Roope Uusitalo kirjoitti jokin aika sitten akateemiseen talousblogiin kirjoituksen, jossa hän käsitteli taloustieteen ja uusliberalismin suhdetta. Kirjoituksen keskeinen anti on se, ettei taloustieteen piirissä ole keskusteltu uusliberalismista vuosiin, eikä taloustiede ole uusliberaalia. Ja se, ettei Uusitalo itse ole uusliberaali (en tiedä, kuka häntä sellaiseksi on väittänyt).

Uusitalon kirjoituksen aihe on hyvin mielenkiintoinen omasta näkökulmastani. Minulla ei nimittäin ole ehkä koskaan ollut niin paljon vaikeuksia keskustella taloustieteilijöiden kanssa mistään teoreettisesta käsitteestä kuin uusliberalismista. Useimmat ekonomistit, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, tuntuvat käsittävän uusliberalismin jonkinlaiseksi poliittiseksi ohjelmaksi ja ideologiaksi, jonka nimissä tehdään selkeitä makrotaloudellisia politiikkatoimenpiteitä ja johon voi identifioitua henkilönä (”olen / en ole uusliberaali”). Toisin sanoen uusliberalismi on jonkinlainen synonyymi thatcherismille tai reaganismille. Myös Uusitalo tuntuu omaksuneen tämän käsityksen:

Useimpien akateemisten taloustieteilijöiden tutkimuskohteilla ei edes ole paljoakaan tekemistä talouspolitiikan saatikka makrotalouspolitiikan tai uusliberaalin sellaisen kanssa.

Poliittisen talouden tutkijan näkökulmasta käsitys uusliberalismista makrotalouspoliittisena ohjelmana on teoreettisesti kapea ja siltä osin myös jokseenkin vanhentunut, ettei käsitettä ole tässä mielessä käytetty kovinkaan laajasti sitten 1980-luvun (itse käsitehän on peräisin jo 1890-luvulta). Tärkeintä on kuitenkin huomata, että uusliberalismi teoreettisena käsitteenä tarkoittaa eri asioita eri tieteenalojen ja teoriaperinteiden viitekehyksessä.

Uusklassisille taloustietelijöille uusliberalismi voi tarkoittaa makrotaloudellisen ohjelman ohella yhtä lailla esimerkiksi klassisen liberalismin päivitettyä versiota, jossa markkinoiden oletetaan tuottavan tehokkaasti myös sellaisia asioita, joihin klassiset liberaalit eivät uskoneet. Marxilaiselle taloussosiologille uusliberalismi voi taas tarkoittaa esimerkiksi kapitalistisen tuotantotavan kehityksen yhtä vaihetta ja tuotantotavan muutoksen logiikkaa. Uusitalon mainitseman Heikki Patomäen kaltaiselle maailmanpolitiikan tutkijalle uusliberalismi voi tarkoittaa ennen kaikkea kilpailtujen markkinoiden luomista sekä tähän liittyvien toimenpiteiden ja ajattelutapojen levittämistä millä tahansa päätöksenteon tasolla. Ja niin edelleen.

Itseni kaltaiselle jossain foucaultlaisen hallintamentaliteettiajattelun, vebleniläisen institutionalistisen taloustieteen ja jälki-callonilaisen taloussosiologian välimaastossa vaeltavalle kulttuurisen poliittisen talouden tutkijalle uusliberalismi tarkoittaa markkinoiden luomisen ohella ihmiselämän ekonomisointia eli laskelmoinnin ja rahallisen vaihdon edistämistä monilla eri tavoilla lukuisten erilaisten instituutioiden, kulttuurien, hallintamentaliteettien ja materiaalisten sommitelmien välityksellä. Tässä viitekehyksessä oudoin asia Uusitalon kirjoituksessa on sen otsikko: olenko uusliberaali? Minun korvaani tämä kysymys kuulostaa samalta kuin kysyisi, että olenko satoja erilaisia yhteiskunnallisia muutosprosesseja ja ajattelutapoja kuvaavan käsitteen puolustaja. Vähän sama kuin kysyisi tutkijalta, että onko tämä moderni. Uusklassiselle taloustieteilijälle kysymys kuulostaa kuitenkin aivan joltain muulta. Tämä pitää aina tiedostaa keskustelussa.

On selvää, että tieteidenvälisessä kommunikaatiossa pitää aina yrittää ymmärtää käsitteitä ja ajattelutapoja myös toisten  tieteenalojen näkökulmasta. Jos taloustieteilijä tai politiikan tutkija ei ymmärrä käsitettä käytettävän eri merkityksissä eri tieteenaloilla, ei keskustelu edisty mihinkään suuntaan. Voidaan toki kysyä, miten helppoa tämä on, jos edes oman tieteenalan koulukuntien käsitteellisiä eroja ja historioita ei tunneta hyvin. Uusitalo esittääkin nykyaikaisesta taloustieteestä varsin synkän kuvan tässä mielessä:

 Ylipäätään oppihistorian harrastus on taloustieteen sisällä olematonta.

Edellä esittämäni pohdinta koskee uusliberalismia teoreettisena käsitteenä eri tieteenaloilla ja teoriaperinteissä. On tyystin toinen asia, jos haluamme yrittää ymmärtää, mitä yhteistä eri tieteenalojen ja teoriaperinteiden käsityksillä on, tai jos haluamme analysoida käsitettä osana tiedettä huomattavasti laajempaa yhteiskunnallista diskurssia.

Esimerkiksi Philip Mirowski on kirjoittanut osuvasti uusliberalismista kaikissa kolmessa edellä mainitussa kontekstissa. Esimerkiksi tästä tekstistä saa varsin kattavan kuvan siitä, millä kaikilla tavoilla uusliberalismi voidaan ymmärtää. Yksi hänen keskeisistä sanomista on se, ettei uusklassista taloustiedettä – tai oikeastaan mitään taloustiedettä – pidä koskaan samaistaa uusliberalismiin poliittisena liikkeenä. Uusliberalismi poliittisena liikkeenä on Mirowskin ajattelussa enemmän episteeminen yhteisö kuin mihinkään tiettyyn instituutioon (kuten taloustiede), toimijaan tai paikkaan ja aikaan sidottu liike. Tämän episteemisen yhteisön lähtökohtana on yhteinen ymmärrys oman yhteiskunnallisen utopian rakentamistavasta (ks. s. 434-440 täältä).

Mirowskin ajattelu on viime aikoina saanut uusia ulottuvuuksia, jotka herättävät uusia kysymyksiä taloustieteen ja uusliberalismin suhteesta. Hänen uusimman kirjansa mukaan taloustieteilijöiden merkitys uusliberaalissa poliittisessa liikehdinnässä on vahvistunut sitten vuonna 2007-08 alkaneen finanssikriisin jälkeen. Taloustieteilijöiden aseman vahvistuminen johtuu ennen kaikkea siitä, että valtavirtaisesta taloustieteestä on tullut niin yleinen lähestymistapa, että sitä voidaan soveltaa mihin tahansa ilmiöön. Tämän vuoksi mikä tahansa yhteiskunnallinen ilmiö on siis kuvattavissa, selitettävissä ja ymmärrettävissä uusliberaalin epistemologian kanssa yhteensopivin termein eli oman edun ajamisen, laskelmoinnin ja vapaan vaihdon avulla. Ongelmana on se, että tämän tekemiseksi pitää ensin luopua tieteellisyydestä: subjektius, etu, laskelmointi, vapaus ja vaihto täytyy post hoc tulkita ilmiön omilla ehdoilla ja olettaa yhteensopivaksi tutkittavan ilmiön kanssa sen sijaan, että tehtäisiin kokeellista tutkimusta itsen, oman edun, laskelmoinnin ja vaihdon luonteesta ja merkityksestä tarkasteltavassa ilmiössä. Tässä mielessä taloustieteilijästä voi tulla tahtomattaankin ”uusliberaali epistemologi”, ellei hän pidä kiinni kokeelliseen tutkimuksen ja teoreettiseen täsmällisyyteen nojaavasta tieteellisyydestä.

Onko uusliberaalius hyvää vai huonoa, toivottavaa vai ei-toivottavaa, ja mitä välilä eettisesti sillä ylipäänsä on, tuleeko joku olleeksi uusliberaali vai ei, ansaitsee oman pohdintansa.  Oli miten oli, taloustieteen epistemologia ei ole poliittisesti neutraalia teorian performatiivisuuden ilmiön vuoksi, kuten olen tässäkin blogissa aiemmin todennut. Tämän vuoksi vastaus Uusitalon esittämään kysymykseen ”olenko uusliberaali” riippuu taloustieteilijän kohdalla paitsi siitä, mitä hänen tuottamallaan tiedolla tehdään, myös siitä, millaista tietoa hän haluaa maailmasta luoda ja millä keinoilla. Mirowskin mukaan näistä jälkimmäinen on erittäin tärkeää, jolloin ”uusliberaaliuden” kriteerinä toimii entistä enemmän tutkimuksen epistemologiset sitoumukset. Omasta mielestäni Mirowskin muut pohdinnat ovat ainakin pienessä maassa ehkä vieläkin tärkeämpiä sen suhteen, haluaako identifioitua uusliberaaliksi vai ei. Tällöin kysymys kuuluu: suostuuko taloustieteilijä yhteiskunnassa ”uusliberaalia epistemologiaa” levittäväksi puhuvaksi pääksi vai ei.

 

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja on Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston tutkijatohtori

One Thought on “Mitä on uusliberalismi?

  1. Pingback: Mikä on Suomen suuri tarina? | Kalevi Sorsa -säätiö

Julkaisujen selaus