että ei kaikille firmoille mene yhtä hyvin, joten se vetoaa Saksan työehtosopimusten joustoelementteihin. Saksan kilpailukyky on asia, mistä on kirjotettu paljon, ja toisaalta nähdään Saksan palkkamalttia hyvänä asiana, toisaalta nähdään sitä juuri sellaisena asiana, mikä oli tämän hetken taloustilanteen suhteellisen tärkeänä tekijänä. Lopun lopussa Saksan kilpailukyky on paljon monimutkempi asia, kuten tämä artikkeli osoittaa.
Tosiasia on, että Suomen työmarkkinamalli on tällä hetkellä täysin lukossa. Kyllä, työmarkkinajärjestöt onnittelevat toisiaan siitä, että he saivat aikaan raami- sekä työllisyys- ja kasvusopimukset sovittua, mutta lienee selvää, että nämä eivät ole vielä auttaneet elvyttämään Suomen taloutta. Tämä johtuu siitä, että talouden ongelmat koskevat kysyntää eivätkä tarjontaa. Suomi ei myöskään ole maantieteellisesti sellaisessa paikassa, että se voisi hyötyä halvoista tuontitavaroista (raaka-aineet & puolivalmisteet, esim. ulkoistamalla), kuten Saksa on voinut hyötyä Itä-Euroopan naapureistaan. Tämän lisäksi Saksan teollisuus on hyötynyt kovasti ns. ei-vietävistä palveluista (non-tradeble services), jotka ovat halventuneet esimerkiksi Saksan Hartz-reformien kautta. Suomi on vaan liian pieni sellaisiin ratkaisuihin.
Samaan aikaan Suomessa on yrityksiä, jotka pärjäävät hyvin joko kansallisesti tai kansainvälisesti. On myös yrityksiä, joilla menee huonosti. Sitten on vielä suuria eroja palvelusektorin ja vientisektorin välillä. Viimeaikaiset keskitetyt sopimukset ovat tehneet hyvin vähän näiden ongelmien korjaamiseksi.
Saksaa voi antaa hyvän mallin, mutta se ei ole Vartiaisen suosima matalapalkkatyö (minijobs). Saksassa on tehty jo 1980-luvulla havainto, että sektorikohtaiset työehtosopimukset eivät sovi tilanteeseen, jossa on sekä hyvin että huonosti pärjääviä yrityksiä. Työmarkkinaosapuolet reagoivat työehtosopimusten jäykkyyteen lopussa siten, että ne neuvottelivat työehtosopimuksiin ns. kriisilausekkeet. Tämä tapahtui mm. Saksojen yhdistymisen jälkeen ja (Länsi-)Saksan talousvaikeuksien kautta (Bispinck, 2004).
Verrattuna Suomeen Saksan tilanne on erilainen, sillä työehtosopimus sitoo ainoastaan ammattiliittojen jäseniä. Se on sitova myös kaikille yrityksen työntekijöille silloin, kun yritys on työnantajajärjestön jäsen, joka on työehtosopimuksen osapuoli. Saksassa on ns. Betriebsrat eli yritysneuvosto, jolla on vahvat yt-oikeudet. Se neuvottelee esim. koulutusasioista, lomista, sosiaalisista eduista ja ennen kaikkea työajoista (mm. sen takia kun Saksassa kaikki työhön liittyvät seikat järjestetään sopimuksella, ei lainsäädännöllä). Se tekee suurin piirtein kaiken sen, minkä luottamusmiehet tekevät Suomessa, mutta sillä on kuitenkin suurempi rooli yrityksen päätöksenteossa, esimerkiksi investoinneista.
Muut merkittävät erot Suomen ja Saksan välillä ovat, että kriisilausekkeiden käytöstä päätettiin, kun Saksassa monet yritykset jäivät TES-piirin ulkopuolelle ja erosivat työnantajajärjestöistä. Tämän lisäksi ammattiliittoon kuuluvien määrä on laskenut pitäkän, joten molemmat työmarkkinaosapuolet olivat huolissaan siitä, että tämän seurauksena tulisi ’hallitsematon desentralisaatio’. Kriisilausekkeet antoivat ammattiliitoille jonkinlaisen kontrollin desentralisaatioprosesseista. Suomeen verrattuna kriisilausekkeet ovat auttaneet säilyttämään työpaikkoja (joskaan ei välttämättä palkkoja) esimerkiksi työajanlyhennyksia kautta. Tutkimustulosten mukaan kriisilausekkeet antavat firmoille ’vakuutuksen’ siitä, etteivät ne joudu jumiin kovien palkkojen kanssa silloin kun ajat ovat taloudellisesti vaikeita.
Suomessa EK haluaa vetää palkkaneuvottelut mahdollisimman paljon yritystasolle, mitä taas ay-liike vastustaa. Kuten vuosina 2007-2011 nähtiin tämä johti sektorikohtaisiin neuvotteluihin, missä (tutkimustenkin mukaan) palkankorotukset ovat isompia kuin keskitetyissä tai yritystasoilla. EK toisteleekin, ettei ole varaa yleisiin palkankorotuksiin. EK yrittää mahdollisesti sanoa, että Suomen nykyisessä työmarkkinamallissa ei ole varaa nostaa palkkoja, koska siinä on liian paljon riskejä, eikä ole mahdollisuutta mennä TESien minimipalkkojen alle. Menestyville yrityksille on kuitenkin varaa ja mahdollisuus mennä TESien palkankorotusten yli, jos näin on sovittu paikallisesti.
Työllisyys- ja kasvusopimuksen yhteydessä päätettiin seuraavaa:
4.3 Neuvottelujärjestelmän uudistaminen
Perustetaan työmarkkinajärjestöjen työryhmä, joka arvioi nykyisen työehtosopimuslakiin ja työriitojen sovittelulakiin perustuvan neuvottelujärjestelmän toimivuutta ja kehittämistarpeita syksyn 2014 loppuun mennessä. Tarkastelun kohteena on erityisesti työehtosopimusten velvoittavuus ja noudattaminen sekä sopimuksen rikkomisesta eri tahoille seuraavat sanktiot. Lisäksi arvioidaan keinoja sovittelujärjestelmän ja erimielisyyksien ratkaisumenettelyn kehittämiseen sekä palkankorotusten toteutumista sopimuksettomilla aloilla. Työryhmän esittämien kehittämistarpeiden jatkovalmistelu tehdään kolmikantaisesti siltä osin kuin ne mahdollisesti edellyttävät lainmuutoksia.
Toivon hartaasti, että nimenomaan ay-liike ottaa (on ottanut) Saksan kollegoilta mallia. Suomen työmarkkinamalli kaipaa uudistusta. Avoin kysymys on, paljonko työmarkkinaosapuolet näkevät samanlaisia paineita kuin Saksassa 1990-luvun aikana – onhan Suomessa edelleen sekä TESien kattavuus että järjestäytymisaste melko korkealla tasolla. Mielestäni olisi kuitenkin realistista – vaikka se on kovasti poliittinen kysymys – lisätä Suomen työmarkkinamalliin joustavuutta. Tällä tarkoitan, että sen sijään että joustetaan pelkästään työvoiman kautta, joustetaan enemmän työajan ja/tai palkkojen kautta niissä tilanteissa, missä yksittäisillä firmoilla olisi tarvetta käyttää kriisilauseketta.
Saksassa neuvoteltiin pitkään kriisilausekkeiden käytöstä, ja on edelleen isoja eroja alojen välissä, miten ja kuinka usein niitä käytetään. Koska Suomessa järjestäytymisaste on korkea sekä työnantajilla että työntekijöillä, voisi olla olemassa hyvä pohja löytää yhteiset (sektorikohtaisten sijaan) pelisäännöt näiden käytöstä. Kriisilausekkeet olisivat hyviä työnantajille siinä mielessä, että voi helpommin suostua korkeampiin palkkoihin TESissa mutta se palkka ei ole kuitenkaan täysin kiveen hakattu. Työnantajat ja työntekijät eivät myöskään pääse niin helposti tilanteeseen, että toinen osapuoli väittää, ettei ole varaa palkankorotuksiin, vaikka toinen osapuoli näkee myös monta hyvin pärjääviä yrityksiä. Toisin sanoin: tällä mallilla pääsisi osittain pois ’sektoreiden keskiarvotilanteen’ tuijattamisesta. Myös ay-liike tämä malli voisi lisätä ajankohtaista relevanssia.
Sen lisäksi tässä mallissa olennaiset Suomen työmarkkinamallin piirteet säilytetään, ja tavallaan jopa vahvistetaan, koska tarvitaan kriisilausekkeille pelisääntöjä, ja luottamusmiehille voi syntyä tästä uusi edunvalvontarooli, jossa entistä enemmän pidetään koko firman hyvinvointi mukaan toimintaan. Sillä tavalla päästään pois palkkakysymyksistä investointi- ja työnhyvinvointkysymyksiin.
Paul Jonker-Hoffrén, VTT
PTTS:n hallituksen varajäsen
Paluuviite: “Ammattiliittojen ääni kuuluu hiljaa” | Arjen polku