Päätin tänään mennä kuuntelemaan Kalevi Sorsa säätiön jokavuotisen tutkimus- ja politiikkapäivän antia. Tämänkertaisten päivien otsikko oli ”Valta kuuluu kansalle. Eurooppalaisen demokratian tulevaisuus”. Professori Bruno Liebhaberg kysyi esitelmässään, saadaanko EU:n demokratiavaje kurottua umpeen uusilla rakenteilla vai politiikalla. Tämä nosti mieleeni vanhan teeman, josta en ole moneen vuoteen puhunut: mitä eroa on vasemmistolaisella ja oikeistolaisella ajattelulla? Teema alkoi tuntua tärkeltä, kun ministeri Jutta Urpilainen nosti tilaisuuden alkusanoissa esiin huolenaiheita, jotka kuulostivat niin kovin… noh, ei-vasemmistolaisilta. Palataan tähän hetken kuluttua.

Noin kymmenen vuotta sitten kotimaisessa puoluepolitiikassa toisteltiin jatkuvasti, että jaottelu vasemmistoon ja oikeistoon on vanhentunut – vastakkainasetteluiden aika on ohi. Epäilemättä yksi vallitsevien maailmanpoliittisten valtasuhteiden kuvaukseen tarkoitettu oikeisto-vasemmisto-jaottelu hajosi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, kun ei-kapitalistinen reaalipoliittinen vaihtoehto poistui maailmankartalta. Tämä ei kuitenkan tarkoita sitä, että kaikki vasemmisto-oikeisto-jaottelut olisivat poistuneet. Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä, että vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ajattelun ero olisi hävinnyt.

Oikeisto-vasemmisto-jako on luonteeltaan tilallinen – vasemmalla olevat ajattelevat jotain ja oikealla olevat jotain. Jaottelu ei ole mielekäs poliittinen käsite ilman, että ymmärrämme sen alkuperäistä merkitystä. On siis palattava jaottelun juurille eli kirjaimellisesti omaksuttava radikaali lähestymistapa. Alkuperäisen jaottelun esitetään yleensä tulevan Ranskan vallankumouksesta, jossa ”kansankokouksen”   vasemmalle ja oikealle istuneita henkilöitä erotti lähestymistapa politiikkaan: vasemmistolle politiikan lähtökohta oli liike ja muutos, kun taas oikeistolle se oli laki ja järjestys. Vasemmistolaisuus on siis  proaktiivisuutta (vasemmistolle ”edistyksellisyyttä” ja oikeistolle järjestyshäiriö), oikeistolaisuus reaktiivisuutta (vasemmistolle ”taantumuksellisuutta” ja oikeistolle ”arvojen puolustamista”). Vasemmisto politisoi asiat, oikeisto haluaa nojata järjestyksen. Keskustalaisuus taas on aina jonkinasteista reformismia: vasemmalla muutoksen tekemiseksi, oikealla järjestyksen säilyttämiseksi.

Historiallisesti vasemmisto ja oikeisto molemmat koostuvat jos jonkinlaisista ajattelijoista. Oikeiston piiristä on löytynyt arvokonservatiiveja, markkinafundamentalisteja, populisteja, uusliberaaleja ja kaikenlaisia totalitaristisia aatteita. Vasemmistosta taas löytyy niin anarkisteja, demokraattisia ja ei-demokraattisia sosialisteja, kommunisteja kuin radikaalidemokraattejakin. Molemmista löytyy monenlaisia libertaareja. Äärimmäistä vasemmistoa edustanevat maolainen jatkuvan vallankumouksen ajatukset ja kaiken keskitetyn vallan vastainen anarkismi. Vasemmalta ja oikealta löytyy valtavasti eroja ja äärilaitojen väliin mahtuu jos jonkinlaista toimija. Liberaali keskustaoikeisto on yhtä kaukana fasisteista kuin demarit ovat maolaisista, mutta toisaalta liberaali keskustaoikeisto on aivan yhtä kaukana uskonnollisista fundamentalisteista kuin vasemmistosta.

Vasemmisto-oikeisto-jaottelu on varsin mielekäs, kun haluamme ymmärtää poliittisen ajattelun suhdetta instituutioihin ja muutokseen.  Vasemmistolainen ajattelu tarkoittaa vain sitä, että asiat voidaan aina politisoida ja muuttaa; oikeistolaisuus sitä, että asiat pitää liittää osaksi jotain järjestystä ja muutta korkeintaan tämän järjestyksen sisällä. Tämä jaottelu ei ota vielä kantaa siihen, mikä laki/järjestys tai millainen liike/muutos olisi toivottava. Nämä ovat vasemmiston ja oikeiston ”sisäisiä” kiistoja. Joskus nämä kiistat ovat paljon tärkeämpiä kuin oikeisto-vasemmisto-jako. Esimerkiksi arvoliberaaleja löytyy aivan yhtä paljon molemmista leireistä.

Palataan tässä vaiheessa ministeri Urpilaiseen. Hän nosti puheessaan esiin kolme häntä huolestuttanutta asiaa: Euroopan sosiaalisen kriisin ja tämän tuoman turvallisuusuhan, EU:n (harjoitetusta talouspolitiikasta johtuvan) legitimiteettikriisin sekä moraalinen kriisi (esim. verojen välttely). Toisin sanoen sosiaalinen, institutionaalinen ja moraalinen järjestys on uhattuna ja tämä huolestuttaa ministeriä. Jotta järjestys voitaisiin turvata, tarvitaan siihen jonkinlainen muutos. Tätä voitaneen pitää  hyvin keskustalaisena (huom. ei viittaa puoluepolitiikkaan) ajattelutapana. Muutoksen tulee kuitenkin tapahtua virallisten kanavien kautta, mikä tekee ministeri Urpilaisen huolenaiheista ennemmin keskustaoikeistolaisia kuin keskustalaisia.

Mitä väliä tällä kaikella on sitten poliittisen talouden tutkimuksen kannalta? Avainsana on tuo poliittisen talouden ”poliittinen”. Viime vuosina politiikan teoriassa on korostettu tutkimuksen filosofisten perustojen tärkeyttä ”poliittisen” määrittelyssä. ”Poliittinen” eli politiikan tutkimuksen tutkimuskohde voidaan rakentaa filosofisesti lukemattomilla eri tavoilla kaikkialla tapahtuvista populistisista retorisista peleistä (me-he, x ja ei-y) ja arkipäivän diskursiivisista käytänteistä aina funktionalistiseen analyysiin kansallisten parlamenttien päätöksentekoon.

Niin sanotun jäkifoundationalistisen poliittisen ajattelun mukaan jokaisen tieteellisen analyysin tulee ensin asettaa filosofinen perustansa ja käsitellä siihen liittyvät poliittiset valinnat, minkä jälkeen voidaan vasta edetä teorioiden ja tutkimusmenetelmien tarkasteluun. ”Poliittinen” ja politiikka kun eivät koskaan kohtaa. Ongelmana on se, että ”poliittisen” eli tieteenalan tutkimuskohteen määritteleminen itse politiikan ulkopuolella on mahdotonta: politiikan tutkija tulee määrittelemällä tutkimuskohteensa aina antaneeksi oikeutuksen jonkinlaiselle politiikalle, kun taas kaikki politiikan ajaminen muuttaa ymmärrystä siitä, mitä ”poliittinen” on.

Pikakelaus yhteiskuntatieteellisten keskustelujen johtopäätöksiin: politiikan tutkija sijoittuu aina väistämättä jonnekin vasemmisto-oikeisto-akselille tutkimuksensa perustojen valinnan kautta. Kysymys voidaan tiivistää siihen, mistä tutkija löytää politiikkaa. Äärikonservatiivinen oikeistolainen voi esimerkiksi löytää politiikkaa pelkästään kansallisen parlamentin työjärjestyksen mukaisesta toiminnasta (koska sen järjestyksen mukaanhan se yhteisten asioiden hoitaminen on perinteisesti tehty). Äärivasemmistolainen liberaali voi löytää sitä jokaisesta kadulla käytetystä puheenparresta (koska sitä kauttahan maailma koko ajan muuttuu mielissämme ja käytännöissämme) ja suhtautua jokaiseen ilmaukseen politisoimalla sen itse (koska meidän pitää emansipoitua vallitsevasta hegemoniasta).

Poliittisen taloustieteen tutkijalle tämä havainto voi olla kiusallinen. Vallitsevassa kapitalistisessa taloustieteellisessä ajattelussa – poliittinen taloustiede mukaan lukien – nojataan pitkälti vahvoihin järjestyksiin: markkinamuotoiseen vaihtoon, omistusoikeukset takaaviin valtioihin, yhtenäisessä valuutassa määräytyviin hintoihin, ihmisten laskelmoivaan toiminnan ja niin edelleen. Usein politiikka on yhteiskunnan resurssien käytön optimoinnin kannalta ”eksogeeninen muuttuja”, joka vaikuttaa markkinoihin ja hinnanmuodostukseen regulatiivisin keinoin. Toisin sanoen poliittisen talouden tutkijat tuppaavat tuottamaan varsin oikeistolaista maailmankuvaa.

Toki myös reformistisempaa kapitalistista taloustiedettä on olemassa varsin paljon. Sen sijaan törmään entistä harvemminen ”laitavasemmistolaiseen” poliittisen ajatteluun, jossa talousdiskurssilla olisi enää mitään merkitystä tutkimuksen perustana. Vasemmistolainen poliittisen talouden tutkimus ennemmin kyseenalaistaa koko ”talouden” ajatuksen/diskurssin/käsitteen kuin nostaa sen yhdeksi poliittisen taloustieteen tutkimuksen teoreettiseksi perustaksi tai positioksi (huom. poliittisen talouden tutkimuksen ja ”positiivisen” poliittisen taloustieteen ero tässä yhteydessä).

Haluaisinkin heittää kotimaisille poliittisen talouden tutkijoille muutaman kysymyksen pohdittavaksi. Onko poliittinen taloustiede tuomittu olemaan edellä esitetyssä mielessä jossain määrin oikeistolaista? Jos on, niin millaisia vaihtoehtoisia lähestymistapoja nykyään pääasiallisesti esiintyy? Entä mikä on vasemmistolaisemman poliittisen taloustieteen rooli tänä päivänä ja millaisia erilaisia lähtökohtia talouteen vasemmistolaisessa poliittisen talouden tutkimuksessa esiintyy?

 

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijatohtori ja Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja

One Thought on “Vasemmistolaista ja oikeistolaista talousajattelua etsimässä

  1. Pingback: “Vasemmistolaista ja oikeistolaista talousajattelua etsimässä” | Arjen polku

Julkaisujen selaus