Kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok) on pohtinut blogissaan Ison-Britannian EU:sta lähtemistä koskeneen kansanäänestyksen tuloksia.

Jutusssaan Vartiainen on – aivan oikein – havainnut, että exitin puolesta äänestäneet ovat olleet rakennerahastojen nettovoittajia. Jos asiaa tarkastellaan laajemmin, ovat lähtemistä äänestäneet alueet yleisemmin ottaen uudelleenjaon nettosaajia. Tämä on johtunut sekä sosiaaliturvasta että EU:n rakennerahastojen varoilla tuotettujen hankkeiden ja julkishallinnon hajauttamisen tuottamista jatkuvasta työllistämisestä. Vartiainen esittää, että näiden alueiden ihmiset ovat olleet ”globalisaation” ja Euroopan integraation voittajia. Jos vielä pidemmälle mennään, niin lähtemistä äänestäneet olivat ennen kaikkea vanhoja eli osittain myös viimeisintä uusliberalismi- ja globalisaatioaaltoa edeltäneestä hyvinvointipolitiikasta kaikkein eniten hyötyneitä ihmisiä.

Vartiainen esittää, että taloudellinen hyötyminen olisi jotenkin ”paradoksaalista” poliittisen protestin kanssa. Rahallinen hyöty on niin politiikassa kuin yleisemminkin sosiaalisessa toiminnassa vain yksi pieni motiivi muiden joukossa – mikä on tietysti itsestään selvää, ellei satu olemaan autistinen laskukone, rahafetisisti tai esoteerinen ekonomisti. Vartiaisen ansioksi on kuitenkin nostettava, että hän pyörittelee erilaisia selitysmalleja äänestyskäyttäytymiselle. Hän päätyy suunnilleen siihen lopputulokseen, että kyse on maailmaa pelkäävien luusereiden kapinaa maailmalle avoimia voittajia kohtaan.

Vartiainen ei kuitenkaan selitä, mikä kaikista exitiä äänestäneistä ihmisistä oikeastaan tekee luusereita. Kuten Will Davies on esittänyt, on luuseriuiden syynä tietenkin se, että näiltä on viety valta oman elämänsä suunnasta päättämisestä kollektiivisesti. Heidän saamansa edut ovat olleet joko eliitin antamia almuja, professionaalisten projektikoplaajien lemmikkihankkeita tai sosiaaliturvaa. Tämä ei lisää ihmisten omanarvontuntoa millään tavalla. Yksilöllistetystä kilpailuyhteiskunnasta puuttuvat mm. tehdaspaikkakuntien luokkaylpeyden, käsityöläisyhteisöjen kollegiaalisten kulttuurien ja ammattiyhdistystoiminnan tuoman aktiivisen kansalaisyhteiskunnan tuottama sosiaalinen liima ja siten omanarvontunnon lähteet. Omanarvontunnon heikentyminen puolestaan johtaa protestiäänestämiseen. Joskus tähän riittää pelkkä pelko oman identiteetin uhatuksi tulemisesta.

Mutta mitä Vartiainen tarjoaa lääkkeeksi näihin ongelmiin? Vaikuttaa siltä, että hän tarjoaa ratkaisuksi lisää sitä samaa, joskin vähän suuremmilla almuilla – eli vahvempaa uudelleenjakoa (kenties sosiaaliturvan keinoin) markkinafundamentalistisissa puitteissa. Logiikka vaikuttaa hieman samalta kuin Gordon Brownin pyrkimys taltuttaa globalisaation aiheuttamaa nationalistista eliitinvastaista mielialaa perustamalla eliittikomissio, joka keskustelee laajan kuvan globalisaation kansallisista vaikutuksista.

Itseni on hyvin vaikeaa nähdä, että ongelma saataisiin millään tavalla ratkaistua lisäämällä itse ongelman volyymia. Yhteisöllistä omanarvontuntoa ja sosiaalista liimaa ei voi tuottaa talousrationaalisesti ostamalla tai hallinnollisesti pakottamalla. Se vaatii yhteisön itsensä tuottamaa johtajuutta. Talouskasvun hyötyjenkään ei tarvitse jakautua tasaisemmin Vartiaisen esittämien päämäärien saavuttamiseksi: vain taloudellista toimintaa koskevan aloitevallan ja päätöksenteon täytyy. Jotta massamuotoinen protestiäänestäminen vaihtuisi artikuloiduksi politiikanteoksi, täytyy myös talouden instituutioihin sisältyä huomattavasti enemmän yhteisöllisiä elementtejä ja neuvoteltuja ratkaisuja eikä pelkkää yksilöllistettyä kilpailua ja markkinahinnoittelua. Muuten pysymme tilanteessa, jossa voidaan parhaimmillaankin vain – Wolfgang Streeckin sanoin – ”ostaa aikaa” ja yrittää pitää valtiollisen demokratian ja nykymuotoisen kapitalismin poliittisen yhteensovittamattomuuden tuottamat ongelmat piilossa.

 

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja toimii johtamisen apulaisprofessorina Hankenilla

Kommentointi on suljettu.

Julkaisujen selaus