Eurooppalainen vakauttajavaltio Suomessa

Tomi Tuominen, yliopistonlehtori, oikeustieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto



Abstrakti

Saksalainen taloussosiologi Wolfgang Streeck on esittänyt teorian vakauttajavaltiosta: kapitalismin ja demokratian yhteensopimattomuus on johtanut siihen, että valtion rooliksi on muodostunut markkinoiden tyydyttäminen velaksi elämisen jatkamiseksi. Artikkelissa tarkastellaan Streeckin vakauttajavaltiota koskevaa teoriaa Euroopan talous- ja rahaliiton kontekstissa, erityisesti Suomen näkökulmasta. Artikkelissa eritellään vakauttajavaltion tekijät, joilla Streeckin mukaan on vaikutuksia kansalliseen tasoon, sekä arvioidaan näiden esiintymistä Suomessa. Artikkelin tarkoitus on ensisijaisesti arvioida Suomen tapahtumia Streeckin teorian valossa, mutta se mahdollistaa myös Streeckin teorian arvioinnin. Artikkelin johtopäätös on, että Streekin näkemys siitä, kuinka ylikansallisen vakauttajavaltion esiinmarssi syrjäyttää kansallisen demokraattisen päätöksenteon, ei kaikilta osin pidä paikkaansa Suomessa. Analyysi tuo kuitenkin esiin seikkoja, jotka antavat aihetta huoleen myös Suomessa.

Avainsanat: demokratia, eurokriisi, kapitalismi, Wolfgang Streeck, vakauttajavaltio


Abstract

The German political economy scholar Wolfgang Streeck has proposed a theory on the consolidation state: the incompatibility of capitalism and democracy has led to a situation in which the role of the state is reduced to satisfying the markets in order for public and private spending to continue relying on debt. This article analyses Streeck’s theory of the consolidation state in the context of the Economic and Monetary Union from the perspective of Finland. It outlines the features of the consolidation state that, according to Streeck, have an impact on the national level, and assesses how they manifest in Finland. The purpose of the article is to interpret Finnish events in light of Streeck’s theory, but also to assess the validity of Streeck’s theory as such. The article concludes that Streeck’s view on the effects of the consolidation state on the possibilities of democracy is too pessimistic at least in the Finnish context, but many concerns nevertheless remains.


Johdanto

Saksalainen taloussosiologi Wolfgang Streeck (2011; 2015; 2017a; 2017b) on esittänyt teorian vakauttajavaltiosta, eli demokraattisen kapitalismin lykätystä kriisistä. Streeck kuvaa töissään toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa ja Euroopassa tapahtunutta talouspolitiikan muutosta, jonka keskiössä on uusliberalismin esiinmarssi. Streeckin makrotason teorian taustalla on kahden vaatimuksia esittävän yhteisön välinen kamppailu, jonka tasapainottaminen on demokraattisen kapitalismin säilymisen edellytys: kansalaiset hyväksyvät kapitalismin niin kauan kun se tuntuu tuottavan talouskasvua ja täten lisäävän heidän hyvinvointiaan, kun taas markkinatoimijat hyväksyvät demokratian niin kauan kun se ei uhkaa yritysten toimintaa ja voitontavoittelua. Kriisiin ajaudutaan, kun molempien vaatimuksia ei saada enää täytettyä.

Vakauttajavaltion synty on Streeckin mukaan ollut kolmivaiheinen prosessi. Sotien jälkeen demokraattisissa kapitalistisissa maissa vallinneessa verovaltiossa hyvinvointia rakennettiin verovaroin rahoitettujen julkisten palveluiden kautta. Järjestelmää vakautti tuolloin käytännössä vallinnut täystyöllisyys, josta hyötyivät sekä yritykset että kansalaiset. 1970-luvulle tultaessa tämä kuitenkin muuttui. Toisin kuin marxilainen teoria antoi olettaa, talousjärjestelmän muutosta eivät aloittaneet työntekijät, vaan kapitalistit. Tuolloin alkoi pitkä kamppailu talousjärjestelmän uudistamiseksi. Tavoitteena oli kapitalismin vapauttaminen ja markkinoiden laajentaminen. Kun talouskasvu hiipui, verovaltio ei pystynyt enää sovittelemaan kahden vaatimusyhteisön vastakkaisia odotuksia. Yritysten omistajien olisi pitänyt vähentää voittojaan, jotta yritykset olisivat voineet jatkaa täystyöllisyyden takaamista. Ilman täystyöllisyyttä kansalaiset saattaisivat muuttaa järjestelmää demokraattisten mekanismien kautta vastoin yritysten intressejä. Koska valtiot olivat sosialidemokraattien hallinnassa, eivät yritykset luottaneet niihin toimijointa. Yritykset kääntyivätkin markkinoiden puoleen: kapitalistinen talousjärjestelmä tuli vapauttaa byrokraattis-poliittisesta ja korporatistisesta kontrollista. Vapaat markkina ja sääntelyn vähentäminen takaisivat yritysten voitot.

Vaikka 1970-luvulla täystyöllisyyttä ja jatkuvaa talouskasvua ei enää ollut, korkea inflaatio ja keskuspankkien harjoittama rahapolitiikka saivat ylläpidettyä kansalaisten tyytyväisyyttä, sillä kansalaiset saattoivat näiden johdosta jatkaa kuluttamista. Vuosikymmenen lopulla keskuspankit kuitenkin nostivat ohjauskorkoja, minkä seurauksena inflaatio laski erittäin matalaksi. Velkarahalla eläminen alkoi houkutella valtioita inflaation käännyttyä deflaatioksi, sillä velka tarjosi uuden keinon ylläpitää kapitalismia sovittelemalla kahta vaatimusyhteisöä. Velkarahoitus mahdollisti markkinatoimijoiden verotuksen pitämisen alhaisena. Samalla kansalaisten velkaantuminen lisääntyi, kun valtioiden toiminta helpotti lainojen saamista. Kansalaiset pidettiin tyytyväisinä, koska he pystyivät velkarahan turvin jatkamaan kuluttamista. Velkaraha osittain kompensoi valtioiden menoleikkauksia. Näin siirryttiin verovaltiosta velkavaltioon. (Streeck 2017a, 69–75. )

1990-luvulle tultaessa hallitukset havahtuivat lisääntyneeseen velkaantumiseen ja markkinoilla heräsi epäily valtioiden takaisinmaksukykyä kohtaan. Valtiot yrittivät hillitä velkaantumista menoleikkauksin budjettitasapainon säilyttämiseksi. Kun velkaantumista ei voitu enää lisätä, siirryttiin Streeckin mukaan velkavaltiosta vakauttajavaltioon. Tällöin demokraattisen kapitalismin kahden vaatimusyhteisön ristiriidan sovittelu päättyi ja järjestelmä ajautui kriisiin. Vakauttajavaltion ilmentämässä demokraattisen kapitalismin kriisissä valtion rooliksi jää markkinoiden vakauttaminen. Yhä velkaantuneemmat valtiot joutuvat tasapainoilemaan äänestäjien ja pääoman ristipaineessa. Päättäjien on miellytettävä äänestäjiä mahdollistamalla talouskasvu ja mahdollisimman monen pääseminen osalliseksi sen hedelmistä, tai muuten he riskeeraavat oman uudelleenvalintansa. Toisaalta, jos päättäjät eivät miellytä markkinoita, voi taloudellinen tilanne huonontua, mikä puolestaan heijastuu äänestäjiin ja päättäjien uudelleenvalinta on jälleen uhattuna. Streeckin (2015, 216) mukaan demokraattinen kapitalismi käy loppuunsa, kun vakauttajavaltio ei pysty enää luomaan ”yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisesti jaetun kasvun illuusiota”.

Velkavaltion päälle rakennetun vakauttajavaltion tavoitteena on uudenlaisen fiskaalisen järjestelmän (fiscal regime) pystyttäminen. Velkaantumisen lisääntymisen pysäyttäminen edellyttää rakenteellisia muutoksia, jotka tarkoittavat karkeasti ottaen valtion roolin pienentämistä ja markkinoiden roolin kasvattamista. Vakauttajavaltion rakentamisessa on kyse politiikan ja yhteiskunnan ”rationalisoinnista” ja taloudellistamisesta. Sen sijaan, että valtiot ohjaisivat markkinoita, valtiot ryhtyvät reagoimaan markkinavoimien viesteihin. Valtiot eivät enää käyttäydy kuin suvereenit, vaan pikemminkin kuin yritykset. Lopulta vakauttajavaltio pyrkii suojelemaan markkinoita politiikan oikuilta. (Streeck 2017b, 147–150.)

Vakauttajavaltio syntyi Euroopan unionissa Streeckin mukaan jotakuinkin seuraavalla tavalla. 1980-luvulla integraation syveneminen hidastui, minkä vuoksi yritykset alkoivat menettää uskoaan koko Eurooppa-projektiin ja sen mahdollisuuteen sovitella vaatimusyhteisöjen välistä ristiriitaa talouskasvua luomalla. Jotta yritykset saataisiin taas integraatioprojektin puolelle, päättivät jäsenvaltiot edistää sisämarkkinoiden synnyttämistä eli pääoman, työntekijöiden, tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden mahdollistamista. Tätä tarkoitusta varten vuonna 1986 hyväksyttiin Euroopan yhtenäisasiakirja (Single European Act; ks. Raitio 2016, 16–20), jolla jäsenvaltiot sitoutuivat luomaan toimivat sisämarkkinat vuoteen 1992 mennessä. Tämän lisäksi Streeck pitää keskeisenä Euroopan unionin tuomioistuimen tuomioita, joiden myötä jäsenvaltioiden lainsäädäntöön kuuluvia vapaan liikkuvuuden esteitä todettiin EU-oikeuden vastaisiksi (nk. negatiivinen integraatio). Tätä tasapainottamassa ei ollut jäsenvaltioiden unionin puitteissa luomia uusia sääntöjä (nk. positiivinen integraatio). Streeck (2017a, 115-119) mainitsee tässä yhteydessä erityisesti pääoman ja palveluiden vapaaseen liikkuvuuteen liittyvän oikeuskäytännön (tosin hän ei viittaa mihinkään tiettyihin tapauksiin eikä edes kirjallisuuteen tässä kohdin). Streeckin mukaan kaikki tämä teki unionista eurooppalaisen kapitalismin ”liberalisaatiokoneen” (liberalization machine).

Streeck pitää Euroopan talous- ja rahaliittoa (EMU) tämän kehityksen kulminaationa. EMU:n perustamisesta sovittiin vuonna 1992 eli samaan aikaan, kun länsieurooppalaiset valtiot alkoivat ensimmäistä kertaa sopeuttamaan talouksiaan. Budjettikuri oli osa liittoa alusta pitäen. Se näkyi jäsenyyskriteereissä eli vaadituissa valtiontalouden alijäämä- (so. enintään 3 % bruttokansantuotteesta) ja velkatasoissa (so. enintään 60 % bkt:sta). EMU:n myötä ”heikomman kilpailukyvyn” maat eivät pystyneet enää devalvoimaan ja siten lisäämään kilpailukykyään suhteessa esimerkiksi Saksaan. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi sisäinen devalvaatio eli palkkojen, sosiaalietuuksien ja työehtojen kokonaisvaltainen heikentäminen. Koska EMU:n oikeudelliset säännöt eivät olleet tarpeeksi velvoittavia, jäsenvaltioille jäi kuitenkin edelleen mahdollisuus vastata kansalaistensa odotuksiin vastoin markkinoiden toiveita. Huonomman kilpailukyvyn maat velkaantuivat tämän seurauksena. (Streeck 2017a, 114–120.)

Streeckin (2015, 19) mukaan nykymuotoinen vakauttajavaltio on ”eurooppalainen monitasohallinto, jossa julkisen talouden vakauttaminen näyttäytyy perustavanlaatuisena ja kaiken kattavana eurooppalaisen valtiojärjestelmän uudelleenrakentamisen prosessina”. Varsinkin eurokriisin seurauksena säädetyt erinäiset kriisinhoitomekanismit ovat keskeinen osa sen toimintaa. Näillä oikeudellisilla mekanismeilla pyritään pakottamaan jäsenvaltiot noudattamaan vakauttajavaltion logiikkaa. Oikeudelliset mekanismit eivät kuitenkaan riitä, vaan vakauttajavaltion pitää sitouttaa kansallisvaltiot ja niiden äänestäjät vakauttajavaltion kannattajiksi myös muilla keinoin.

Streeckin kuvaama eurooppalainen vakauttajavaltio on nähdäkseni ylikansallinen juuri siksi, että se operoi EMU:n puitteissa. EMU:ssa on kyse kansallisvaltioiden ja ylikansallisen toimijan välisestä suhteesta. Koska eurovaltiot ovat luovuttaneet rahapoliittisen päätäntävaltansa Euroopan keskuspankille (EKP), ovat jäsenvaltiot tässä mielessä alisteisia suhteessa tähän ylikansalliseen toimijaan nähden. Tämä on keskeistä Streeckin teorian kannalta, mikä tulee ilmi muun muassa siinä, miten paljon painoarvoa hän antaa sille, etteivät jäsenvaltiot voi devalvoida (ks. Streeck 2015, 226–230). Vaikka finanssipolitiikan saralla jäsenvaliot eivät ole tehneet vastaavaa toimivallanluovutusta unionille, on unionin vaikutusvalta jäsenvaltioiden finanssipolitiikkaan kuitenkin lisääntynyt kriisinhoitomekanismien seurauksena (ks. esim. Leino ja Salminen 2015).

Vaikka Streeckin teoria operoi Euroopan tapauksessa makrotasolla, saa eurooppalainen vakauttajavaltio konkreettiset ilmentymänsä aina yksittäisissä EMU:n jäsenvaltioissa. Näin ollen myös Streeckin teorian arviointi edellyttää eurovaltioiden sisäisten tapahtumien tarkempaa analysointia. Eurooppalaisen vakauttajavaltion toiminnan vaikutukset näkyvät jäsenvaltioissa monin tavoin. Selkeimmin tämä tulee ilmi Portugalissa ja Kreikassa, joissa on toteutettu laajoja eläkkeiden, palkkojen ja perusturvan leikkauksia muilta jäsenvaltioilta saatujen apupakettien vastineeksi (Monastiriotis ym. 2013). Myös vakauttajavaltion oskillaatio kansalaisten ja markkinaväen välillä – eli sitouttaminen vakauttajavaltioon ja vakauttajavaltion kohtaama vastarinta – tapahtuu nimenomaan yksittäisten eurovaltioiden sisällä. Ajankohtaisen esimerkin tästä tarjoaa Italia, jossa vastavalittu hallitus pyrki tasapainoilemaan äänestäjille (kansalaiset) tekemiensä lupausten ja Euroopan unionin (markkinaväki) asettamien budjettitavoitteiden välillä (HS 12.12.2018).


Kohti tapaustutkimusta

Yksi keskeinen kritiikki Streeckin teoriaa kohtaan on ollut pessimistinen kuva demokratian mahdollisuuksista (Belt 2016). Streeckin kuvaus demokratian potentiaalista onkin luultavasti liian kapea (Holappa 2016). Pohjimmiltaan teoriassa on kyse siitä, kuinka uusliberalismi on institutionalisoitu EMU:ssa eli kuinka markkinaväki on saanut yliotteen kansalaisista ja demokratiasta. Yleisellä tasolla Streeckin kuvaus on varmasti osuva, mutta se yleistää niin paljon, että monet nyansseissa piilevät tärkeät seikat jäävät huomioimatta. Yksittäisiin jäsenvaltioihin kohdistuva tarkastelu voi tuoda näitä yksityiskohtia esiin.

Streeckin teoriaa on tämän vuoksi syytä soveltaa ja arvioida nimenomaan jäsenvaltioiden näkökulmasta. Tämä mahdollistaa sekä teorian itsensä tarkemman analyysin, erityisesti yllä mainitun demokratiapessimismin kritiikin näkökulmasta, että sen paljastamisen, millaisten mekanismien välityksellä vakauttajavaltio vaikuttaa kansallisella tasolla. Kansallisella tasolla tällainen tarkastelu puolestaan tarjoaa mahdollisia selityksiä sille, miksi valtion talouteen liittyviä päätöksiä on tehty tietyllä tavalla.

Tämä artikkeli on yhteen maahan kohdistuva tapaustutkimus eurooppalaisesta vakauttajavaltiosta. Tutkimuksen varsinainen kohde on Streeckin teoria eurooppalaisesta vakauttajavaltiosta (makrotaso), mitä arvioidaan Suomea koskevan tapaustutkimuksen valossa (mikrotaso). Suomi on relevantti tapaus Streeckin teorian arvioimiseen siksi, että Streeck ei ole kirjassaan käsitellyt Suomea, vaan lähinnä Saksaa. Suomeen kohdistuva tarkastelu siis täydentää Streeckin omaa analyysiä empiirisesti.

Jotta artikkelin kysymyksenasettelu olisi mielekäs, on tietysti ensin osoitettava, että Suomi on ainakin jollain tavalla osa eurooppalaista vakauttajavaltiota ja siten validi tapaustutkimuksen kohde. Nähdäkseni sekä muodolliset että sisällölliset seikat osoittavat Suomen olevan osa eurooppalaista vakauttajavaltiota. Streeckin teorian keskiössä ovat eurokriisin seurauksena säädetyt oikeudelliset mekanismit, jotka sitovat myös Suomea. Niin sanottu budjettikurisopimus on saatettu osaksi Suomen lainsäädäntöä (ks. Tuominen 2015). Koska Streeckin teoria koskee ennen kaikkea EMU:a, on keskeisin muodollinen tekijä se, että Suomi kuuluu euroalueeseen ja Suomen keskuspankki on luovuttanut rahapoliittisen päätäntävaltansa EKP:lle. Myös Suomen harjoittaman finanssipolitiikan sisällöllinen tarkastelu osoittaa, että Suomi on sitoutunut vakauttajavaltion ideaaliin. Suomi on onnistunut säilyttämään korkeimman luottoluokituksen (ks. HS 16.3.2019). Luottoluokitus ovat yksi instrumentti, jonka kautta markkinaväki voi keskitetysti painostaa valtioita sopeuttamaan talouksiaan (Streeck 2017a, 105). Suomen valtion budjettialijäämä ja valtionvelka ovat pysyneet asetettujen tavoitteiden (3% / 60%) sisällä ja pysyvät niissä myös seuraavat kolme vuotta valtiovarainministeriön (2019) uusimman ennusteen mukaan.

Lähestymistapana tapaustutkimus sisältää kuvailevia ja selittäviä elementtejä, joidenka kautta pyritään lisäämään ymmärrystä tutkimuksen kohteesta ja mahdollisesti testaamaan aiemmin esitettyjä teorioita (Vilkka ym. 2018). Yhden tapaustutkimuksen perusteella ei voida vielä osoittaa arvioitavaa teoriaa vääräksi, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö yhteen maahan keskittyvällä tutkimuksella voisi olla merkitystä (Halperin ja Health 2012, 205–208). Tämän artikkelin merkittävyys pohjautuu ensinnäkin siihen, että Streeckin teoria itsessään on saanut osakseen paljon huomiota, mutta sen kriittinen arviointi edellyttää vielä lisätutkimusta. Toisaalta artikkeli on merkittävä kotimaisen keskustelun kannalta, koska se luo uutta tietoa siitä, mitkä tekijät voivat selittää viime vuosina Suomessa harjoitettua talouspolitiikkaa.

Olen eritellyt analyysissa ne keinot, joilla eurooppalainen vakauttajavaltio voi sitouttaa jäsenvaltioita sen tavoitteisiin. Streeck ei ole esittänyt teoriassaan näitä yksiselitteisenä listana. Artikkelissa analysoin myös näiden mekanismien toimintaa Suomessa. Artikkelin tarkoituksena on arvioida yhtäältä Streeckin teoriaa todellisuuden kuvauksena ja tapahtumien selittäjänä. Teen tämän kuvaamalla, miten vakauttajavaltion eri mekanismit ja kansallinen vastarinta ovat toimineet Suomessa. Samalla myös arvioin, miten hyvin Streeckin kuvaus pitää paikkansa Suomen kohdalla, mikä mahdollistaa Streeckin teorian arvioinnin myös makrotasolla.

Artikkeli etenee siten, että tarkastelen ensin jokaista neljää sitouttamisen mekanismia omassa jaksossaan. Tämän jälkeen pohdin ylikansallisen vakauttajavaltion kohtaamaa kansallista vastarintaa. Artikkelin lopuksi arvioin Streeckin teorian paikkansapitävyyttä ja peilaan sitä viimeaikaiseen keskusteluun poliittisen talouden tutkimuksen parissa.


Monitasoisen politiikan sitouttava vaikutus

Ensimmäinen vakauttajavaltioon sitouttamisen mekanismi on politiikan monitasoisuuden hyödyntäminen. Streeckin mukaan ylikansallisen vakauttajavaltion rakentaminen monitasoisen politiikan kautta näkyy valtiotasolla siten, että kansallisvaltioiden sisäpolitiikka neutralisoituu ja se sidotaan ylikansallisiin sopimuksiin, jotka rajoittavat valtioiden suvereniteettia vakauttajavaltion toiminnan takaamiseksi. Tämä liittyy erityisesti poliittisen päätöksenteon toimintaan Euroopan unionissa. Valtioiden päämiehet tapaavat toisiaan Eurooppa-neuvostossa ja muut ministerit Euroopan unionin neuvostossa. Näissä kokouksissa neuvotellaan ratkaisu, jota ryhdytään toimeenpanemaan kansallisella tasolla, jossa ei enää voida kyseenalaistaa tuota päätöstä. Toimeenpanovaltaa käyttävän hallituksen valta suhteessa parlamenttiin siis korostuu, kansallisen demokratian liikkumatila kaventuu (Streeck 2015, 151).

Streeckin näkemys pitää varmasti jossain määrin paikkansa. Sen jälkeen, kun asiasta on saavutettu jonkinlainen kompromissi neuvotteluissa Brysselissä, tuloksen hyväksyvä kansallinen toimija on ota tai jätä -tilanteen edessä. Ja koska neuvottelutuloksen sisältöä ei voida enää muuttaa, kansalliseen toimielimeen kohdistuu painetta neuvottelutuloksen hyväksymiseksi. On epäilemättä todennäköisempää, että se hyväksytään kuin hylätään.

Asia on kuitenkin Suomen osalta hieman toisin. Suomen perustuslain 93.2 §:n mukaan eduskunta osallistuu Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansalliseen valmisteluun. Euroopan unionissa valmisteilla olevia asioita kutsutaan eduskunnassa U- tai E-asioiksi. U-asiat koskevat EU:ssa tehtyjä konkreettisia lainsäädäntöehdotuksia (esim. komission ehdotus asetukseksi tai direktiiviksi) ja E-asiat EU:n toimielimissä käsiteltävänä olevia asioita (esim. Eurooppa-neuvostossa keskusteltavana olevat suunnitelmat unionin kehittämiseksi). Niiden käsittely on keskitetty suureen valiokuntaan. Valtioneuvosto (valtioneuvoston kanslia tai asianomainen ministeriö) pitää eduskunnan tietoisena unioniasioista lähettämällä eduskunnalle valtioneuvoston selvityksiä, U- tai E-kirjeitä. Suuri valiokunta voi lähettää nämä edelleen tiedoksi muille erikoisvaliokunnille tai pyytää niiden lausuntoa asiasta. Perustuslakivaliokunnan rooli tässä menettelyssä on arvioida lainsäädäntöehdotuksia (U-asiat) tai keskusteltavana olevia ideoita (E-asiat) nimenomaan Suomen perustuslain näkökulmasta. Käytännössä tämä tarkoittaa sen arvioimista, että ovatko esitykset ristiriidassa perustuslain kanssa – esimerkiksi siksi, että niillä lisättäisiin unionin toimivaltaa.

Eduskunnan kanta unioniasioihin muodostetaan suuressa valiokunnassa. Käytännössä ministerit käyvät suuren valiokunnan kuultavana sekä ennen että jälkeen Eurooppa-neuvoston tai neuvoston kokouksia. Suuren valiokunnan kanta sitoo ministerejä poliittisesti, mutta ei oikeudellisesti. Yksi järjestelmän vahvuuksista on se, että suurella valiokunnalla on rajoittamaton oikeus saada unioniasioista tietoa hallitukselta (Jyränki ja Husa 2012, 253–257).

Streeckin näkemys sisäpolitiikan neutraloinnista ei pidä paikkaansa Suomen osalta jo siksi, että unionin kokouksiin Suomesta lähtevä ministeri saa aina toiminnalleen poliittisen valtuutuksen eduskunnalta. Kun otetaan huomioon suuren valiokunnan rajoittamaton tiedonsaantioikeus, on ministerien saama valtuutus myös informoitu päätös. Suomen eduskunnan vaikutusvaltaa suhteessa hallituksen EU-politiikkaan onkin tämän vuoksi pidetty muihin jäsenvaltioihin verrattuna suurena (Kiiver 2006, 54).

U- ja E-asioiden käsittelyyn eduskunnassa liittyy myös toinen syy, joka vie pohjaa Streeckin näkemykseltä ainakin Suomen osalta. Tämä liittyy nimenomaan eurokriisin aikaisiin tapahtumiin. Valtioneuvosto informoi eduskuntaa lukuisilla U- ja E-kirjeillä eri kriisinhoitomekanismien neuvotteluista. Suuri valiokunta pyysi perustuslakivaliokunnalta lausuntoja ehdotetuista mekanismeista. Lausunnoissaan perustuslakivaliokunta pääsi arvioimaan mekanismien mahdollisia ongelmakohtia Suomen perustuslain näkökulmasta.

Perustuslain 94.2 §:n mukaan silloin, kun kansainvälisen velvoitteen voimaansaattaminen merkitsee merkittävää toimivallan luovutusta Euroopan unionille, on sopimus hyväksyttävä eduskunnan täysistunnossa kahden kolmasosan enemmistöllä. Kaksi keskeisintä mekanismia, Euroopan vakausmekanismi (EVM) ja budjettikurisopimus, ovat kansainvälisoikeudellisia sopimuksia eivätkä varsinaista unionioikeutta. Jos perustuslakivaliokunta olisi arvioinut niiden hyväksymisen edellyttävän määräenemmistön käyttöä, ei niitä olisi saatu hyväksyttyä Suomessa. Hallituspuolueiden äänet eivät olisi riittäneet vaadittavaan määräenemmistöön ja oppositiopuolueet olisivat voineet vastustaa päätöksiä pelkästään sisäpoliittisista syistä.

Sekä EVM:in että budjettikurisopimukseen tehtiin muutoksia niiden neuvottelun aikana. Näiden muutosten on nähty johtuneen – ainakin osittain – perustuslakivaliokunnan sopimusluonnoksista lausunnoissaan esittämistä kriittisistä huomioista (Tuori ja Tuori 2014, 189). Myös tältä osin vertaileva tutkimus on osoittanut, että perustuslakivaliokunnan asema suhteessa monien muiden jäsenvaltioiden perustuslakituomioistuimiin tai muihin perustuslaillista valvontaa suorittaviin elimiin on varsin vahva (Tuominen 2017).

Perustuslakivaliokunnan roolia voidaan havainnollistaa vielä kahdella viimeaikaisemmalla esimerkillä. Ensimmäinen koskee komission ehdotusta EVM:n muuttamiseksi Euroopan valuuttarahastoksi (EVR) (Euroopan komissio 2017). Kun EVM:n perustamisen ja budjettikurisopimuksen solmimisen kohdalla oli kyse kansainvälisen oikeuden käyttämisestä EMU:n kehittämiseen, on tässä puolestaan kyse unionin oman oikeusjärjestyksen sisällä tapahtuvasta toiminnasta. EVM olisi tarkoitus muuttaa EVR:ksi EU:n asetuksella. Koska unionin toimintaa ohjaa ns. annetun toimivallan periaate, voi unioni säätää asetuksia ja direktiivejä vain silloin, kun perussopimuksissa on joku nimenomainen artikla, jolla jäsenvaltiot ovat antaneet unionille toimivallan sen tekemiseen. Sen valvominen, onko asetuksia ja direktiivejä säädettäessä noudatettu annetun toimivallan periaatetta ja onko kyseisellä säädöksellä asiallinen oikeusperusta, kuuluu unionin tuomioistuimelle (Raitio 2016). Tästä kansallisen tason ja unionitason välisestä toimivallanjaosta huolimatta eduskunnan perustuslakivaliokunta on ottanut viime aikoina arvioinneissaan huomioon myös ehdotettujen asetusten ja direktiivien oikeusperustan.

Komission ehdotus EVR:n perustamiseksi tuli perustuslakivaliokunnan arvioitavaksi yllä kuvatulla tavalla U-asiana. Eduskunnan suuri valiokunta siis pyysi perustuslakivaliokuntaa arvioimaan EVR:n perustamisen merkitystä Suomen perustuslain kannalta. Lausunnossaan perustuslakivaliokunta päätyi siihen, että EVR:n perustaminen laajentaisi unionin toimivaltaa, koska määräenemmistöpäätöksenteon käyttö ulotettaisiin myös rahoitusavun antamiseen (PeVL 12/2018). Näin ollen asetuksen oikeusperusta ei ollut riittävä. Nähdäkseni Suomen on hyvin vaikea tukea poliittisesti EVR:n perustamista, jos perustuslakivaliokunta on todennut sen olevan oikeudellisesti vastoin Suomen perustuslakia. Koska EVR:n oikeusperusta SEUT 352 artikla edellyttää ns. erityisen lainsäätämisjärjestyksen käyttämistä, jossa neuvosto päättää asiasta yksimielisesti, voi Suomi estää hankkeen etenemisen näin halutessaan. Tilanteen voi nähdä siten, että perustuslakivaliokunnan oikeudellinen tulkinta ohjaa Suomen poliittisen kannan muodostumista sitä kohti, että komission esitystä EVR:n perustamiseksi ei tulisi hyväksyä.

On vaikea arvioida kuinka paljon perustuslakivaliokunnan oikeudellinen tulkinta on vaikuttanut valtioneuvoston poliittisen kannan muodostumiseen. [1] Valtioneuvosto vastusti komission esitystä jo ennen kuin perustuslakivaliokunta oli antanut lausuntonsa. EU-tason poliittisen prosessin lopputulos on ilmeisesti se, että komission ehdotusta ei tulla hyväksymään. 14.12.2018 olleen eurohuippukokouksen päätöslauselman mukaan EVM:n toimintaa kehitetään muuttamalla EVM-sopimusta, mutta päätöslauselmassa ei ole sanaakaan komission EVR-esityksestä (Euroopan unionin neuvosto 2018).

Toinen esimerkki koskee komission esityksiä unionin koheesiopolitiikan kehittämiseksi osana unionin monivuotista rahoituskehystä vuosille 2021–2027 (Euroopan komissio 2018a ja 2018b). Käytännössä tässä on kyse kahdesta eri asetusehdotuksesta. Valtioneuvosto toi esiin eduskunnalle lähettämissään U-kirjeissä, että talous- ja sosiaalipolitiikkaa kuuluu pääasiassa jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan, mutta että ehdotettujen rahoitusmekanismien kautta komissio pääsisi vaikuttamaan tähän. Näin ollen on kyseenalaista, onko unionilla toimivaltaa asetusten säätämiseen. Lisäksi on korostettava, että mekanismit siirtäisivät rakennepoliittisen päätöksenteon painopistettä budjetti- ja lainsäädäntövaltaa käyttävältä eduskunnalta komissiolle tavalla, joka voi vaarantaa demokraattisen vastuujärjestelmän (U 85/2018 ja U 86/2018).

Perustuslakivaliokunta piti valtioneuvoston esiin nostamia ongelmia relevantteina. Valiokunta päätyi kuitenkin arviossaan siihen, etteivät ehdotetut rahoitusmekanismit merkitse suoranaisesti perustuslain vastaista kavennusta eduskunnan budjettivaltaan tai Suomen täysivaltaisuuteen (PeVL 37/2018 ja PeVL 38/2018). Perustuslakivaliokunta antoi siis yksiselitteisen vastauksen siihen, ovatko ehdotetut mekanismit Suomen perustuslain mukaisia. Jää nähtäväksi, miten asian käsittely Brysselissä edistyy ja tullaanko komission esityksiä muuttamaan valtioneuvoston ja perustuslakivaliokunnan ongelmallisina pitämiltä osilta.

Yllä esitettyjen esimerkkien perusteella Streeckin argumentti monitasoisen politiikan sitovasta vaikutuksesta jäsenvaltioiden demokraattisia elimiä kohtaan voidaan kyseenalaistaa erityisesti oikeudellisesta näkökulmasta. Suomen perustuslaki – ja varsinkin se, miten perustuslakivaliokunta käytännössä osallistuu EU-asioiden käsittelyyn – sisältää vahvat suojamekanismit monitasoisen politiikan sitouttavaa vaikutusta vastaan.


Institutionaalinen sitouttaminen

Ylikansallisen vakauttajavaltion luominen ei tapahdu Streeckin mukaan pelkästään siten, että markkinoiden asettama paine saa poliitikot toimimaan tietyllä tavalla. Osa vakauttajavaltion luomista on valtioiden poliittisen päätöksenteon sitouttaminen vakauttajavaltioon institutionaalisesti. Talouspoliittisen päätöksenteon eristäminen politiikasta vahvistuu tällä tavoin entisestään. Streeckin mukaan tätä on toteutettu erityisesti budjettikurisopimukseen kuuluvalla kansalliseen lakiin sisällytettävällä velkajarrulla ja muilla eurooppaoikeudellisilla velvoitteilla (Streeck 2015, 153).

Budjettikurisopimus on 26 jäsenvaltion kesken solmittu kansainvälisoikeudellinen sopimus, jolla kiristettiin Vakaus- ja kasvusopimuksen jäsenvaltioiden talouspolitiikkaa ohjaavia määräyksiä (ks. Salminen 2013). Virallisesti sopimuksen tarkoituksena on ”vahvistaa osapuolten julkisen talouden hoitamisen kurinalaisuutta ja talouspolitiikkojen yhteensovittamista sekä parantaa talouden ohjausta ja hallintaa Euroopan unionissa ja euroalueella” (HE 155/2012 vp, 1).

Yksi sopimuksen keskeisistä osista on edellytys ottaa sopimuksen sisältämä velkaantumista rajoittava mekanismi osaksi kansallista lakia. Suomessa tämä niin sanottu velkajarru toteutettiin tavallisella lailla (laki 869/2012). Velkajarru toimii siten, että unionin neuvoston todetessa Suomen ylittäneen sopimuksen raja-arvot (budjetin alijäämä yli 0,5 % bkt:sta tai velka yli 60 % bkt:sta), tulee hallituksen antaa eduskunnalle perustuslain 44 §:n mukainen tiedonanto, joka sisältää selostuksen toimenpiteistä, joilla tilanne pyritään korjaamaan. Tiedonantoa seuraa hallituksen luottamusäänestys. Mekanismin on tarkoitus painostaa hallitus noudattamaan sopimuksen raja-arvoja pelossa, että se voi muuten kaatua luottamusäänestyksen johdosta.

Mikä on ollut budjettikurisopimuksen ja kansallisen velkajarrun merkitys niiden yli puolen vuosikymmenen mittaisen voimassaolon jälkeen? Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna budjettikurisopimus rajoittaa Suomen mahdollisuutta asettaa itselleen Vakaus- ja kasvusopimuksen edellyttämää rakenteellista alijäämää koskeva tavoite, sillä maakohtaisia tekijöitä ja suhdannevaihteluita ei pystytä ottamaan täysmääräisesti huomioon. Suomen rakenteellisen alijäämän tavoite on 0,5 % bkt:sta. Ongelmalliseksi tämän suhteen on nähty muun muassa se, että unionin säännöt koskevat brutto- eikä nettovelkaa. Toisin kuin monissa muissa jäsenvaltioissa, Suomessa ero näiden välillä on merkittävä (Uusitalo 2016, 191–192).

Poliittisesti ja oikeudellisesti katsottuna budjettikurisopimuksen käytännön merkityksen on arvioitu olevan vähäinen. Sopimus itsessään ei saa aikaan muutoksia jäsenvaltioiden talouspolitiikassa. Sopimuksen merkitys piileekin lähinnä siinä, millaista poliittista tahtotilaa se ilmentää (Tuominen 2015). Koska unionin säädöskehys sisältää monia poikkeuksia Vakaus- ja kasvusopimuksen alijäämää ja velkaa koskeviin sääntöihin, ei velkajarru ole vielä kertaakaan lauennut Suomessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö budjettikurisopimus ja velkajarru olisi ohjannut Suomen hallituksen harjoittamaa talouspolitiikkaa.

Eurokriisin seurauksena unionin talouspoliittiseen sääntelykehikkoon tehtiin myös muita muutoksia. Yksi näistä oli niin kutsuttujen six-pack ja two-pack -lainsäädäntöpakettien hyväksyminen vuosina 2011 ja 2013. Näillä EU:n asetuksiin ja direktiiveihin pohjautuvilla mekanismeilla täsmennettiin Vakaus- ja kasvusopimuksen toimintaa sekä luotiin uusi mekanismi – eurooppalainen ohjausjakso (European Semester) – jäsenvaltioiden talousarvioprosessin seuraamiseen (Henriksson ja Leino-Sandberg 2014). Toisin kuin budjettikurisopimukseen perustuvan velkajarrun kohdalla, ja vaikka näidenkin mekanismien johdosta Suomen lainsäädäntöön on tehty pieniä muutoksia, ei näiden mekanismien merkitys perustu jäsenvaltioiden lainsäädännön vaan unionin omien toimintatapojen muuttamiseen.

Euroopan unionin neuvosto antoi Suomelle kolme suositusta nykyisen ohjausjakson puitteissa. Suomen tulisi harjoittaa vuonna 2018 sellaista finanssipolitiikkaa, mikä mahdollistaisi Vakaus- ja kasvusopimuksen raja-arvoihin pääsemisen. Tähän liittyen Suomen tulisi ”varmistaa, että hallintouudistus sosiaali- ja terveyspalveluiden kustannustehokkuuden parantamiseksi hyväksytään ja toteutetaan oikea-aikaisesti”. Toisen suosituksen mukaan Suomen tulisi edistää palkkojen kytkemistä tuottavuuden kehitykseen ja muun muassa ”toteuttaa kohdennettuja aktiivisen työmarkkinapolitiikan toimenpiteitä puuttuakseen työllisyys- ja sosiaalispoliittisiin haasteisiin” ja tarjota ”kannustimia työn vastaanottamiseen ja edistää yrittäjyyttä”. Kolmannen suosituksen mukaan Suomen tulisi ”jatkaa sääntelykehyksen parantamista ja vähentää hallinnollista taakkaa lisätäkseen kilpailua palvelualoilla ja edistääkseen investointeja” (Euroopan unionin neuvosto 2017, 7–8).

Valtiovarainministeriön laatimassa Suomen kansallisessa uudistusohjelmassa selitetään, mihin toimenpiteisiin Suomi on ryhtynyt näiden suositusten johdosta. Ensimmäisen suosituksen keskiössä on sote-uudistus. Toisen suosituksen tavoitteisiin päästään muun muassa kilpailukykysopimuksen, palkkaneuvotteluissa sovellettavan ”Suomen mallin” (so. vientisektori määrittelee palkankorotustason) ja työttömyysturvan aktiivimallin kautta. Kilpailua ja investointeja puolestaan pyritään edistämään mm. suurten automarkettien rakentamisen helpottamisella, 1.7.2018 voimaan tulleella taksiuudistuksella ja raideliiketoiminnan avaamisella kilpailulle (Valtiovarainministeriö 2018).

On vaikea arvioida, miten suuri vaikutus budjettikurisopimuksella ja kansallisella velkajarrulla tai Eurooppalaisella ohjausjaksolla on Suomen valtion harjoittamaan talouspolitiikkaan. Julkilausuttuna tavoitteena on toki ollut pyrkiä pysymään näiden asettamien raja-arvojen sisällä. Viime vuosien keskeiset uudistukset ovat myös juuri niitä, joita neuvosto on Suomea suositellut toteuttamaan. On kuitenkin eri asia sanoa, että toimenpiteet olisi laitettu vireille neuvoston suositusten vuoksi, kuin että niiden avulla on näytetty, että Suomi vastaa neuvoston suosituksiin ja siten pyrkii harjoittamaan ”kestävää” talouspolitiikkaa. Suomen institutionaalinen sitouttaminen on ollut ensisijaisesti symbolista. Vahvimmillaan institutionaalinen sitouttaminen on ilmennyt sellaisina rakenteellisina uudistuksina ja valtiontalouden leikkauksina, joita rahoitustukea EVM:lta vastaanottaneet valtiot ovat joutuneet tekemään (Monastiriotis ym. 2013). Koska Suomi on ollut rahoitustukea antavassa eikä vastaanottavassa päässä, ei institutionaalista sitouttamista ole tapahtunut yhtä vahvasti Suomessa kuin esimerkiksi Etelä-Euroopan valtioissa.


Ideologinen sitouttaminen

Poliittisten prosessien ja oikeudellisten mekanismien tuottaman sitouttamisen lisäksi Streeck kuvaa myös sitä, kuinka poliittinen retoriikka ja siihen perustuvat toimet sitouttavat jäsenvaltioita vakauttajavaltioon. Kutsun tätä ideologiseksi sitouttamiseksi. Se eroaa kahdesta edellisestä siten, että sen (mahdollinen) voima on performatiivista eikä niinkään (poliittisessa tai oikeudellisessa mielessä) normatiivista.

Streeck (2015, 189–190; 2017a, 141–143) kritisoi, kuinka Saksassa vallitseva poliittinen hegemonia rinnastaa euron ja Euroopan, ja kuinka tämä on valjastettu vakauttajavaltion ideologian pönkittämiseen. Parhaana esimerkkinä tästä hän mainitsee Saksan liittokansleri Angela Merkelin jo kuuluisaksi tulleen toteamuksen siitä, että jos euro romahtaa niin koko Eurooppa romahtaa (”Scheitert der Euro, dann scheitert Europa”). Streeckin mukaan tämän ideologisen kytkennän heikkous näkyy muun muassa siinä, että keskeiset jäsenvaltiot kuten Iso-Britannia, Tanska ja Ruotsi eivät ole osa euroa, eivätkä todennäköisesti tule koskaan olemaan, tai siinä, että itä-Euroopan uusien jäsenvaltioiden liittyminen euroon tulee olemaan huomattavan pitkä prosessi. Streeckin mukaan Saksassa kyseenalaistetaan varsinkin sellainen politiikka, mikä väittää olevansa eurooppalaista mutta ei kuitenkaan puolusta euroa.

Päteekö tämä kritiikki myös Suomen tapauksessa? Rinnastetaanko Suomessa euro ja EU? Nähdäänkö euron kritisointi populistisena ja näin ollen poliittisesti hyljeksittävänä? Koska näihin kysymyksiin vastaaminen perusteellisesti vaatisi huomattavasti laajemman ja fokusoituneemman tutkimuksen, käsittelen tässä yhteydessä vain muutamia esimerkkejä, joiden kautta yksityiskohtaisempia vastauksia voidaan etsiä.

Yksi tapa etsiä vastausta näihin kysymyksiin on tarkastella eurokriisiä koskevaa poliittista diskurssia. Harjuniemi ja Herkman (2013) ovat tutkineet eurokriisin näyttäytymistä suomalaisissa sanomalehdissä vuosina 2010–2012 eli aikana, jolloin keskeiset kriisinhoitomekanismit säädettiin ja eri apupaketeista mm. Kreikalle päätettiin. Kriisiä käsittelevissä lehtijutuissa oli äänessä lähinnä talouseliitti. Yksittäisistä henkilöistä eniten esillä olivat tuolloin valtiovarain- ja pääministerinä toiminut kokoomuksen Jyrki Katainen ja jo yllä mainittu liittokansleri Merkel. Kansalaisyhteiskunnan edustajat saivat erittäin vähän näkyvyyttä näissä lehtijutuissa. Yleisimpänä syynä eurokriisiin esitettiin kriisivaltioiden omatoimisesti harjoittama leväperäinen finanssipolitiikka. Ratkaisuehdotukset puolestaan rakentuivat kriisimaiden lainoittamisen, budjettialijäämien kaventamisen ja rakenteellisten uudistusten varaan.

Lehtijutuista piirtyy kokonaiskäsitys Suomessa vallitsevasta poliittisesta diskurssista eurokriisin aikana. Toki tuolloin julkaistiin myös paljon valtavirtaan kuuluvan näkökulman kyseenalaistanutta kirjallisuutta (esim. Patomäki 2012), kun taas sosiaalisen median eri kanavien kautta kuka tahansa saa näkemyksensä esille. Näillä tuntui kuitenkin olevan vain vähän käytännön vaikutuksia. Suomen suhde kriisinhoitomekanismeihin säilyi samana myös silloin, kun Kataisen sateenkaarihallitus aloitti kautensa kesäkuussa 2011. Hallituksessa olivat mukana vasemmistopuolueet SDP ja Vasemmistoliitto. SDP:n Jutta Urpilaisesta tuli tuolloin valtiovarainministeri ja Katainen nousi pääministeriksi.

Ideologisen sitouttamisen toimivuutta voi arvioida myös ihmisten mielipiteiden kautta. Selkeimmin nämä käyvät ilmi puoluekannatuksessa. Eurokriisin aikana (tammikuusta 2008 joulukuuhun 2012) keskustan ja SDP:n kannatus väheni hieman, kokoomuksen kannatus heittelehti ja perussuomalaisten kannatus lisääntyi merkittävästi, kuitenkin vähentyen hieman kevään 2011 vaalien jälkeen. Muiden puolueiden kannatus puolestaan pysyi lähes samana (Ylen puoluekannatusmittari). Eurokriisi on todennäköisesti yksi tekijä, joka selittää perussuomalaisten kannatuksen lisääntymistä, sillä eurokriisin myötä puolue pääsi aiempaa enemmän ääneen mediassa (Herkman 2014). Perussuomalaisten kannatuksen lisääntymisen ja eurokriisin vaikutuksen siihen voi tulkita siten, että ideologinen sitouttaminen ei ole kaikilta osin toiminut, mikäli kansalaisten euroskeptisyys kanavoitui perussuomalaisten äänestämiseen ja kevään 2011 jytkyyn. Ideologinen sitouttaminen kuitenkin ilmenee jossain määrin juuri lehdistön kirjoittelussa. Kuten Herkman (2014, 297) on todennut. ”perussuomalaisten myötä euroskeptisen kansanosan ja valtavirtamedian välinen ero on saattanut hiukan kaventua, mutta edelleen median välittämä kuva on keskimäärin EU-myönteisempi kuin suomalaisten asenteet EU:ta kohtaan”.

Toinen relevantti mittari kansalaisten mielipiteille on eurobarometri-kyselytutkimus (Eurobarometri). Vuonna 2001 lähes yhtä suuri osa suomalaisista kannatti euroa kuin vastusti sitä (49 % ja 48 %), mutta vuonna 2003 euroa kannatti jo 72 % suomalaisista. Korkeimmillaan kannatus oli vuonna 2009 (82 %). Sen jälkeen kannatuksen vaihteluväli on ollut 74–78 %. Eurokriisin jälkeen euron kannatus suomalaisten keskuudessa siis väheni hieman, mutta on ollut siitä saakka vakaa. Eurolla on Suomessa merkittävästi enemmän kannatusta kuin EU:ssa keskimäärin (61 % vuonna 2018). Toinen merkillepantava ero on se, että euron kannatus oli jäsenvaltioissa keskimääräisesti korkeimmillaan vuonna 2007 (64 %), jonka jälkeen se väheni kuutena peräkkäisenä vuotena, ollen vuonna 2013 enää vain 52 %. Tämän jälkeen euron kannatus on lisääntynyt tasaisesti. Saksassa euron kannatus heikkeni hieman eurokriisin jälkeen, mutta on sittemmin lisääntynyt tasaisesti.

Näiden tilastojen perusteella voi nostaa hypoteesin, että Saksassa Streeckin kuvaamalla ideologisella sitouttamisella on ollut suurempi vaikutus, koska euron kannatus Saksassa on lisääntynyt enemmän kuin EU:ssa keskimäärin tai Suomessa. Vaikka Suomessa euron kannatus on EU:n keskiarvoa korkeammalla, ei kannatus ole kuitenkaan vahvistunut sitten eurokriisin. Suomen osalta voisi siis tehdä vastakkaisen hypoteesin.

Ideologisen sitouttamisen merkitystä voidaan pohtia myös laajemmin unionijäsenyyden ja eurojäsenyyden taustojen kautta, sillä Suomen ja Saksan historia näiden osalta eroaa toisistaan. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että Suomi liittyi EU:n jäseneksi osana Neuvostoliiton kaatumisesta seurannutta länsieurooppalaistumiskehitystä. Tuolloin ei mietitty syvällisemmin unionijäsenyyteen liittyneen EMU:n kolmannen vaiheen eli euron käyttöönoton mahdollisia vaikutuksia (Oksanen 2017). Elinkeinoelämän intressit ohjasivat keskustelua vahvasti (Blom 2018). Saksassa puolestaan tiedostettiin euron valuviat ja nykyisen kaltaista EMU:a eli yhteistä rahapolitiikkaa ilman yhteistä finanssipolitiikkaa vastustettiin. Ranskalaiset saivat kuitenkin suostuteltua saksalaiset tähän lupaamalla, että Saksat voidaan yhdistää ja Itä-Saksa ottaa osaksi unionia (Garrett 2001). Suomen osalta eroa voi tulkita siten, että ideologinen sitouttaminen euroon alkoi mahdollisesti jo unionijäsenyydestä päätettäessä 1990-luvulla.


Sisäinen poliittinen sitouttaminen

Edellä kuvatussa ideologisessa sitouttamisessa on kyse lähinnä julkisen keskustelun kautta rakentuvasta diskurssista ja niistä mielikuvista, joita se synnyttää. Neljännessä mekanismissa, eli sisäisessä poliittisessa sitouttamisessa, on kyse konkreettisemmin kannattamiseen ja äänestämiseen kytkeytyvästä sitouttamisesta. Tämä liittyy Streeckin (2017a, 143) pohdintaan siitä miksi valtiot, jotka eivät ole hyötyneet eurosta muuten kuin kasvaneen velkataakan muodossa, edelleen tukevat sitä. Keskeisenä tekijänä hän pitää sitä, että urbaani keskiluokka haluaa olla eurooppalainen – se haluaa matkustaa Euroopassa ja kuluttaa eurooppalaisia luksustuotteita ilman pelkoa siitä, että oman kansallisen valuutan devalvaatio tekisi näistä tuotteista liian kalliita heille.

Tehdäkseen ylikansallisen vakauttajavaltion invaasion kansallisvaltion talouspolitiikkaan mahdollisimman kestäväksi, täytyy jäsenvaltioiden kansalaiset äänestäjinä sitouttaa vakauttajavaltion ideaan, tai ainakin heidät pitää saada unohtamaan sen negatiiviset vaikutukset. Rahaliiton säilyttämiseen tähtäävät toimenpiteet herättävät nimittäin sekä etelän ja pohjoisen maiden välillä että näiden maiden sisällä huomattavia ristiriitoja. Streeckin mukaan sisäiset ristiriidat ”täytyy pitää kurissa neutraloimalla demokraattisia instituutioita: pohjoisessa naamioimalla todelliset rahansiirrot teknisten kikkojen avulla tai vastuuntuntoisesti vaieten ja etelässä viittaamalla sitoviin kansainvälisin sitoumuksiin tai klientilistisellä äänten ostamisella” (Streeck 2015, 192; Streeck 2017a, 144–145).

Onko kriisivaltioille annettuja tukipaketteja ja eri kriisinhoitomekanismien todellisia vaikutuksia pyritty Suomessa vaientamaan tai naamioimaan ”teknisten kikkojen” avulla? Nostan esiin kaksi esimerkkiä, joista ensimmäinen koskee vaientamista ja toinen ”teknisiä kikkoja”.

Olen etsinyt naamioimista edustavia piirteitä valtioneuvoston kanslian muistioista, joissa selitetään, mitä eri kriisinhoitomekanismit tarkoittavat ja mikä on Suomen kanta EMU:n kehittämiseen. Muistioiden rooli on pohjustaa asioiden käsittelyä eduskunnan eri valiokunnissa. Keskityn tässä vain muutamaan viimeaikaiseen muistioon. [2]

Valtioneuvoston muistioissa esitetään kaksi eri vaihtoehtoa EMU:n kehittämiseksi. Ensimmäinen pohjaa yhteisvastuun lisäämiseen ja tulonsiirtojen tekemiseen jäsenvaltioiden välillä. Toinen puolestaan pohjaa markkinakuriin, säilyttäen jäsenvaltioiden finanssipoliittisen suvereniteetin ja vastuun. Valtioneuvosto kannattaa näistä jälkimmäistä ja nimenomaan vastustaa minkäänlaisen yhteisvastuun luomista. Muistioissa tuodaan selkeästi esiin nämä kaksi eri vaihtoehtoa ja sanotaan suoraan, kumpaan poliittinen valinta kohdistuu. Muistioissa luotu kuva on kuitenkin mielestäni ongelmallinen siksi, että niissä käsiteltävät mekanismit luovat tosiasiallisesti yhteisvastuuta eurovaltioiden välille.

Valtioneuvosto esimerkiksi tukee pankkiunionin loppuunsaattamista. Pankkiunionin perimmäinen idea on katkaista kohtalonyhteys pankkien ja valtioiden välillä. Tämä kohtalonyhteys toimii seuraavasti: yksityisten pankkien arvostus perustuu osittain siihen, että niiden kotivaltion uskotaan tarjoavan niille apua vaikeissa tilanteissa, mutta valtioiden mahdollisuus tarjota tätä apua huononee kriisien aikana. Kohtalonyhteyden voi katkaista vain siten, että luodaan tarpeeksi uskottava mekanismi kaatumassa olevien pankkien pelastamiseksi, joka ei ole riippuvainen pankkien kotivaltion taloudesta (Véron 2015, 14–19). Kohtalonyhteyden katkaiseminen edellyttää siis kriisipankeille annettavista pelastuspaketeista syntyvien kustannusten hajauttamista pankkiunioniin osallistuvien jäsenvaltioiden välillä.

Pankkiunioni koostuu kolmesta osasta. Yhteinen valvontamekanismi ja yhteinen kriisinratkaisumekanismi on jo perustettu, mutta yhteistä talletussuojajärjestelmää ei ole vielä saatu aikaiseksi. Valtioneuvosto kannattaa talletussuojajärjestelmän perustamista. Järjestelmän tavoitteena on kehittyä ”muutaman vuoden kuluessa asteittain jälleenvakuutusjärjestelmästä täysin yhteisvastuulliseksi rinnakkaisvakuutusjärjestelmäksi” (Euroopan komissio 2015, 3). Komission esityksen mukaan ”talletussuojajärjestelmän avulla pankkien ja valtion välisiä yhteyksiä voidaan vähentää yksittäisissä jäsenvaltioissa toteuttamalla toimia, joilla riskit voidaan jakaa pankkiunionissa kaikkien jäsenvaltioiden kesken”. Ehdotetussa järjestelmässä kansallinen talletussuojajärjestelmä voi vaatia yhteistä talletussuojarahastoa kattamaan kokonaan maksamansa korvaukset.

Kohtalonyhteyden katkaisemiseen liittyy myös EVM:n (tai mahdollisesti tulevan EVR:n) käyttäminen pankkien pääomittamiseen tai pankkikriisien ratkaisussa käytettävän yhteisen kriisinratkaisurahaston tukemiseen, jos rahaston omat varat eivät riitä. Vaikka lähtökohtana on sijoittajavastuun (bail-in) toteuttaminen, käytettäessä EVM:n rahoitusta kriisinratkaisuun kyseessä on kuitenkin veronmaksajien tuki pankkien hyväksi (bail-out) ja vastuu tästä hajautetaan kaikkien EVM:ssa mukana olevien jäsenvaltioiden välillä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että mikäli EVM:n antamia lainoja ei makseta takaisin, vastaavat jäsenvaltiot EVM:n osakkaina niistä EVM:lle antamallaan pääomalla (EVM:n perussopimuksen 8 artikla). Jäsenvaltioiden keskinäinen vastuu on yhteisvastuuta – jos yksi ei maksa, muut joutuvat maksamaan myös tämän osuuden (25 artikla).

Valtioneuvostolla on siis selkeä poliittinen kanta EMU:n kehittämiseen, mutta tuo kanta on osittain sisäisesti ristiriitainen sen kanssa, miten EMU:a käytännössä ollaan kehittämässä. Tämä ristiriita johtuu nähdäkseni EMU:n epäsymmetrisestä rakenteesta, eli siitä, että yhteistä rahapolitiikkaa ei ole tasapainottamassa yhteinen finanssipolitiikka. Unionilla ei ole verotusoikeutta eikä todellista budjettia. Niin kauan, kun EMU:a kehitetään ilman todellisen yhteisen finanssipolitiikan luomista, joutuvat kehitystoimet tasapainoilemaan yhteisen rahapolitiikan aiheuttaman keskinäisriippuvuuden ja todellisen finanssipoliittisen toimivallan puutteen välillä. Tämä johtaa toimenpiteisiin, joiden kielletään luomasta yhteisvastuuta ja yhteistä finanssipolitiikkaa, mutta jotka kuitenkin ottavat pieniä askelia tähän suuntaan.

Toisena esimerkkinä mainittakoon Kreikalle annettuihin apupaketteihin silloisen valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen johdolla liitetty niin sanottu tuottojenvaihtosopimus eli ”Kreikka-vakuudet”. Vakuusjärjestelyn perusteella Suomi voi saada kreikkalaisten liikepankkien sulkutilille sijoittaman pääoman, jos Kreikka jättää lainojaan maksamatta. Yksi vakuusjärjestelyn mahdollisista syistä oli kalastella äänestäjien suosiota Kreikan apupaketeille, mutta mielipidekyselyiden mukaan tässä ei onnistuttu kovin hyvin (HS 18.6.2013). Vuonna 2014 valtiovarainministeri Urpilainen piti ”mahdottomana ajatusta, että Kreikalta lainavakuudet itselleen hankkinut Suomi antaisi velkoja anteeksi. Sehän tarkoittaa, että luopuisimme vakuuksista” (HS 28.2.2014). Elokuussa 2018 Kreikka irtaantui sille apupakettien vastineeksi laaditusta sopeutusohjelmasta ja maan talous oli kasvussa (HS 19.8.2018). Ironista kyllä, vain kaksi kuukautta aikaisemmin euroryhmä oli päättänyt myöntää Kreikalle lykkäystä lainojensa takaisinmaksuun (HS 22.6.2018). Nähtäväksi siis jää, tuleeko Kreikka ikinä maksamaan mitään takaisin, ja mikä merkitys Urpilaisen Kreikka-vakuuksilla lopulta on. Suomi joka tapauksessa maksaa miljoonia investointipankille näiden vakuuksien hoidosta (HS 14.5.2014).


Kansallinen vastarinta

Olen edellä eritellyt ja esitellyt Streeckin teoriasta löytyviä sitouttamisen mekanismeja. Sitouttamisesta puhuttaessa on kuitenkin puhuttava myös mahdollisesta vastarinnasta. Ylikansallisen vakauttajavaltion invaasio kansallisvaltioiden talousjärjestelmiin tai demokraattisten mekanismien täydellinen sivuuttaminen ei ole tapahtunut ilman vastarintaa. Kansallisvaltioiden sisältä voidaan havaita monia eri tahoja ja mekanismeja, jotka ovat toimineet vastavoimana Streeckin kuvauksen mukaiselle politiikalle ja sen institutionalisoinnille. Streeckin kuvauksessa yksi vastarinnan linnakkeista Saksassa on ollut Saksan liittovaltion perustuslakituomioistuin. Tuomioistuimen ovat aktivoineet niin hallituksen kuin oppositionkin kansanedustajat, joiden mukaan Merkelin hallituksien toimet ovat riistäneet valtaa parlamentilta. Perustuslakituomioistuimessa asia on käsitteellistetty demokratian ja suvereniteetin kautta (Streeck 2015, 199; Streeck 2017a, 149).

Saksan perustuslakituomioistuin on arvioinut EU:n toimien laillisuutta perustuslain valossa jo pitkään. Melkein kaikki eurokriisin ratkaisemiseksi tehdyt mekanismit ovat päätyneet Saksan perustuslakituomioistuimen arvioitavaksi. Näissä tuomioissa perustuslakituomioistuin on soveltanut jo aiemmin kehittämäänsä Saksan unionijäsenyyden demokraattista perustaa koskevaa doktriinia. Käytännössä kyse on ollut siitä, rajoittavatko kriisinhoitomekanismit Saksan liittopäivien (Bundestag) päätäntävaltaa (ks. Huber 2015). Moni kommentaattori on ollut sitä mieltä, että tuomioistuimen toimet ovat perusteltuja, koska on hyvä, että edes joku Euroopassa kiinnittää huomiota näiden mekanismien vaikutuksiin kansallisvaltioille (esim. Menéndez 2013, 525–526).

Esittelin yllä, millaista vaikutusta Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnoilla on ollut EVM:n ja budjettikurisopimuksen sisältöön. Tämän lisäksi on syytä tuoda esiin tässä yhteydessä myös perustuslakivaliokunnan kanta hallituksen harjoittamaan yleisempään talouspolitiikkaan. Vuonna 2015 Sipilän hallitus hyväksyi joukon lakeja, joilla pyrittiin aikaansaamaan säästöjä valtion budjetista. Näitä säästölaeiksi kutsuttuja esityksiä käsiteltiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa (ks. Rautiainen 2015). Arvioidessaan valtioneuvoston selontekoa julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2017–2020, perustuslakivaliokunta korosti, että vastaisuudessa valtiovarainministeriön pitää ottaa huomioon valiokunnan aiemmin antamat lausunnot siinä määrin kuin ne sisältävät ”julkisen talouden suunnitelman toteuttamisen kannalta olennaisia valtiosääntöoikeudellisia reunaehtoja” (PeVL 19/2016). Tarve säästölakeihin voi syntyä esimerkiksi yleisestä maailmantalouden tilanteesta (talouskasvu ei ole tarpeeksi nopeaa) ja EU:n finanssipoliittisten sääntöjen asettamista valtiontaloutta ohjaavista tavoitteista. Perustuslakivaliokunnan kannanotot ohjaavat osaltaan sitä, miten näitä säästöjä pyritään toteuttamaan.

Tämän perusteella voidaan sanoa, että yksi Suomessa kansallista vastarintaa ilmentäneistä tahoista on eduskunnan perustuslakivaliokunta. Tässä tapauksessa vastarinta kumpuaa perustuslaillisista normeista – Suomen eduskunnan budjettisuvereniteetin suojaamisesta sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen turvaamisesta. Vaikka tämä vastarinta on perustuslaillista Streeckin kuvaaman Saksan perustuslakituomioistuimen tavoin, on näiden kahden instituution välillä kuitenkin selkeitä eroja. Saksassa perustuslakituomioistuin on poliittisen prosessin jatke. Usein parlamentissa vähemmistöön jäänyt ryhmittymä pyrkii haastamaan hallituksen lakihankkeen perustuslakituomioistuimessa vielä sen parlamenttikäsittelyn jälkeen (ks. Stone Sweet 2000). Suomen perustuslakivaliokunnan asema on erilainen. Perustuslakivaliokunta ei ole poliittisen prosessin ulkopuolinen elin, jonka poliittisen prosessin hävinnyt osapuoli aktivoi viimesijaisena keinona oman näkemyksensä puolustamiseksi. Perustuslakivaliokunta on osa poliittista prosessia ja sen tehtävään nimenomaan kuuluu suorittaa rajankäyntiä oikeuden ja politiikan välillä, mistä yllä kuvatussa arvioinnissa on kyse (Husa 2004, 67–75 ja 148–150).


Johtopäätökset

Olen edellä esittänyt, että Wolfgang Streeckin kuvaamat ylikansallisen vakauttajavaltion eri sitouttamismekanismit ovat osittain päällekkäisiä. Tämä johtaa nähdäkseni myös siihen, että yksittäisten mekanismien merkityksestä saati vaikutuksista ei ole mahdollista antaa yksiselitteisiä arvioita ilman perusteellista jatkotutkimusta. Hyvän esimerkin tästä epäselvyydestä tarjoaa vertailu siitä, miten oikeudellisten mekanismien toimintaa osana vakauttajavaltion sitouttamismekanismeja kuvataan Streeckin toimesta yleisesti ja Saksan tapauksessa sekä edellä esittämissäni kuvauksissa Suomen tapauksessa.

Monitasoisen politiikan sitouttavaa vaikutusta käsiteltäessä voitiin havaita, että Suomessa vaikutuksilta on suojannut kansallisen perustuslain eduskunnalle takaama vahva asema suhteessa hallituksen harjoittamaan EU-politiikkaan. Lisäksi eduskunnan perustuslakivaliokunnan jossain määrin ainutlaatuinen asema jäsenvaltioiden perustuslaillista valvontaa harjoittavien toimielinten joukossa mahdollistaa sen, että Suomen perustuslaki vaikuttaa osaltaan ylikansallisten neuvotteluiden tuloksiin. Suomen eduskunnan ja perustuslain rooliksi ei siis jää vain mukautua valtioiden päämiesten neuvottelutulokseen.

Tässä yhteydessä Streeckin näkemyksiä voidaan verrata myös Stephen Gillin uudeksi konstitutionalismiksi nimeämään ilmiöön eli karkeasti ottaen uusliberalismin poliittis-oikeudellisen ulottuvuuteen (Gill 1998; 2011). Gillin argumentin ydin on, että uusliberalismi hyödyntää oikeudellisia mekanismeja eristäessään talouden politiikasta ja lukitessaan talouspoliittiset valinnat uusliberaalia agendaa palveleviin vaihtoehtoihin. Streeckin argumentti tuntuu olevan pitkälti Gillin teorian mukainen, mutta Suomen tapaus osittain argumentin vastainen. Institutionaalinen sitouttamien on kuitenkin uuden konstitutionalismin mukaista oikeudellista sitouttamista puhtaimmillaan: budjettikurisopimus ja velkajarru tähtäävät nimenomaan siihen, että oikeudelliset säännöt sanelevat harjoitettavan talouspolitiikan. Mekanismit eivät ole vielä vaikuttaneet suoraan Suomessa harjoitettuun talouspolitiikkaan, koska Suomen valtiontalous on pysynyt asetettujen raja-arvojen sisällä. Toisaalta saattaa olla niin, että se on pysynyt raja-arvojen sisällä juuri siksi, että harjoitettu talouspolitiikka on perustunut tiukkaan talouskurilinjaan. Näin harjoitetun talouspolitiikan ja mekanismien välillä on ainakin jonkinlainen ideologinen yhteys.

Ideologista sitouttamista käsitellessä huomattiin, että eurolla on Saksassa oma poliittinen kontekstinsa, joka eroaa suomalaisesta. Streeckin kuvaus ideologisesta sitouttamisesta pitää ehkä paikkansa Saksan kohdalla. Suomen kohdalla uskottavammalta tilannekuvaukselta vaikuttaisi ennemmin esimerkiksi Rodrikin (2016) globalisaation paradoksin teoriaan liittyvä trilemma: vastineeksi talouspoliittisen integraation tiivistämisestä ja päätäntävallan säilyttämisestä edes jossain määrin kansallisella tasolla joudutaan joustamaan demokraattisista mekanismeista. Myös tämän seurauksena markkinoiden paineen luoma pakkopaita ohjaa päätöksentekoa. Suomalainen talouseliitti saattaa puhua talouskuripolitiikan kieltä, koska markkinat painostavat heidät puhumaan sitä – mutta eivät siksi, että eurolla olisi jokin itseisarvo, jota pitäisi suojella hinnalla millä hyvänsä.

Sisäisen poliittisen sitouttamisen kohdalla havaittiin, että esimerkiksi valtioneuvoston kanta on sisäisesti ristiriitainen ja että tämä johtuu EMU:n epäsymmetrisestä rakenteesta. Säädetyt kriisinhoitomekanismit, tässä tapauksessa EVM ja pankkiunioni, ottavat pieniä askelia yhteisvastuun ja yhteisen talouspolitiikan suuntaan. Tämä on ongelmallista demokraattiseen legitimiteetin suhteen. Toisaalta perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota nimenomaan tähän seikkaan, mistä ajankohtaisen esimerkin tarjosi valiokunnan kaksi lausuntoa liittyen unionin koheesiopolitiikan kehittämiseen osana unionin rahoituskehystä vuosille 2021–2027.

EMU:a luotaessa tehtiin tietoinen poliittinen valinta siitä, että unionille ei anneta talouspoliittista toimivaltaa (Lastra ja Louise 2013, 61). Tämän takia toimivallan ja yhteisvastuun hivuttaminen osaksi EMU:a pala palalta – kuten eri kriisinhoitomekanismeilla tehdään esimerkiksi lisäämällä talouskuria budjettikurisopimuksen muodossa tai mahdollistamalla tulonsiirrot jäsenvaltiosta toiseen vakausmekanismien ja pankkiunioniin kuuluvan yhteisen talletussuojan kautta – on mielestäni epäjohdonmukaista. Olisi perustellumpaa tehdä perussopimusten muutos, jossa jäsenvaltiot antavat unionille nimenomaista talouspoliittista toimivaltaa. Toisaalta ylikansallisen talouspolitiikan ja demokraattisen päätöksenteon yhdistäminen ajaisi meidät Rodrikin trilemman kolmanteen vaihtoehtoon: kansallisvaltioiden päätäntävalta sivuutettaisiin ylikansallisen talouspoliittisen yhteistyön ja ylikansallisen demokratian nimissä. Vaikka unionin demokratiavajetta on pyritty korjaamaan jo pitkään, näyttää kuitenkin siltä, että Habermasin (2015) peräänkuuluttaman transnationaalisen demokratian synnyttäminen on vaikeaa (Streeck 2016). Ainakin Suomen osalta kansallisen parlamentin osallistuminen tuntuu takaavan paremmin päätöksenteon demokraattisen legitimiteetin (Leino ja Salminen 2013).

Lopuksi on mielenkiintoista havaita, että Streeck nostaa nimenomaan kansallisen perustuslakituomioistuimen esiin kansallisen vastarinnan yhteydessä. Tämä näkemys on osittain vastoin Gillin uuden konstitutionalismin eetosta. Tältä osin Streeckin kuvaus vastarinnasta on pätevä myös Suomen tapauksessa, sillä eduskunnan perustuslakivaliokunta on myös jossain määrin vastustanut unionin talouspoliittisen vallan ulottamista syvälle kotimaiseen talouspolitiikkaan. Valiokunta on lisäksi todennut, että on syytä kiinnittää huomiota erityisesti siihen, johtaako unionin talouspoliittisten sääntöjen noudattaminen perusoikeuksien tason heikkenemiseen Suomessa (PeVL 19/2016 vp).

Tämän tapaustutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Streeckin teoria eurooppalaisesta vakauttajavaltiosta ja sen sitouttamismekanismeista on johdonmukainen tulkinta EMU:n toiminnasta. Eri sitouttamismekanismit eivät kuitenkaan toimi Suomen kohdalla Streeckin esimerkkien mukaisesti. Streeckin käsitys demokratian mahdollisuuksista nykyisessä EMU:ssa on liian pessimistinen ainakin Suomen tapauksessa. Eduskunnan toimintatavat, erityisesti perustuslakivaliokunta, mahdollistavat sen, että Suomen poliittisen kannan muodostuksessa suhteessa EMU:n kehittämisideoihin voidaan ottaa huomioon ehdotusten suhde eduskunnan budjetti- ja lainsäädäntövaltaan, joilla on puolestaan suora yhteys demokraattiseen legitimiteettiin. Toimintatavat aktivoituvat lisäksi jo siinä vaiheessa, kun asioista vasta neuvotellaan eurooppalaisella tasolla, minkä johdosta Suomen perustuslaista kumpuavilla näkökannoilla voi olla merkitystä monitasoisen kansainvälisen politiikan sisältöön.

Viitteet

[1] Tiedustelin perustuslakivaliokunnan lausunnon merkitystä valtioneuvoston muistion laatineelta Valtiovarainministeriön virkamieheltä, joka oli ollut kuultavana perustuslakivaliokunnassa asiaa käsiteltäessä (sähköpostit lainsäädäntöneuvos Seppo Tanniselle 16.12.2018 ja 8.1.2019). En saanut häneltä vastausta kysymyksiini.

[2] Analysoimani muistiot liittyvät asioihin E 80/2017 vp, E 96/2017 vp, E 115/2017 vp, U 4/2018 vp ja U 5/2018 vp. Muistiot löytyvät eduskunnan nettisivuilta näiden asioiden kautta.

Lähteet

Belt, Jaakko. 2016. Teknokraattinen kulissidemokratia vai kadun vastarinta? Wolfgang Streeckin demokratiapessimismi. Poliittinen talous, 4:1, 43–49.

Blom, Anders. 2018. Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä. Tutkimus liike-elämän poliittisesta vaikuttamisesta kolmikantaisessa Suomessa 1968–2011. Väitöskirja, Turun yliopisto.

Eurobarometri. http://ec.europa.eu/commfrontoffice/publicopinion/index.cfm [Luettu 9.1.2019]

Euroopan komissio. 2015. Ehdotus asetuksen (EU) N:o 806/2014 muuttamisesta eurooppalaisen talletussuojajärjestelmän perustamiseksi. COM(2015) 586. 24.11.2015, Bryssel.

Euroopan komissio. 2017. Ehdotus Euroopan valuuttarahaston perustamisesta. COM(2017) 827. 6.12.2017, Bryssel.

Euroopan komissio. 2018a. Ehdotus uudistusten tukiohjelman perustamisesta. COM(2018) 391. 31.5.2018, Bryssel.

Euroopan komissio. 2018b. Ehdotus Euroopan investointien vakautusjärjestelyn perustamisesta. COM(2018) 387. 31.5.2018, Bryssel.

Euroopan unionin neuvosto. 2017. Suositus Suomen kansallisesta uudistusohjelmasta. COM(2017) 525. 22.5.2017, Bryssel.

Euroopan unionin neuvosto. 2018. Eurohuippukokous (14. joulukuuta 2018) – Julkilausuma. 14.12.2018, Bryssel.

Garrett, Geoffrey. 2001. The politics of Maastricht. Teoksessa Barry Eichengreen ja Jeffry A. Frieden (toim.), The political economy of European monetary unification. Toinen painos. Boulder, Colorado: Westview Press, 111–130.

Gill, Stephen. 1998. European governance and new constitutionalism: economic and monetary union and alternatives to disciplinary neoliberalism in Europe. New Political Economy, 3:1, 5–26.

Gill, Stephen. 2011. Valta ja vastarinta uudessa maailmanjärjestyksessä. Suomentanut Timo Soukola. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Habermas, Jürgen. 2015. Democracy in Europe: why the development of the EU into a transnational democracy is necessary and how it is possible. European Law Journal, 21:4, 546–557.

Halperin, Sandra ja Heath, Oliver. 2012. Political research : methods and practical skills. Oxford: Oxford University Press.

Harjuniemi, Timo ja Herkman, Juha. 2013. Eurokriisi suomalaisissa sanomalehdissä 2010–2012. Viestinnän tutkimusraportteja 2/2013. Helsinki: Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos, viestinnän tutkimuskeskus CRC.

Helsingin Sanomat: Kansa ei usko Kreikan vakuuksiin. 18.6.2013.

Helsingin Sanomat: Urpilainen tyrmää Kreikan velkojen anteeksiantamisen. 28.2.2014.

Helsingin Sanomat: Suomi maksaa investointipankille miljoonia vakuuksien hoidosta. 14.5.2014.

Helsingin Sanomat: Luottoluokitusyritys Standard&Poor’s näkee Suomen tulevaisuuden vakaana, luokitus pysyi ennallaan. 16.3.2018.

Helsingin Sanomat: Kreikan velka­kriisi tulee päätökseen, julistivat euroalueen ministerit – lainojen takaisin­maksun alkua lykätään. 22.6.2018.

Helsingin Sanomat: Kahdeksan vuotta ja 260 miljardia euroa – Kreikan hätärahoitus päättyy tänään. 19.8.2018.

Helsingin Sanomat: Pahasti velkaantunut Italia saattaa sittenkin taipua komission tahtoon ja karsia menojaan. 12.12.2018.

Henriksson, Marketta ja Leino-Sandberg, Päivi. 2014. Lohduton labyrintti vai tie talouspoliittiseen täyttymykseen? Talouspolitiikan koordinaatio EU:ssa. Kansantaloustieteellinen aikakauskirja, 110:4, 521–548.

Herkman, Juha. 2014. Perussuomalaiset ja eurokriisi mediassa. Politiikka, 56:4, 287–299.

Holappa, Lauri. 2016. Wolfgang Streeck ja talouspolitiikan pakot. Poliittinen talous, 4:1, 57–62.

Huber, Peter. 2015. The federal constitutional court and European integration. European Public Law, 21:1, 83–108.

Husa, Jaakko. 2004. Non liquet? Vallanjako, perusoikeudet, systematisointi – oikeuden ja politiikan välisiä rajankäyntejä. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys.

Jyränki, Antero ja Husa, Jaakko. 2012. Valtiosääntöoikeus. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus.

Kiiver, Philipp. 2006. The national parliaments in the European Union : a critical view on EU constitution-building. Haagi: Kluwer Law International.

Lastra, Rosa Maria ja Louis, Jean-Victor. 2013. European economic and monetary enion: history, trends, and prospects. Yearbook of European Law, 32:1, 57–206.

Leino, Päivi ja Salminen, Janne. 2013. The euro crisis and its constitutional consequences for Finland: is there room for national politics in EU decision-making?. European Constitutional Law Review, 9:3, 451–479.

Leino, Päivi ja Salminen, Janne. 2015. Going ’belt and braces’ – domestic effects of euro-crisis law. EUI Working Papers, Law 2015/15.

Menéndez, Agustín José. 2013. The existential crisis of the European Union. German Law Journal, 15:4, 453–526.

Monastiriotis, Vassilis, Hardiman, Niamh, Regan, Aidan, Goretti, Chiara, Landi, Lucio, Conde-Ruiz, J. Ignacio, Marín, Carmen ja Cabral, Ricardo. 2013. Austerity measures in crisis countries — results and impact on mid-term development. Intereconomics, 48:1, 4–32.

Oksanen, Heikki. 2017. Euro ja Suomi politiikan ja talousoppien valossa. Kansantaloustieteellinen aikakauskirja, 111:2, 183–205.

Patomäki, Heikki. 2012. Eurokriisin anatomia : mitä globalisaation jälkeen? Helsinki: Into.

Ylen puoluekannatusmittari. https://yle.fi/uutiset/3-9215760 [Luettu 9.1.2019]

Raitio, Juha. 2016. Euroopan unionin oikeus. Helsinki: Alma Talent.

Rautiainen, Pauli. 2015. Säästölait läpäisivät perustuslakivaliokunnan seulan. Perustuslakiblogi, 10.12.2015. https://perustuslakiblogi.wordpress.com/2015/12/10/pauli-rautiainen-saastolait-lapaisivat-perustuslakivaliokunnan-seulan/ [Luettu 9.1.2018]

Rodrik, Dani. 2016. Globalisaation paradoksi : miksi globaalit markkinat, valtiot ja demokratia eivät sovi yhteen? Tampere: niin & näin.

Salminen, Janne. 2013. Sopimus talous- ja rahaliiton vakaudesta – tie fiskaaliunioniin? Lakimies, 111:6, 1076–1098.

Streeck, Wolfgang. 2011. The crises of democratic capitalism. New Left Review, 71, 5–29.

Streeck, Wolfgang. 2015. Ostettua aikaa : demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Tampere: Vastapaino.

Streeck, Wolfgang. 2016. What about capitalism? Jürgen Habermas’s project of a European democracy. European political science, 16:2, 246–253.

Streeck, Wolfgang. 2017a. Buying time : the delayed crisis of democratic capitalism. Second edition with a new preface. London: Verso.

Streeck, Wolfgang. 2017b. A new regime : the consolidation state. Teoksessa Desmond King ja Patrick Le Galès (toim.), Reconfiguring European states in crisis. Oxford: Oxford University Press, 139–157.

Stone Sweet, Alec. 2000. Governing with judges : constitutional politics in Europe. Oxford: Oxford University Press.

Tuominen, Tomi. 2015. Budjettikurisopimus – kestävään talouteen pakottaminen oikeuden keinoin. Poliittinen talous, 3, 29–47.

Tuominen, Tomi. 2017. The European constitution and the eurozone crisis : a critique of European constitutional pluralism. Väitöskirja, Lapin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-037-1

Tuori, Kaarlo ja Tuori, Klaus. 2014. The eurozone crisis : a constitutional analysis. Cambridge: Cambridge University Press.

Uusitalo, Roope. 2016. Finanssipoliittisista säännöistä. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 112:2, 190–197.

Valtiovarainministeriö. 2015. Suomen valtion taloudelliset sitoumukset, vastuut ja saatavat Euroopan talous- ja velkakriisiin liittyen – tilanne 31.12.2014. VM, muistio 2.2.2015.

Valtiovarainministeriö. 2018. Eurooppa 2020 –strategia. Suomen kansallinen uudistusohjelma, kevät 2018. Valtiovarainministeriön julkaisuja – 10a/2018.

Valtiovarainministeriö. 2019. Taloudellinen katsaus, kevät 2019. Valtiovarainministeriön julkaisuja – 2019:27.

Véron, Nicolas. 2015. Europe’s radical banking union. Bruegel essays and lecture series. Bryssel: Bruegel.

Vilkka, Hanna, Saarela, Maria ja Eskola, Jari. 2018. Riittääkö yksi? Tapaustutkimus kuvaajana ja selittäjänä. Teoksessa Raine Valli (toim.), Ikkunoita tutkimusmetodeihin 1. Metodin valinta ja aineiston keruu: virikkeitä aloittelevalle tutkijalle. Jyväskylä: PS-kustannus, 190–201.



Creative Commons License
This work is licensed under a Creative Commons Attribution 3.0 License.