Aluksi

 

Viime vuosina julkisuudessa on puhuttu paljon taloustieteen teoriaperinteiden ja koulukuntien eroista. Myös Poliittisen talouden tutkimuksen seura on osallistunut tähän keskusteluun peräänkuuluttamalla tarvetta taloustieteen monimuotoisemman opetuksen lisäämiseksi. Erityisesti vuosien 2007-08 kansainvälisen finanssikriisin ja eurokriisin myötä valtavirtaisen taloustieteen tulkinta- ja selitysmalleja ja politiikkasuosituksia on haastettu monilta eri suunnilta, kuten esimerkiksi taloustieteen jälkikeynesiläisten ja itävaltalaisten koulukuntien piiristä. Keskeinen kanava tässä haastamisessa ovat olleet blogit.

Omien havaintojeni mukaan kotimaisessa julkisessa keskustelussa taloustieteen koulukuntaerojen luonne on jäänyt kansainvälisestä keskustelusta huolimatta epäselväksi. Tästä hyvänä esimerkkinä on YLE:n verkkosivuilla vastikään julkaistu artikkeli taloustieteen koulukunnista. Juttu käsitteli taloustieteen koulukuntia melko epämääräisesti, eikä jutusta saanut oikein edes selvää, millaisista tekijöistä koulukuntaerot tarkalleen ottaen johtuvat. Tai että missä määrin eri koulukuntien uskomukset edes vastaavat talouden vallitsevia instituutioita. Jutussakin haastateltu Lauri Holappa ehti jo kommentoida blogissaan juttua osuvasti näiden puutteiden osalta.

YLE:n juttu on hyvä esimerkki toisesta julkisen talouskeskustelun merkittävästä ongelmasta eli siitä, että taloustieteen (puhumattakaan sen eri koulukunnista ja teoriaperinteistä) suhdetta politiikkaan ei osata käsitellä järin analyyttisesti. Itse tulkitsen tämän johtuvan paitsi taloustieteen teoriaperinteiden erojen luonteen huonosta ymmärryksestä, myös yhteiskuntatieteiden poliittisten ulottuvuuksien rajallisesta tuntemuksesta yleisemmin ottaen.

Otetaan esimerkiksi edellä mainittu jälkikeynesiläinen taloustiede, jonka lisääntyvää (?) suosiota Juhana Vartiainen kommentoi kesällä Twitterissä tapansa mukaisesti eli ”hivenen piikitellen”:

Vartiaisen havainto on sikäli osuva, että jotkut tuntuvat todella omaksuneen käsityksen jälkikeynesiläisyydestä jonkinlaisena talouspolitiikan normatiivisena koulukuntana, johon voidaan liittyä kuin poliittiseen puolueeseen. Kyse on kuitenkin ensisijaisesti yhdestä analyyttisesta teoriaperinteestä länsimaisen kapitalistisen taloustieteen laajemmassa perheessä. Eli käytännössä taloutta koskevasta käsite- ja uskomusjärjestelmästä. Jälkikeynesiläinen koulukunta antaa erilaisia tapoja hahmottaa kapitalistisen talouden luonnetta ja dynamiikkaa sekä näiden analyysiin soveltuvia menetelmiä suhteessa esimerkiksi uusklassiseen tai marxilaiseen taloustieteeseen. Jälkikeynesiläisyyden vahvuutena voidaan pitää erityisesti sitä, että sen analyysi on ankkuroitu nykymaailmassa vallitseviin rahajärjestelmiin ja -instituutioihin toisin kuin esimerkiksi valtavirtainen uusklassinen taloustiede, jonka käsitys rahasta on pitkälti fiktiivinen.

Jälkikeynesiläisen käsite- ja uskomusjärjestelmän pohjalta tehtävät politiikkasuositukset kiinnittävät näiden erojen vuoksi huomiota eri asioihin kuin jonkun muun koulukunnan ajatusten pohjalta tehty talouspolitiikka. Jälkikeynesiläinen talousteoria ei kuitenkaan välttämättä sano yhtään mitään siitä, millaisiin päämääriin politiikkatoimenpiteillä pitäisi tähdätä, millaisten poliittisten arvojen varassa ne pitäisi muotoilla tai millä perusteella erilaiset politiikkainstrumentit pitäisi valita. Se antaa lähinnä kuvaa siitä, mitä erilaisten toimijoiden harjoittamilla politiikkatoimenpiteillä tullaan tehneeksi ja siten myös voidaan tehdä. Kyseisen koulukunnan sisältä löytyy suuri valikoima hyvin erilaisia normatiivisia lähestymistapoja ja siten myös hyvin monensuuntaisia politiikkasuosituksia.

Vartiaisen havainto voi olla osuva, mutta se jää myös ”lyhyeksi” ja pakottaa esittämään pari kiperää jatkokysymystä. Mitä hänen peräänkuuluttamansta ”taloustieteelliset perusteet” oikein ovat? Entä voiko näillä perusteilla olla jotain tekemistä politiikan kanssa? Lyhyt vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on, että kyllä voi ja vieläpä väistämättömästi on, koska taloustiede on yhteiskuntatiede muiden joukossa. Taloustieteen eri koulukunnilla on erilaiset, osittain yhteismitattomat teoriaperusteet ja normatiiviset lähtökohdat, millä molemmilla taas on erilaisia poliittisia seurauksia. Tämän vuoksi myös kaikkien yhteiskuntatieteiden teoriaperusteiden ja niiden ympärille rakentuneiden koulukuntien erojen tunnistaminen on tärkeää.

Tarkoituksenani on käsitellä näitä kysymyksiä tarkemmin tässä blogikirjoituksessa. Kirjoitus on luonteeltaan enemmän essee tai katsausartikkelin raakile kuin tavallinen blogimerkintä. Laajan teemansa vuoksi se on myös tavallista blogikirjoitusta huomattavasti pidempi. Aloitan essseen pohtimalla yhteiskuntatieteiden poliittisia ulottuvuuksia yleisesti, minkä jälkeen siirryn käsittelemään tarkemmin taloustieteen teoriaperinteiden luonnetta ja merkitystä yhteiskuntateorian eri tasoilla. Jo tässä vaiheessa on syytä todeta, että kirjoituksessa ei ole kyse yhteiskuntatieteilijöiden ja politiikan suhteesta (esim. tutkijoiden poliittiset identiteetit tai poliittinen toiminta yleisesti) – se on toinen kysymys, johon vastaamisen jätän asiaa paremmin tunteville – vaan yhteiskuntatieteellisen teorian ja tutkimuksen praxiksen suhteesta politiikkaan.

 

Yhteiskuntatieteet ja normatiivisuus

 

Taloustiede on yhteiskuntatiede, joka karkeasti ottaen kuvaa, tulkitsee, selittää ja ylipäänsä analysoi yhteiskuntaa sen toimijoiden harjoittaman laskelmoinnin ja laskelmoivan toiminnan kautta. Esimerkiksi politiikan tutkimus tekee samaa muun muassa vallankäytön ja valtakamppailujen näkökulmasta, sosiologia taas muun muassa normien, merkitysten, tapojen ja muiden sosiaalisten rakenteiden ja käytäntöjen näkökulmasta. Kullakin yhteiskuntatieteellä on oma näkökulmansa yhteiskuntaan, sen rakenteisiin ja sen toimijoihin. Tämän vuoksi jokainen yhteiskuntatiede sisältää erilaisia lähestymistapoja yhteiskuntateoriaan. Jokainen yhteiskuntatiede voi myös tarkastella omasta näkökulmastaan toisen tieteenalan tarkastelemia ilmiöitä. On olemassa taloussosiologiaa, poliittisen talouden tutkimusta (eli talouden tutkimusta politiikan tutkimuksen näkökulmasta), (sosiaali)psykologiaan perustuvaa taloustiedettä ja niin edelleen.

Yhteiskuntateorian tehtävänä on kertoa, millainen tutkimuksessa analysoitava maailma on ja miten se toimii oman tieteenalan ja teoriaperinteen rajallisesta näkökulmasta katsottuna. Teoria sisältää erilaisia oletuksia paitsi maailman toiminnasta (ontologia) myös siitä, miten tästä maailmasta voidaan saada tietoa (epistemologia). Kaikki yhteiskuntateoria sisältää monenlaisia yhteiskuntaa koskevia yleistyksiä ja yksinkertaistuksia, jotta yhteiskunnan analysoiminen olisi ylipäänsä mahdollista. Yhteiskunta on nimittäin monisyinen tutkimuskohde, joka sisältää materiaalisia, symbolisia, habituaalisia, normatiivisia ja satoja muita ihmisten yhteiselämän kannalta keskeisiä rakenteita ja vuorovaikutussuhteita, jotka vaihtelevat tilanteen ja paikan mukaan. Yhteiskuntaa ei tämän vuoksi voida edes yrittää ymmärtää kokonaisuutena tieteessä, saati sitten kyvyiltään vielä rajallisemman yksittäisen ihmisten toimesta. Yhteiskunnasta vallitsee näin ollen aina paitsi tiettyyn näkökulmaan sidottuja myös varsin rajallisia käsityksiä. Tämä pätee myös jokaiseen yhteiskuntatieteeseen ja teoriaperinteeseen.

Yhteiskuntatieteiden luonteen voi tiivistää toteamalla, että ne tutkivat yhteiskuntaa ikään kuin se olisi jonkinlainen. Toisinaan, kuten esimerkiksi hajautetun markkinatalouden varaan yhteiskunnan rakentamista ajaneen klassisen poliittisen taloustieteen tapauksessa, tämä tapahtuu riippumatta siitä, millainen maailma kulloinkin sattuu olemaan (klassinen poliittinen taloustiede tutki sitä maailmaa, johon se oletti maailman menevän). Nykyaikaisen taloustieteen maailmassa yhteiskuntaa tutkitaan yleensä sen erilaisten toimijoiden preferenssien ja intressien sekä niiden tyydyttämistä koskevan laskelmoivan toiminnan avulla niukkojen resurssien olosuhteissa. Tarkemmin ottaen yhteiskuntaa tutkitaan valtavirtaisessa taloustieteessä ikään kuin kaikkialla vallitsisi kapitalistiset markkinainstituutiot, ikään kuin raha olisi pelkkä vaihdon väline, ikään kuin toiminta olisi markkinarationaliteetin mukaisesti laskelmoivaa ja ikään kuin kaikki asiat olisivat hinnoiteltavissa rahassa yms. Valtavirtainen taloustiede toisin sanoen tulkitsee yhteiskunnan olevan tällainen riippumatta siitä, ovatko asiat näin (tai vain näin). Nykyaikaiselle taloustieteelle tyypilliset yleistykset ovat tasapainoteorioiden kaltaiset teoriarakennelmat, jotka mahdollistavat tieteenalan suosimat matemaattisen analyysin menetelmät. Tämän myötä jätetään kuitenkin myös suuri osa taloudellisesta toiminnasta analyysin ulkopuolelle, kuten olen argumentoinut toisaalla (s.68-90).

Valtavirtaisen taloustieteen analysoima yhteiskunta ei siis ole tosiasiallisesti vallitseva yhteiskunta. Yhteiskunnasta nostetaan esiin ainostaan muutama rajallinen piirre, jotka yleistetään koskemaan kaikkea yhteiskuntaa ja sosiaalista toimintaa. Ilman tätä yksinkertaistusta analyysi ei olisi mahdollista. Esimerkiksi politiikan tutkijat tekevät samaa rajallista analyysia keskittymällä päätöksentekoon ja vallankäyttöön, vaikka kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa on aina mukana myös muita ulottuvuuksia. Toki päätöksenteko ja valta ovat laajempia näkökulmia kuin taloustieteen laskelmointi, joka on vain yksi päätöksenteon alatapaus. Sosiologi voisi vastaavasti kommentoida politiikan tutkijalle, että päätöksenteko ja vallankäyttö ovat vain yksi sosiaalisen toiminnan piirre. Vastaavasti sosiologi voisi huomauttaa, että taloustieteelle on myös tyypillistä analysoida yhteiskuntaa sellaisilla lähtökohdilla, jotka eivät ole koskaan tosiasiallisesti maailmanhistoriassa vallinneet  (täydelliset markkinat, neutraali raha yms.).

Tutkimuksen väistämätön rajallisuus ja näkökulmasidonnaisuus eli yhteiskuntatieteen positiivisuus ovat tärkeitä ilmiöitä siksi, että yhteiskuntatieteiden tutkimuskohdetta ole olemassa riippumatta niiden piirissä tehtävästä tutkimuksesta. Luomalla kuvaa yhteiskunnasta ja tapoja sen ymmärtämiseksi luodaan myös itse yhteiskuntaa. Eri tieteenalat ja teoriaperinteet eivät siis pelkästään anna tiettyyn positioon sidottua ja rajattua kuvaa yhteiskunnasta, vaan ne myös luovat, vahvistavat ja ajavat tämän kuvan mukaista yhteiskuntaa. Tietellisemmin ilmaistuna ilmiössä on kyse siitä, että kaikki yhteiskuntatiede voi olla luonteeltaan performatiivista. Tämä pätee vahvasti taloustieteeseen, kuten olen toisaalla esittänyt. Performatiivisuus ei tapahdu pelkästään ihmisten yhteiskuntaa koskevien uskomusten muuttamisen kautta, vaan myös useiden erilaisten käytäntöjen muutoksen myötä. Yhteiskuntatieteellistä tutkimusta käytetään hyväksi kaikkialla yhteiskunnassa jatkuvasti (esim. koulujen oppikirjat, median kuvaukset maailmasta, eduskunnan valiokuntatyö, talouspoliittisten sääntöjen suunnittelu, sijoitustoiminta). Toki tutkijat voivat olla myös sellaisenaan merkittäviä yhteiskunnallisia toimijoita, mutta tähän on syytä puuttua toiste.

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen taustalla on aina joitain normatiivisia lähtökohtia, vaikka kyse olisi pelkästään kuvailevasta tai selittävästä tutkimuksesta. Yhteiskuntatieteiden väistämätön normatiivisuus liittyy osittain jo Marxin aikanaan esittelemään yhteiskunnallisen selittämisen ylideterminaation ilmiöön. Ilmiöllä tarkoitetaan sitä, että yhteiskunnallisten asioiden selittämisessä päädytään yleensä tilanteeseen, jossa asioille löytyy lukematon määrä riittäviä (kausaalisia, teleologisia jne.) selityksiä. Yhteiskuntatieteissä voidaan siis esittää samalle ilmiölle useita aivan yhtä päteviä selityksiä eri tieteenalojen ja teoriaperinteiden positiosta tai pisteestä käsin katsottuna. Esimerkiksi täysin erilaisiin maailmankuviin ja logiikoihin nojaaville väitelauseille voidaan löytää yhtä vahvaa kausaalista evidenssiä. Tämä johtuu siitä, että yhteiskunnalliset ilmiöt ovat luonteeltaan monisyisiä, limittäisiä, ristiriitaisia ja ylipäänsä aina riippuvaisia omasta rajallisesta näkökulmasta käsin tehtävistä tulkinnoista (ns. havainnon teoriapitoisuus).

Positiota eli valittua teoreettista viitekehystä ja tutkimuskysymystä ei voida valikoida yksinomaan tieteellisillä tai objektiivisilla perusteilla. Kuten Amartya Sen on todennut, tieteellinen tutkimus voi olla objektiivista tai neutraalia, mutta se on objektiivista tai neutraalia vain jostain maailmassa jo olevasta pisteestä käsin katsottuna. Tutkimus ottaa näin ollen kantaa yhteiskuntaan ja tuottaa yhteiskunnallista todellisuutta väistämättömästi jostain yhteiskunnallisesta asemasta, poliittisesta näkökulmasta tai intresseistä käsin. Seniä mukaillen taloustutkimus voi kyllä olla objektiivista ja arvovapaata, mutta se on objektiivista vain jonkun olemassa olevan (esim. kapitalistisen) maailmankuvan ja (esim. liberaalin) arvomaailman näkökulmasta, kun taas muille maailmankuville ja arvomaailmoille se ei sitä ole. Position valinnassa on aina mukana normatiivisia elementtejä. Viime kädessä position valinnassa on kyse tiedonintresseistä eli siitä, mitä tutkija haluaa tutkimuksellaan tehdä ja miten tämä halu oikeutetaan. Valinnasta tekee tieteellistä lähinnä se, että valitusta pisteestä tehtävän systemaattisen ja johdonmukaisen tutkimuksen normatiiviset ja muut lähtökohdat, sitoumukset, oletukset ja eettiset pohdinnat otetaan huomioon ja tuodaan selkeästi esiin. Tätä voitaneen pitää kaiken yhteiskuntatieteen perusvaatimuksena.

Edellä sanotun perusteella voidaan tiivistetysti todeta, että Vartiaisen ”taloustieteelliset perusteet” ovat aina suureksi osaksi normatiivisia. Tutkimus sisältää aina joitain normatiivisia lähtökohtia ja intressejä, vaikka tutkimuksen tarkoituksena olisi vain kuvata tai selittää yhteiskunnallista toimintaa. Normatiivisuus ei tarkoita vain sitä, että tutkijan mielestä jotain maailmassa pitäisi muuttaa. Normatiivisuus voi koskea yhteiskunnan kuvaamisen, tulkinnan ja analyysin tapaa (”näin maailma pitää ymmärtää”), tutkijan ajaman yhteiskunnan tuottamista (”tällaiseen maailmaan tulee pyrkiä”) tai näiden oikeutuksen tapaa (”näin tutkimus pitää perustella”). Oli tutkimuksen normatiivinen lähökohta sitten halu parantaa maailmaa, ymmärtää sitä, antaa muille välineitä maailman muuttamiseen tai tehdä töitä kiinnostuksen sijaan rahan edestä, ei normatiivisuus ole este tieteellisyydelle, kunhan tutkimusta ohjaavat normatiiviset sitoumukset ja mahdolliset vaikutukset yhteiskuntaan (so. rajallisen ymmärryksen levittäminen ja vaikuttaminen yhteiskunnassa vallitseviin käytäntöihin) tiedostetaan, raportoidaan ja oikeutetaan. Valtavirtaisessa taloustieteessä paikoitellen vallitseva positivismi ja eräät muut tieteenalan identiteettiin kuuluvat tekijät voivat toki tehdä oikeuttamisesta ja/tai oikeutuksien lukemisesta vaikeaa. Toisaalta on huomattava, että tieteelliset keskustelut tapahtuvat yleensä jo tietyn paradigman ja sen sisältämien oikeutusperustojen sisällä, mikä siirtää vastuun kunkin keskustelun oikeutuksen tiedostamisesta suurilta osin aina tutkimuksen lukijalle.

 

Yhteiskuntatieteet, ideat ja politiikka

 

Mikä kaikesta edellä kuvastusta normatiivisuudesta sitten tekee poliittista? Ainakin se, että tieto ja tiedontuotanto liittyy aina valtaan, kuten Foucault aikanaan toi esiin. Yhteiskuntatieteiden tarkempi poliittinen luonne riippuu kuitenkin siitä, miten politiikka ja ”poliittinen” analyyttisesti ymmärretään – eli mitkä tutkimuksen tiedonintressit, normatiiviset ja analyyttiset sitoumukset, performatiiviset vaikutukset jne. tulkitaan ”poliittisiksi” ja mitkä taas ei. Yksi essee on liian pitkä politiikan tutkimuksen tieteenalan satojen eri koulukuntien ja mahdollisesti jopa tuhansien eri teoriaperinteiden hahmottamiseen, minkä vuoksi nostan tässä esiin vain pari esimerkkiä. Uskon, että nämä esimerkit kuvastavat varsin hyvin sitä, miten erilaisista lähtökohdista poliittisuus voidaan ymmärtää.

Julkisessa keskustelussa politiikka hahmotetaan usein kapean oppikirjamaisesti niin kutsuttuun rakennefunktionaaliseen teoriaperinteeseen nojaten virallisten poliittisten instituutioiden toimintana. Lähtökohtana tutkimukseen on se, että jokaisen yhteisön täytyy pystyä muodostamaan koko yhteisöä sitovia päämääriä, jotta se pystyisi pysymään kasassa ja elämään maapallolla. Teoriaperinteessä oletetaan, että tätä tehtävää toteuttaa virallis-muodolliset poliittiset instituutiot, kuten Suomen tapauksessa eduskunta ja valtioneuvosto. Poliittisuus merkitsee tässä ajattelutavassa väkivaltamonopoliin liittyvien rakenteisiin ja koko yhteisön päämääränasetteluihin. Politiikka taas näyttäytyy yhteisön päämäärien muodostamisena (”yhteisten asioiden hoitaminen”), valtakamppailuina ja politiikkatoimenpiteiden muotoiluna. Yhteiskuntatieteiden poliittisuus näyttäytyy tällöin lähinnä kysymyksenä siitä, miten tutkimusta käytetään hyväksi poliittisessa päätöksenteossa, kuten vaikkapa eduskuntatyössä, tai miten tutkimus vaikuttaa poliittisten instituutioiden luonteeseen.

Poliittisen talouden tutkimuksessakin nykyään usein esiintyvä uusgramscilainen politiikan teoria antaa huomattavasti laajemman kuvan yhteiskuntatieteiden ja politiikan suhteesta. Teoriaperinteessä politiikassa on kyse niin kutsutusta hegemonisesta vallasta eli siitä, miten erilaisten valtakamppailujen kautta luodaan yhteiskunnallista ja moraalista johtajuutta ja miten johtajuuden eri muodoille ja sisällöille hankitaan legitimiteetti johdettavien parissa. Teoriaperinteessä poliittisuus voi yhteiskunnassa viitata niin ideoihin, instituutioihin kuin materiaalisiinkin kysymyksiin. Politiikkaa voi löytyä eduskunnasta, kaduilta, yrityksistä, markkinoilta, kotoa ja oikeastaan mistä tahansa, missä ideat, intressit ja toimijat päätyvät konflikteihin, missä johtajuutta voidaan luoda ja harjoittaa, tai missä minkä tahansa toiminnan legitimiteettiä suhteessa johtajuuteen testataan. Yhteiskuntatieteillä voi siis olla keskeinen rooli niin legitimiteetin rakentajana, moraalisen johtajuuden vahvistajana kuin jopa valtakamppailun osapuolena hyvin monenlaisissa tilanteissa.

Siinä missä yksi politiikan tutkija näkee siis politiikkaa vain eduskunnan istunnoissa, voi toinen nähdä sitä (Kari Palosen hengessä) kaikkialla, missä asioita ylipäänsä voidaan päättää tai päätetään tehdä toisin, mitä ikinä nämä asiat olivat tai missä tai kenen toimesta niistä päätetään. Viime aikoina politiikan tutkimuksen luonteesta ja sopivasta laajuudesta on käyty ilahduttavasti kotimaista julkista keskustelua. Kyse ei ole kuitenkaan vain politiikan tutkimuksen omasta tieteenalasta. Kaikella yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella voi olla omat käsityksensä politiikasta ja sen ”sijainnista”. Taloustieteilijä tai sosiologi ei välttämättä havaitse oman tutkimuksensa kaikkia poliittisia sitoumuksia, mutta eipä niitä välttämättä havaitse politiikan tutkijakaan, mikäli tämä on omaksunut hyvin kapean käsityksen poliittisesta ja politiikasta. Veikkaisin, että monilla sosiologeilla on itse asiassa paljon laajempi kuva politiikasta kuin valtavirtaisilla politiikan tutkijoilla (en ala edes arvuutella, millainen käsitys politiikan tutkijoilla on kulttuurista tai sosiaalisista instituutioista).

Miten yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen poliittisuutta pitäisi sitten ryhtyä tarkastelemaan? (Tiedon)intressit ovat epäilemättä keskeisiä lähtökohtia kaiken yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen poliittisuuden ymmärtämiseen. Tieteenala- ja koulukuntaerojen analyysiin ne ovat kuitenkin melko huonoja tarkastelun kohteita, koska erilaisia näkökulmia voidaan omaksua ja tieteellisiin keskusteluihin liittyä monien eri intressien perusteella. Intressejä voi olla myös vaikeaa tunnistaa tutkimuksesta, jos tiedonintressejä tai normatiivisia sitoumuksia ei suostuta edes raportoimaan. Koulukuntaerot ja niiden poliittiset ulottuvuudet voidaankin tunnistaa helpommin niiden sisältämien ideoiden kautta. Edellä käytetyn kielen avulla ilmaistuna jokaisesta positiosta käsin tehtävän tutkimuksen kautta muodostetaan ideoita koskien maailman toimintaa. Jo esimerkiksi kapitalistisen taloustieteen ideahistoria on varsin rikas. Ideat ovat myös keskeinen tutkimuskohde kaikelle politiikan teorialle. Ideoiden ja politiikan suhteesta on käyty paljon keskustelua tieteellisessä kirjallisuudessa (viimeaikaisista esim. tämä).

Yksi mahdollisuus tarkastella ideoiden poliittisuutta on tutkia, miten ideat vaikuttavat päätöksentekoon (missä ikinä se omaksutun politiikan teorian mukaan sitten onkaan ”poliittista”). Tällöin jo erittäin kapeasta rakennefunktionalistisesta politiikan teorian näkökulmasta ideat ovat päätöksenteossa keskeisessä roolissa. John L. Campbell on jaotellut ideoiden roolia päätöksenteossa kahden eri ulottuvuuden kautta. Ideat voivat olla luonteeltaan kognitiivisia tai normatiivisia, ja ne voivat sijaita poliittisen keskustelun ”edustalla” käsitteinä ja teorioina, tai sitten keskustelun ”taustalla” taustaoletuksina. Hyvään sosiologiseen tapaan näistä voidaan muodostaa nelikenttä ideoiden eri rooleista päätöksenteossa (ks. Taulukko 1). Taulukko vaatinee muutaman selvennyksen. Sana ”eliitti” viittaa ohjelmien ja paradigmojen kohdalla sellaisiin ajattelutapoihin, jotka ovat päätöksenteon sisäpiirille välittömästi saatavilla esimerkiksi virkamiehiltä, avustajilta, ”hovitutkijoilta” tai vastaavilta keskeisessä verkostoasemassa olevilta asiantuntijatahoilta. On myös muistutettava, että jaottelu ei ole poissulkeva: tutkimuksessa esiintuodut ideat voivat vaikuttaa monilla eri tasoilla samanaikaisesti, eivätkä vaikutukset välttämättä ole samansuuntaisia eri yhteyksissä.

 

Ideat käsitteinä ja teorioina päätöksenteon pinnalla

Ideat päätöksenteon taustaoletuksina ja -uskomuksina

Kognitiivinen taso

Ohjelmat

Ideat eliitti-politiikkasuosituksina, jotka auttavat päätöksentekijöitä muodostamaan selkeän ja täsmällisen politiikkatoimenpiteen

Paradigmat

Ideat eliitti-oletuksina, jotka rajoittavat päätöksentekijöiden käytettävissä olevien hyödyllisten ratkaisujen alaa kognitiivisesti

Normatiivinen taso

Kehykset

Ideat symboleina ja käsitteinä, jotka auttavat päätöksentekijöitä legitimoimaan politiikkaratkaisut julkisuudessa

Julkinen mielipide

Ideat julkisina oletuksina, jotka rajoittavat päätöksentekijöiden käytettävissä olevien legitiimien ratkaisujen alaa normatiivisesti

Taulukko 1. Ideoiden rooli poliittisessa päätöksenteossa Campbellin (1998) mukaan.

 

Taloustieteellisten ideoiden vaikutuksista paras esimerkki löytyy Campbellin omasta edellä mainitusta artikkelissa, jossa hän tarkastelee tarjontapuolen taloustieteen roolia amerikkalaisen politiikan muutoksessa. Nostan tässä yhteydessä esiin kuitenkin myös toisen tätä temaattisesti läheltä liippaavan esimerkin, joka liittyy aiempaan blogikirjoitukseeni. Roope Uusitalo kysyi taannoin, että onko hän valtavirtaisena taloustietelijänä uusliberaali. Uusliberalismia tuntevalle politiikan tutkijalle on selvää, että esimerkiksi uusklassisesta taloustieteestä (joka ei ole sama asia kuin valtavirtainen taloustiede) löytyy useita uusliberaaleja ideoita muistuttavia piirteitä (ks. Mirowskin lista), vaikka suhde ei olekaan missään tapauksessa yksiselitteinen. Campbellin jaottelu auttaa hahmottamaan, mitä merkitystä näillä piirteillä on päätöksenteon kannalta.

Edellistä esimerkkiä jatkaakseni valtavirtainen taloustieteilijä tulee olleeksi uusliberaali politiikkaohjelmien mielessä vain, jos hän on todella antanut päätöksentekijöille selkeitä toimenpide-ehdotuksia tai ollut tekemässä sellaisia päätöksiä, jotka seuraavat uusliberaaleja ideoita. Veikkaisin, että yllättävän harva valtavirtainen taloustieteilijä tulee tässä mielessä koskaan olevansa uusliberaali. Paradigman mielessä uusliberaaliksi laskemiseen kuitenkin riittää, että uusklassisen taloustieteen uskomusjärjestelmä itsessään sisältää uusliberaaleja (kognitiivisia) piirteitä ja että tutkimus on tunnettua päätöksentekijöiden piirissä. Vastaavasti päätöksentekijät voivat omaksua uusklassisen taloustieteen normatiivisten sitoumusten ja oikeutusten mukaisia normeja kehyksinä tai julkisena mielipiteenä. (Toki myös ”kansa” voi omaksua näitä asioita. ) Mikäli nämä ”osuvat” uusklassisen tutkimuksen uusliberaaleihin piirteisiin, niin tutkimus voi tulla olleeksi uusliberaalia. Tutkijan uusliberaalius riippuu tällöin siitä, millä tavalla tutkimus on oikeutettu. Mikäli tutkimus sisältää uusliberaaleja normatiivisia sitoumuksia tai se on oikeutettu halulla antaa uusliberaaleja välineitä päätöksentekoon, niin tällöin on epäilemättä syytä identifioitua uusliberaaliksi. Mikäli näin ei ole, tutkimusta on vaikea pitää uusliberaalina, vaikka uusliberaalin ajattelutavan omaksuneet päätöksentekijät sen antia soveltaisivatkin ja siihen vetoaisivatkin eli ”tulisivat tehneeksi” tutkimuksesta uusliberaalia. Huomattavaa on, että mikäli tutkimukselle ei ylipäänsä esitetä normatiivista oikeutusta, ei tutkimuksen uusliberaalius ole tässä tapauksessa tutkijan itsensä päätettävissä.

Tämän esimerkin tarkoituksena ei tietenkään ole leimata uusklassisia taloustieteilijöitä uusliberaaleiksi. Sen tarkoituksena on vain osoittaa, että ideoista kiinnostunut politiikan tutkija voi havaita uusklassisesta taloustutkimuksesta monia piirteitä, jotka voivat johtaa uusliberaalin politiikan ajamisen edistämiseen. Oleellista on myös huomata, että kyse on yhtä lailla itse tutkimuksesta kuin sen oikeutuksesta ja sen konkreettisesta suhteesta päätöksentekoon. Normatiivisten sitoumusten muuttuminen politiikaksi ei siis perustu pelkästään omaksuttuun teoriaperustaan.

 

Esimerkki: Piketty ja kapitalismi

 

Edellä käsiteltyjä teemoja on syytä havainnollistaa ennen siirtymistä tarkemmin taloustieteen teoriaperinteiden erojen tarkasteluun. Tämä on helpointa tehdä esimerkin avulla. Otetaan vaikkapa tämänhetkinen taloustieteen bestseller eli Thomas Pikettyn teos Capital in the Twenty-First Century. Piketty tarkastelee pääasiallisesti kuvailevassa ja tulkitsevassa tutkimuksessaan tulo- ja varallisuuserojen kehitystä viimeisen parin vuosisadan aikana. Tarkemmin ottaen hän tutkii sitä, mikä osuus kansantulosta menee pääoman (tuotantovälineet laajasti ymmärrettynä) omistajille ja mikä työtuloihin (eli käytännössä työntekijöille). Pikettyn mukaan pääoman tuottotaso on lähes jatkuvasti ylittänyt talouskasvun. Yksinkertaistetusti tämä tarkoittaa sitä, että pääoman omistajat saavat kasvavan talouden potista koko ajan enemmän kuin muut.

Piketty on kapitalistinen taloustieteilijä. Tämä tarkoittaa sitä, että hän tutkii yhteiskuntaa kapitalistisin käsittein. Kapitalistisessa taloustieteessä analysoidaan kotitalouksien, yritysten ja valtioiden harjoittamaa laskelmoivaa toimintaa tavallisesti siten, että laskelmoinnin yksikkönä on raha ja laskelmoinnin harjoittamisen pääasiallisena tilana erilaiset markkinat. Analyysista löytyy lukuisia taustaoletuksia muun muuassa omistusoikeuksista, työnjaosta sekä rahan ja laskelmoinnin luonteesta. Tällöin maailmaa tutkitaan ikään kuin siinä vallitsisi kapitalistiset instituutiot ja toimintatavat – riippumatta siitä, millaisia yhteiskunnat tai niiden talousjärjestelmät ovat kulloinkin olleet. Tämän vuoksi Pikettyn tutkimus on luonteeltaan vahvasti anakronistista. Piketty tiedostaa asian hyvin toteamalla itse jo teoksen johdantoluvussa, että hänen käyttämänsä käsitteet ovat puhtaasti teoreettisia konstruktioita, eivätkä kuvauksia reaalimaailmasta. Esimerkiksi James Galbraith on esittänyt useita osuvia kriittisiä huomioita Pikettyn tutkimuksesta sen rajallisen ja ”historiattoman” kapitalismikäsityksen takia.

Tiivistetysti voidaan todeta, että Piketty tunnistaa vain kapitalistisen logiikan mukaisen toiminnan olevan taloutta. Tämän vuoksi esimerkiksi talouskasvuun sisältyy uusien elämänalueiden tai toimintojen tulemista kapitalismin piiriin, vaikka nämä olisivat samalla vain poistuneet jonkin toisen (feodalistisen, ekologisen, sosialistisen tms.) taloudellisen logiikan piiristä. Toisin sanoen Pikettyn talouskasvuun sisältyvät sekä intensiivinen että ekstensiivinen kasvu, vaikka tämä tapahtuisi jonkin toisen taloudellisen toiminnan kustannuksella ja johtaisi tosiasiallisesti kokonaistalouden (so. jossa huomioidaan myös ei-kapitalistiset talouden logiikat) laskuun.

Pikettyn tutkimuksen erityishuomion kohteena on pääoma, jonka muotojen hän esittää vaihtelevan aikojen muuttuessa. Pikettyn käsitys pääomasta perustuu pääasiallisesti niin kutsuttuun uusklassiseen talousteoriaan, joskin hieman laajennetussa muodossa (mm. patentit ja laajemmin ”intellectual property”) ja eräitä kyseiselle koulukunnalle tyypillisiä tasapainomalleja vältellen. Hänen mukaansa pääoma on mitä tahansa, mitä voi omistaa, käyttää tuotantoon ja vapaasti vaihtaa markkinoilla eli mille on annettavissa hinta pois lukien vain ”inhimillinen pääoma” (koska sitä ei voi hänen mukaansa omistaa ja siten vaihtaa). Uusklassisessa talousteoriassa pääomaa analysoidaan useimmiten eräänlaisen kolmiosaisen kehäpäätelmän kautta. Pääoman ajatellaan olevan luonteeltaan pääasiallisesti fyysistä (Pikettyllä myös osin immateriaalista) ja pääoman tuoton oletetaan riippuvan vain marginaalisesta tuottavuudesta. Asiasta voi kuitenkin tulla pääomaa vasta, kun sille annetaan hinta. Tämän seurauksena ehdään oletus, että kaikki mitä rahassa ilmaistaan, on myös seurausta jostain fyysisestä (ja Pikettyllä osittain immateriaalisesta) toiminnasta. Niinpä kaiken rahallisesti esitetyn asian tulkitaan edustavan konkreettista tuotannollista toimintaa. (Taustana todettakoon, että tämä päättelytapa oli yksi taloustieteen piirissä käydyn niin kutsutun kahden Cambridgen kiistan keskeisiä teemoja 1960-luvulla. Jopa talousnobelistit joutuivat myöntämään, että päättelytapa ei ole pätevä. Kehäpäätelmät jäivät tästä huolimatta valtavirtaisen taloustieteen oppikirjoihin.)

Uusgramscilaisittain tarkasteltuna jo nämä erittäin yleisen tason lähtökohdat sisältävät merkittäviä poliittisia ulottuvuuksia. Uusgramscilainen politiikan tutkija voisi todeta, että Pikettyn tutkimus antaa maailmasta kuvan, jossa kapitalismi samastetaan talouteen ja sitä kautta rationaaliseen toimintaan. Näin kapitalismille annetaan auktoriteetti rationaalisena yhteiskuntajärjestyksenä, moraalisen johtajuuden lähteenä ja samalla kaikki muut kuin kapitalistiset taloudellisen toiminnan rationaliteetit, kuten esimerkiksi ekologisten tai libertarististen taloustieteiden ymmärrys taloudesta, jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Vastaavasti nämä teoriaperinteet näkisivät ”taloutta” aivan eri paikoissa ja antaisivat omanlaiselleen taloudelle aseman rationaalisena yhteiskuntajärjestyksenä.

Moraalisen johtajuuden luomisen lisäksi kapitalistinen taloustiede antaa tietyn kriteeristön johtajuuden legitimiteetille. Kapitalistisen taloustieteen käsitys rationaalisuudesta on välineellinen rationaalisuus. Se ei esimerkiksi herätä kysymään, millaisia päämääriä eri toimijoilla olisi rationaalista olla tai millainen elämä maapallolla ylipäänsä olisi rationaalista, vaan ottaa toimijoiden päämäärät annettuna ja tarkastelee, miten näihin päästään laskelmoivasti – eli vaikuttavasti ja tehokkaasti. Taloustiede yleisesti ottaen korostaa toimijoiden halua ja tuottavuutta yhteisöllisen hyvän keskeisimpänä muotona (esim. inspiraation, luovuuden, läheisyyden, tunnettuuden tai ekologisen kestävyyden sijaan) ja antaa tälle aseman johtajuuden legitimiteetin ensisijaisena lähteenä. Eli toisin sanoen se oikeuttaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän mukaisen yhteiskunnallisen johtajuuden luomista yksilöiden haluilla ja tuotannon tehokkuudella (riippumatta siitä, vastaako kulloinkin vallitseva kapitalismi ihmisten haluihin tai onko se ollut tehokasta). Lukijan pohdittavaksi jää, onko tämä oikeutus pätevä tai hyväksyttävä.

Pikettyn tutkimus on luultavasti noussut laajaan yhteiskunnalliseen keskusteluun siksi, että siinä esitetään monia nykytaloutta koskevia kriittisiä huomioita, kuten varallisuuden jatkuvan kasaantumisen (varakkaille yksilöille ja suvuille) tuottamat ongelmat. Tutkimuksessa käytetyn teoreettisen viitekehyksen ehkä suurin poliittinen merkitys on, että se implikoi näille ongelmille vain tietynlaisen ratkaisun. Viitekehyksen mukaisesti ongelmaan voidaan puuttua kapitalististen instituutioiden eli valtioiden ja yritysten puitteissa, käytännössä siis verotuksen keinoin (esim. yritysten omistusrakenteiden muuttamisen sijaan). Niin uusgramscilaiset kuin rakennefunktionalistitkin voivat ymmärtää tämän seikan poliittiseksi. Uusgramscilainen tosin lisäisi metatason huomion, että Pikettyn tutkimus tuottaa kuvaa maailmasta, jossa on helppoa omaksua ”oppikirjamainen” käsitys politiikasta valtiollisena yhteiskunnallisen johtajuuden muotona.

Molempien teoriaperinteiden näkökulmasta katsottuna Pikettyn teoriakehys ohjaa myös käsitystä valtion harjoittaman talouspolitiikan toimintamahdollisuuksista (Campbellin kognitiivinen taso). Uusklassisessa teoriassa yleensä oletetaan, että käytännössä vain teknologiset (ja Pikettyn tapauksessa mahdollisesti myös sosiaaliset) innovaatiot voivat tuottaa kasvua, ja että tarjonta luo oman kysyntänsä (ns. Sayn laki). Tällöin esimerkiksi kysyntään ei tarvitse kiinnittää politiikassa huomiota, jos pyrkimyksenä on tuottaa kasvua tai edistää työllisyyttä. Uusklassinen teoria perustuu myös niin kutsutun neutraalin rahan periaatteelle. Tämän käsityksen mukaan raha on käytännössä vain vaihdon väline (eikä velkasuhde, kuten nykytaloudessa), jolloin rahan määrän lisääminen taloudessa ”keinotekoisesti” lisää lähinnä vain inflaatiota. Esimerkiksi edellä mainittu jälkikeynesiläinen taloustiede – sekin kapitalistista taloustiedettä – eroaa uusklassisesta taloustieteestä juuri näiden seikkojen osalta (ja niiden lisäksi käsityksessä kapitalististen toimijoiden rationaalisuuden luonteesta).  Sen perusteella kasvua tai työllisyyttä ei välttämättä voida edistää ilman, että lähdetään liikkeelle tarjonnan säätelyn sijaan kysynnän säätelystä. Lisäksi sen mukaan rahaa ei voida ymmärtää pelkästään vaihdon välineenä, vaan myös uutta taloudellista toimintaa luovana tekijänä. Tämän vuoksi rahan määrän lisääminen ei johda inflaatioon ennen kuin kaikki talouden käytettävissä olevat resurssit alkavat myös olla käytössä.

 

Talousteorian tasot ja koulukuntaerot

 

Käsittelin edellä yhteiskuntatieteen, normatiivisuuden ja politiikan suhdetta yleisesti.  On kuitenkin huomattava, että talousteoriassa niin kuin kaikessa yhteiskuntatieteessä ”teoria” tarkoittaa hyvin eritasoisia asioita, eivätkä teoriaerot ole kaikilla tasoilla poliittisesti järin merkittäviä tai relevantteja. Käytän taloustieteen teorian eri tasojen havainnollistamiseen Risto Heiskalan (2012) Sosiologia-lehdessä ilmestynyttä artikkelia Mitä on yhteiskuntateoria?.

Heiskalan mukaan yhteiskuntateorian luonnetta ja tasoja on luontevaa lähestyä eräänlaisen kolmion kautta. Kolmion yhden sivun muodostaa tutkimuksen empiirisen ja metafyysisen ympäristön väliin jännittyvä Jeffrey Alexanderin esittämä ”tieteellinen jatkumo” (ks. Kuvio 1 alla) ja kolmannen kulman teorian normatiiviset aspektit, joita käsittelin tarkemmin edellä. Kolmion metaforaa jatkaakseni eri normatiivisista näkökulmista käsin nousee näkyviin erilainen Alexanderin jatkumo.  Alexanderin jatkumo on hyödyllinen teoriaperinteiden erojen ymmärtämiseksi, mutta itse koulukuntien analyysiin tarvitaan selkeämpi kuva normatiivisista sitoumuksista – koulukunta kun voi muodostua jonkun analyyttisen teorian sijaan jonkun tietyn normatiivisen kannan ympärille (esimerkiksi analyysin ankkurointi yhteiskunnallisiin konflikteihin marxilaisessa yhteiskuntatieteessä). On kuitenkin syytä huomata, että koulukuntaerot sijaitsevat ensisijaisesti yleisten ennakko-oletusten ja määritelmien välimaastossa. Siirryttäessä akselilla määritelmistä kohti empiiristä ympäristöä puhutaan lähinnä koulukuntien sisäisistä analyyttisista teoriaeroista, jotka eivät ole välttämättä edes yhteismitallisia toisten koulukuntien kanssa.

 

Kuvio 1. Tieteellinen jatkumo ja sen komponentit (Alexander, 1982, 3).

 

Yksi mahdollinen syy taloustieteen teoriaperinteiden erojen huonoon ymmärtämiseen voikin olla siinä, ettei teorioiden mahdollista yhteismitattomuutta ja käsitteellisiä eroja tunneta riittävän hyvin. Eri koulukuntien edustajat paitsi näkevät eri asioita maailmassa, he myös tarkoittavat samoilla käsitteillä eri asioita puhuessaan maailmasta. Esimerkiksi eri koulukuntien piiristä tulevassa tutkimuksessa esitetyt lait tai yksinkertaiset empiiriset väittämät (esim. ”julkisen velan lisääminen lisää/vähentää talouskasvua”, ”kierrossa olevan rahan määrän lisääminen kasvattaa/pienentää inflaatiota”) eivät ole vertailukelpoisia sellaisenaan, eikä niiden pätevyyttä voida todentaa empiirisesti saman aineiston perusteella, koska teoreettiset käsitteet tarkoittavat aivan eri asioita. Lakien tai väittämien vertailu vaatiikin vähintään käsitteellisen mutta mielellään varsinaisen metafyysisen (”yleiset ennakko-oletukset”) tason erojen tunnistamista. Vasta tällöin voidaan etsiä väitteiden oikeaksi tai vääräksi todistamiseen tarvittavat aineistot ja faktat. Erilaiseen metafysiikkaan perustuvien mallien vertailu yhteismitallisena on nimittäin mieletöntä.

Jo nostettuja esimerkkejä jatkaakseni nostetaan muutama jälkikeynesiläisen ja uusklassisen taloustieteen ero. Moni ymmärtää hyvin ajattelutapojen implikaatioiden erot. Kun uusklassikot näkevät esimerkiksi talouskasvua koskevan käyrän, he alkavat pohtia teknologian kehitystä ja tuottavuuden muutoksia (ks. edellä Piketty-esimerkissä mainittu kehäpäätelmä). Kun jälkikeynesiläiset näkevät saman käyrän, he alkavat miettiä efektiivisen kysynnän, rahan määrän ja kiertonopeuden kehitystä. Nämä näkyvät myös politiikkasuosituksissa ja talouspolitiikan analyysissa. Harva kuitenkaan muistaa, että nämä koulukunnat myös tarkoittavat aivan eri asioita samoilla sanoilla. Puhuessaan rahasta uusklassikot puhuvat vaihdon välineestä ja puhuessaan velasta he tarkoittavat jo tehtyjen säästöjen lainaamisesta eteenpäin (ns. loanable funds -teoria). Kun jälkikeynesiläiset puhuvat rahasta, he puhuvat maksuvälineestä ja (velkasuhteen) kirjanpidon yksiköstä. Puhuessaan velasta he voivat tarkoittaa joko pankkien luomaa rahaa (pankkitilien velkasuhteet) tai jo tehtyjen säästöjen lainaamista eteenpäin (velkakirjoina), tai näitä molempia.

Heiskala esittelee artikkelissaan myös toisen tavan hahmottaa teorian eri tasoja. Hän esittelee Gabriel Abendin näkemystä termin ”teoria” seitsemästä eri merkityksestä, minkä avulla päästään käsiksi koulukuntien normatiivisen luonteen täsmällisempään hahmottamiseen.

1. Teoria1 on ”yleinen väittämä tai loogisesti toisiinsa liittyvin väittämien joukko, joka osoittaa kahden tai useamman muuttujan välisen yhteyden” (Abend 2008, 177). Tällaisesta käy esimerkiksi väittämä ”ihmiset liittyvät sosiaalisiin liikkeisiin todennäköisemmin, jos heillä on harvoja henkilökohtaisia suhteita yhteisössä ja heikko tunne identifi oitumisesta siihen”.

2. Teoria2 on selitys yksittäiselle yhteiskunnalliselle ilmiölle. Tällaisen selityksen ”tulisi identifioida joukko ’tekijöitä’ tai ’ehtoja’, joista kunkin tulisi erikseen läpäistä jonkinlainen kausaalisen relevanssin osoittava kontrafaktuaalinen testi, ja joiden vuorovaikutus tulisi ottaa jollain tavalla huomioon… Teoria2 vuoden 1929 pörssiromahduksesta kertoo, mikä aiheutti romahduksen. Teoria2 Valkoisen puolueen voitosta Uruguayn vuoden 1860 presidentinvaaleista kertoo, miksi se voitti.” (Abend 2008, 178.)

Teorian kahdessa ensimmäisessä merkityksessä pysytellään melko visusti Alexanderin jatkumolla eli analyyttisten koulukuntien tasolla. Teorian kahdessa seuraavassa mielessä päästään kuitenkin jo käsiksi myös normatiivisiin kysymyksiin:

3. Teoria3 on ”johonkin todellisuuden osaan kohdistuva omaperäinen ’tulkinta’, ’luenta’ tai ’ymmärrettäväksi tekemisen tapa’” (Abend 2008, 178). Tässä mielessä se on hermeneuttista toimintaa riippumatta siitä, kuuluuko se varsinaiseen hermeneuttiseen traditioon. Edeltävistä kahdesta teorian muodosta poiketen tämä teorian muoto ei vastaa kysymyksiin muotoa ”mikä x on y:n syy”. Sen sijaan ”ottaen lähtökohdaksi ilmiön P (tai tietyn tosiasian, prosessin tai trendin) se kysyy: ’mitä tarkoittaa, että P?’, ’onko tärkeää, että P?’, ’onko tosiaan niin, että P?’, ’mistä P:ssä on kysymys?’ tai ’kuinka voimme tehdä ymmärrettäväksi tai valaista P:tä?’” (mt., 178).

4. Teoria4 on toimintaa, jota on lähestymistavasta riippuen kuvattu ”’tulkinnoiksi’, ’analyyseiksi’, ’kritiikeiksi’, ’hermeneuttisiksi rekonstruktioiksi’ tai ’eksegeeseiksi’” (mt., 179). Niissä kysytään, mitä tietty teoreetikko tai teksti todella tarkoittaa. Tulkinnan tavoitteena on rekonstruoida argumentti täsmällisesti. Lisäksi voidaan tarkastella, miten argumentti suhteutuu edeltäjiin tai aikalaisiin sekä ”mikä on sen merkitys, relevanssi, hyödyllisyys, mikä siinä oli tai on omaperäistä, miten se on muotoiltu jne.” (mt., 179).

Ellei muuten, niin normatiivisuus tulee tässä merkityksessä mukaan siinä, että tutkimus ankkuroidaan visusti johonkin maailmankuvaan etu- tai jälkikäteen. Teorian viidennessä merkityksessä mennään jo itse maailmankuvien tasolle:

5. Teoria5 on maailmankuva (weltanshaung). Kysymys ei ole ”itsestään sosiaalisesta maailmasta, vaan tavasta, jolla sitä tulisi katsoa, käsittää ja representoida. (…) Kun puhutaan ’postmodernista teoriasta’, ’jälkistrukturalistisesta teoriasta’, ’feministisestä teoriasta’, ’queer-teoriasta’, ’kriittisestä teoriasta’, ’marxilaisesta teoriasta’, ’rakennefunktionalistisesta teoriasta’, ’verkosto–vaihto-teoriasta’, ’peliteoriasta’, ja ’rationaalisen valinnan teoriasta’, sanaa ’teoria’ käytetään usein tässä merkityksessä”. (Mt., 179–180.)

Teorian kuudennessa merkityksessä puhutaan jo selkeästi normatiivisista koulukunnista, jotka ovat myös omaksuneet oman normatiivisuutensta lähtökohdaksi:

6. Teoria6 on luonteeltaan voimakkaan normatiivista. Usein se ”ei hyväksy tosiasiat/arvot-erottelua eikä siksi myöskään uskotellusti arvoneutraalia sosiologista teoriaa” (mt., 180). Esimerkeistä käyvät muun muassa kriittinen teoria ja erilaiset marxilaisuuden variantit.

Teorian seitsemäs merkitys eräänlaisena metateoriana antaa myös yhden mahdollisuuden koulukuntien tunnistamiseen:

7. Teoria7 on ”tiettyjen sosiologian kohtaamien ongelmien tutkimusta” (mt., 181). Raja filosofian suuntaan olevan tässä teoretisoinnin muodossa liukuva ja koska hänen käyttämänsä esimerkit viittaavat metateoretisoinnin suuntaan. Ne ovat ”’mikro–makro-ongelma’, ’rakenteen ja toiminnan ongelma,’ tai ’yhteiskunnallisen järjestyksen ongelma’”(Abend 2008, 181).

Jokaisella koulukunnalla on pitkälti oma kantansa ja mahdollisesti myös eri vastaukset tieteenalansa keskeisiin haasteisiin ja ongelmiin.

Tutkimuksen ankkurointi maailmankuvaan on epäilemättä kaikkein keskeisin kysymys koulukuntien muodostamisessa. Ehkä kiinnostavin kysymys edellisen kolmen merkityksen osalta on se, mihin tutkimuksessa omaksuttu maailmankuva tarkalleen ottaen ankkuroidaan position vlainnassa. Esimerkiksi institutionaaliset taloustieteilijät ankkuroivat koulukuntana analyysinsa vallitseviin instituutioihin, mutta eivät mihinkään tiettyyn poliittiseen ideologiaan tai ajattelutapaan. Tämä tarkoittaa sitä, että institutionaalinen taloustutkimus täytyy joka kerta oikeuttaa tiedonintresseillä ja muilla normatiivisilla sitoumuksilla. Hyvin monet taloustieteen koulukunnat ankkuroivat kuitenkin analyysinsa eksplisiittisesti sekä poliittis-filosofisiin että analyyttisiin lähtökohtiin.

Otetaan esimerkiksi muutama tunnettu kapitalistisen taloustieteen haara. Klassinen poliittinen taloustiede ankkuroi analyysinsa klassisen liberalismin mukaiseen normatiiviseen yhteiskuntafilosofiaan, eli käytännössä analysoi, miten sen maalaama kuninkaallisesta keskusvallasta vapaa (fiktiivinen) yhteiskunta voisi toimia ja tuottaa hyötyä kaikille sen jäsenille. Myös uusklassiset taloustieteilijät ankkuroivat tutkimuksensa normatiivisesti utilitarismiin, mutta yleensä kieltävät tutkimuksen olevan normatiivista. Tämä johtuu koulukunnan normatiivisista sitoumuksista metodologiaan, eli positivistisesta tieteenfilosofiasta (eli yksinkertaistettuna oletukseen, että taloustieteen kieli vastaa aina kulloinkin vallitsevaa todellisuutta) ja markkinoiden ja rationaalisesti laskelmoivien toimijoiden olettamisesta analyysin ”luonnollisena” lähtökohtana. Uusklassinen koulukunta ei siis toisin sanoen pittaa vallitsevan yhteiskunnan instituutioista, mutta silti olettaa, että sen tutkiminen tietynlaisina markkinoina antaa objektiivista tietoa vallitsevasta yhteiskunnasta. Marxilaiset taloustutkijat taas ankkuroivat analyysinsa normatiivisesti yhteiskunnalliseen konfliktiin (käytännössä luokkajakoon – ”kenen joukoissa sinun tutkimuksesi tulee seisoneeksi?”) sekä analyyttisesti kapitalistiseen tuotantotapaan ja elämän uusintamiseen talousjärjestelmän perustana. Itävaltalaiset taloustieteilijät taas ankkuroivat analyysin normatiivisesti tiettyyn libertaristiseen käsitykseen vapaudesta ja analyyttisesti kapitalismin kulloinkin vallitseviin instituutioihin. Hyvin karkeasti ilmaistuna se siis tutkii, miten koulukunnan ymmärtämä vapaus näkyy ja miten sitä voisi lisätä kulloinkin vallitsevassa kapitalismissa.

 

 

Lopuksi

 

Olen pohtinut tässä esseessä yhteiskuntatieteiden poliittisuutta ja teoriaperinteiden eri tasoja sekä nostanut esimerkkejä taloustieteen koulukuntaeroista näiden kysymysten havainnollistamiseksi. Myönnän auliisti, että kaikki tässä esiin nostamani esimerkit ovat merkittäviä yksinkertaistuksia. Koulukuntien tarkempi ymmärtäminen vaatii aina tieteensosiologista analyysia eli mm. niiden eri ”selkeiden edustajien” ja ”rajankäyjien” käyttämien teorioiden samankaltaisuuksien ja erojen tunnistamista ja koulukuntien kehityksen historiallista ymmärrystä koko yhteiskuntateorian kolmion osalta.Koulukuntien tarkempi analyysi vaatisi siis tilaa useamman kirjan verran. Käytän esimerkiksi itse poliittisen talouden opetuksessani johdantona talousideoihin Frank Stilwellin teosta Political economy: the contest of economic ideas (3. painos), joka antaa melko hyvän käsityksen muutamien vaikutusvaltaisten ajattelutapojen ja koulukuntien ”ison kuvan” eroista ideoiden kautta. Tämäkin teos antaa kuitenkin vain pintaraapaisun erilaisten koulukuntien luonteesta. Toivon, että pystymme PTTS:n voimin laatimaan tulevaisuudessa suhteellisen kattavan johdannon talousideoihin ja taloustieteen poliittisiin ulottuvuuksiin – esimerkiksi osana poliittisen talouden tutkimuksen suomenkielistä oppikirjaa.

Yksi kirjoituksen keskeisistä johtopäätöksistä on se, että taloustieteen koulukunnat vaihtelevat pitkälti niin analyyttisten kuin normatiivistenkin näkemysten osalta. Mikäli analyyttiset sitoumukset ovat kaukana toisistaan, ei koulukuntia voida vertailla edes yhteismitallisesti niiden mallien tai empiiristen tulosten (väitteet) perusteella, vaan tarvitaan paljon syvemmälle menevää analyysia. Yhteismitattomien tutkimusten vertailu on erityisen vähän hedelmällistä, mikäli tutkimustietoa on tarkoitus käyttää hyväksi esimerkiksi talouspoliittisessa päätöksenteossa. Tällöin järkevin lähtökohta olisi katsoa, missä määrin tutkimuksen premissit, käsitteet ja mallit vastaavat vallitsevaa institutionaalista todellisuutta, jonka puitteissa päätöksiä tehdään, ja millaisten normatiivisten käsitysten varaan lähestymistavat rakentuvat. Vasta tämän jälkeen voidaan arvioida, miten hyvin tutkimuksesta saatu tieto taloudellisesta laskelmoinnista voisi hyödyttää päätöksentekoa.

Itselleni merkittävin asia yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen poliittisissa ulottuvuuksissa onkin juuri se, millä tavalla tutkimus eri ajanhetkillä ja erilaisissa institutionaalisissa ja materiaalisissa todellisuuksissa muokkaavat ihmisten uskomuksia, yhteiskunnan vallitsevia käytäntöjä ja ennen kaikkea ihmisten poliittista mielikuvitusta. Tämän vuoksi pidän myös erittäin tärkeänä, että tutkijat tiedostavat aina oman aikansa ja paikkansa erityisyyden sekä pohtivat tarkasti ja läpinäkyvästi oman tutkimuksensa suhdetta ja vaikutusta siihen. Eli pragmatistisen filosofian hengessä lyhyesti sanottuna sitä, mikä pointti tutkimuksella ylipäänsä on sen maailman kannalta, jossa he toimivat, ja millä tavalla tietoa voidaan mahdollisesti käyttää sen muuttamiseen. Klassisen poliittisen taloustieteen irrottautuminen oman aikansa yhteiskunnan instituutioista ja itävaltalaisen taloustieteen vahva institutionaalis-evolutionaarinen analyyttinen ote kunkin ajan vallitsevaan yhteiskuntaan omasta normatiivisesta lähestymistasta tinkimättä ovat olleet minulle aina rohkaisevia historiaalisia esimerkkejä tällaisesta rehellisyydestä – olkoonkin, etten pidä kummankaan normatiivisia sitoumuksia filosofisesti kovinkaan kestävinä. Vastaavaa analyyttista rehellisyyttä, jossa omat rajoitukset tunnistetaan, löytyy toki myös muualta nykyaikaisesta tutkimuksesta, kuten jälkikeynesiläisestä rahajärjestelmien analyysista. Kirjoitan tästä enemmän jokin toinen kerta.

Edellä sanotun valossa on ikävää, että akateemisen maailman nykytila ei älylliseen rehellisyyteen ja tutkimuksen pointtien pohdintaan aina kannusta. Tutkijoiden asiantuntemuksen kaventuminen 1-2 erikoisalaan, tutkijanuran samanaikainen professionalisoituminen ja prekarisoituminen, putkinäköinen julkaisukilpailu, yhteiskuntatieteiden heikentyvä resurssointi ja tutkijoiden toiminnan (managerialistinen) hallinta tekevät näistä pohdinnoista hankalia – olkoonkin, että samalla tutkijoilta odotetaan entistä enemmän ”yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Voidaankin sanoa, että vastuu yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen poliittisen luonteen ymmäryksestä on luultavasti siirtynyt entistä enemmän tutkimuksen lukijoille. Tutkijoilla kun tuntuu olevan tämän ymmärryksen hankintaan entistä vähemmän aikaa.

 

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja on Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja ja yleisen valtio-opin yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa

Kommentointi on suljettu.

Julkaisujen selaus