(Kirjoitus on tavallisen blogimerkinnän sijaan artikkelikäsikirjoitus, joka ilmestyy myöhemmin paranneltuna ja laajennettuna katsausartikkelina Poliittinen talous -lehdessä. Teksti on kirjoittajan omaa pohdintaa, eikä edusta seuran virallisia näkemyksiä. Kirjoittaja pahoittelee jo etukäteen tekstin pituutta ja lupaa tulevien blogimerkintöjen olevan tätä tekstiä huomattavasti lyhyempiä.)

 

Aluksi

Poliittinen taloustiede on perinteinen yhteiskuntatieteiden haara, jota on opetettu Euroopassa jo 1700-luvulta lähtien. Poliittisella taloudella viitattiin tuolloin karkeasti ottaen julkisyhteisössä (polity) tapahtuvan taloudellisen toiminnan eli tuotannon ja vaihdon järjestämiseen. Talous (economy) viittasi alun perin antiikin ajan ymmärrykseen yhteiskunnan perusyksiköstä eli eräänlaisesta kotitaloudesta (oikos), joka piti huolta muun muassa elintarvikkeiden tuotannosta ja työnjaon järjestämisestä sukupuolten välillä. Oikoksen ajatus oli lähempänä perheyritystä kuin perhettä. Se oli toiminan organisointitapa ja sosiaalinen järjestys, joka mahdollisti tuotannon kautta elämän jatkumisen ja osallistumisen kaupunkivaltion (polis) julkiseen eli poliittiseen toimintaan. Tämä ymmärrys muuttui vähitellen tuotannon ja vaihdon kehityksen myötä.

Poliittisen talouden teoreettinen käsite sai ympärilleen oman tieteenalan kaupungistuvassa, teollistuvassa, modernisoituvassa sekä yritysten ja valtioiden varaan rakentuvaa kapitalistista taloutta kohti siirtyvässä yhteiskunnassa. Käsite nosti esiin niin julkisyhteisön poliittisten valintojen merkityksen tuotannollisen toiminnan järjestämisessä kuin tuotannollisen toiminnan merkityksen julkisyhteisössä. Kapitalistinen tuotantotapa vaati muun muassa laillisia omistusoikeuksia, osakeyhtiön laillista suojaa ja valtiollisia rahajärjestelmiä. Samaan aikaan havaittiin, että eri maiden, alueiden ja kaupunkien välillä oli merkittäviä taloudellisia eroja riippuen siitä, millä tavalla tuotanto ja kauppa järjestettiin.

Niin kutsutun klassisen poliittisen taloustieteen edustajat (mm. Smith, Ricardo, Mill) ja kriitikot (mm. Marx) osoittivat politiikan ja talouden kohtalonyhteyden. Yhtäältä taloutta ei voida hahmottaa eikä taloustiedettä harjoittaa ilman talouden poliittisesti toivottavien muotojen, käytäntöjen, arvojen, normien ja muiden periaatteiden määrittelemistä. Toisaalta kaikilla poliittisilla valinnoilla on myös seurauksia taloudellisen toiminnan kannalta.

Klassiset poliittiset taloustieteilijät omaksuivat liberaaliin yhteiskuntafilosofiaan nojaavat poliittiset lähtökohdat. He vastustivat yksinvaltiaiden, kirkon ja muiden tyrannioiden keskitettyä valtaa (toisinaan mukaan lukien myös ensiaskeliaan ottava moderni edustuksellinen demokratia). Tästä lähtökohdasta johdettu taloustiede pohti, millä tavalla tuotanto ja koko yhteiskunta voitaisiin järjestää sekä rauhanomaisesti että klassisen liberalismin ideoiden mukaisesti hajautetusti. Lähes kaikki klassiset poliittiset taloustieteilijät olivat hyvin pessimistisiä sen suhteen, että kapitalismin puitteissa pystyttäisiin koskaan tällaisesen yhteiskuntaan päätymään.

Nykyaikainen (kansan)taloustiede (economics) on lähtöisin poliittisen taloustieteen piiristä. 1800-luvun puolesssavälissä monet poliittisen talouden tutkijat, kuten niin monet muutkin yhteiskuntatieteilijät, alkoivat omaksua tutkimuksessa niin kutsutun positivistista filosofiaa ja luonnontieteiden tutkimusmenetelmiä. Nämä tutkijat alkoivat kutsua itseään taloustieteilijöiksi erotuksena poliittisista taloustieteilijöistä. Heidän ajatuksissaan kapitalistisen yhteiskunnan peruspilarit eli markkinavaihto, rationaalinen laskelmointi ja oman edun ajaminen voitiin jo olettaa ihmisluontoa ohjaaviksi tosiasioiksi, minkä vuoksi tutkimuksessa voitiin omaksua myös tuonaikaisia luonnontieteellisiä tutkimusmenetelmiä (joiden kehityksen perässä taloustiede ei pysynyt). Taloustieteellisessä tutkimuksessa ei siis enää ollut tutkijoiden itsensä mukaan kyse poliittisista valinnoista tai erilaisten tuotantotapojen ja yhteiskuntien pohdinnasta, vaan tietynlaiseen – aiemmin klassiseen liberaaliin ja sittemmin uusliberaaliin – kapitalismiin jo sopeutuneeksi oletetun ihmisluonnon ja sen yhteiskunnallisen toiminnan tarkastelusta.

Poliittisen talouden tieteenalan näkökulmasta nykyaikaisessa taloustieteessä, joka tekee politiikkaa olettamalla instituutioita ja toimintatapoja ja toisinaan myös antamalla niiden pohjalta poliittisia johtopäätöksiä (ks. aiempi kirjani), on kyse vain yhdestä poliittisesta näkökulmasta ja poliittisen analyysin tavoista muiden joukossa. Yhteiskuntatieteiden kehityksen kannata näkökulma ei kuitenkaan ollut vain yksi muiden joukossa. Taloustieteestä tuli 1900-luvun aikana sekä taloustutkimuksen että yleisemmin yhteiskuntatieteen johtava tieteenala. Tämän itseenä ”yhteiskunnallisena luonnontieteenä” pitävän tieteenalan menetelmiä (esim. peliteoria) alettiin käyttää myös politiikan analyysissa, mikä on vahvistanut valtavirtaisen taloustieteen asemaa myös ymmäryksessä siitä, mistä politiikassa on kyse. Kehityksen myötä poliittisen talouden tieteenala kaventui ja talouden poliittiset analyysit löytyivät entistä useammin muiden yhteiskuntatieteiden haarojen kuin taloustieteen alta.

Poliittisen talouden tieteenalan ja taloustieteen historiaa on käsitelty maailman sivu (tutkimushaaran oma suosikkini on Philip Mirowski), minkä vuoksi sitä ei kannata näin rajatussa tilassa esitellä tämän enempää. Tämä artikkelin tarkoituksena on sen sijaan pohtia, mitä poliittinen talous nykyään on, miten se eroaa muista yhteiskuntatieteistä ja mitä kaikkea poliittisen talouden tutkimus voi tieteenalana tarkoittaa 2000-luvulla. Pohdinnan motiivina on vuonna 2013 perustetun Poliittisen talouden tutkimuksen seuran päämäärä eli tieteenalan tutkimuksen ja opetuksen edistäminen Suomessa – ellei tieteenalasta ole selkeää käsitystä, on myös sen edistäminen hankalaa. Ennen näitä teemoja pohdin kuitenkin lyhyesti sitä, miksi tieteenalan tutkimusta ja opetusta kannatta edistää yleisesti ottaen ja erityisesti 2010-luvun Suomessa.

 

Miksi tutkia poliittista taloutta?

Moni suomenkielinen henkilö on varmasti joskus kuullut ilmauksen ”kansantalouden rautaiset lait”. Ellei hän ole kuullut tätä ilmausta, on hän varmasti kuullut siitä jonkun variaation. Poliittisessa puheessa viljellään nykyään esimerkiksi ilmauksia, joiden mukaan toiminta on tehtävä ”taloudellisten reunaehtojen puitteissa” tai ainakin nämä reunaehdot on ”tunnustettava”. Usein tällä viitataan pelkkään käytettävissä olevan rahan määrään. Tämä herättää sellaisenaan monia poliittisia kysymyksiä, kuten kuka käytettävissä olevan rahan määrästä päättää ja millä ehdoilla. Poliittisen talouden tutkimuksen näkökulmasta ilmaukset herättävät kuitenkin huomattavasti suurempia periaatteellisia kysymyksiä.

Yksi tällaisista kysymyksistä on politiikan ja talouden tiukka rajanveto. Yhtäältä on olemassa talouden piiri, jossa päätöksiä tehdään omalla logiikallaan (esim. rahallinen vaihto, yritysten päätöksentekorakenteet) ja tiettyjen tahojen (esim. yritysjohtajat, keskuspankkiirit) toimesta. Toisaalta on olemassa julkisyhteisö, joka asettaa talouden rajat ja pelisäännöt (esim. työmarkkinat), ja jossa päätöksenteko tapahtuu jollain muulla logiikalla (esim. edustuksellinen demokratia). Tämä jako on näkynyt vahvasti esimerkiksi Suomessa vuonna 2013 käydyn rakenneuudistuskeskustelun myötä. Rakenneuudistukset viittaavat ennen kaikkea talouden rajojen ja pelisääntöjen muuttamiseen.

Politiikan ja talouden tiukka rajanveto tuottaa maailmaa, jossa talouden sisäiset kysymykset eivät ole poliittisia (vaan yksityisiä), eikä talouden sisäiseen toimintaan puuttuminen kuulu siten politiikan kentään. Talouden rautaisten lakien idea sen sijaan ei rajoitu talouden sisäpuolelle: politiikassa on otettava huomioon talouden toimijoiden näkemykset ja päätökset, koska nämä viime kädessä päättävät talouden toiminnasta. Tämä näkyy esimerkiksi puheessa valtioiden kilpailukyvystä. Politiikassa on omaksuttu näkemys, jonka mukaan valtiot kilpailevat kansainvälisesti pääomasta, joka päättää, missä kansantaloudessa ja minkä työntekijöiden toimesta mitäkin tuotteita ja palveluita tuotetaan. Puheessa jää usein mainitsematta, että valtiot ovat itse päättäneet antaa pääomalle vallan liikkua vapaasti ja käyttää tätä valtaa (esimerkiksi niin kutsutussa labourismissa pääoma on paikkaan sidottua, mutta työvoima saa liikkua vapaasti). Sen sijaan korostetaan tarvetta muuttaa politiikkaa jatkuvasti siten, että pääomaa kiinnostuisi omasta kansantaloudesta.

Voidaan sanoa, että nykyään eletään ”talouden” poliittista kulta-aikaa. Toimenpiteitä perustellaan entistä useammin taloudellisilla kriteereillä ja talouden toimintatapoja ja päätöksentekotapoja ulotetaan uusille elämänalueille. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on kutsunut tätä ilmiötä ekonomismiksi. Ekonomismin ilmiö herättää suuria kysymyksiä. Millaisten poliittisten periaatteiden varaan nykyaikainen kapitalistinen talous rakentuu? Entä millaista taloutta oikeastaan poliittisesti halutaan edistää ja millaisia vaihtoehtoja on olemassa?

Edelliseseen kysymykseen voidaan nostaa esimerkiksi 2010-luvun alun aikana vallinnut Euroopan talouskriisi ja sen poliittiset valinnat. Rahoitussektorin pelastuspaketit nostivat eurooppalaisten valtioiden menoja samaan aikaan, kun taloudellinen taantuma vähensi niiden verotuloja. Eurokriisin puhjetessa euroalueen valtioiden talouspoliittisen vallan havaittiin olevan hyvin rajoittunutta. Mark Blythin mukaan suvereeneilla valtioilla, jotka hallitsevat omaa valuuttaansa, on kapitalistisessa taloudessa käytettävissään neljä työkalua, joiden avulla ne voivat vastata taloudelliseen taantumaan: laiminlyönti, elvytys, devalvaatio ja sisäinen devalvaatio. Euroalueen yhteinen rahapolitiikka ja yhteiset instituutiot rajoittavat näitä työkaluja merkittävästi, vaikka talouspolitiikka on edelleen valtioiden harteilla.

Laiminlyönti tarkoittaa sitä, että valtio jättää maksamatta sitoumuksiaan, kuten velkoja ja sovittuja menoja, joihin valtion tulot eivät riitä. Euroalueella velkoja ei voida jättää maksamatta, koska valtioiden täytyy hankkia velkansa yksityisten sijoittajien välityksellä. Velkojen maksamatta jättäminen tarkoittaisi sitä, etteivät valtiot saisi enää velkaa. Sovittujen menojen maksamatta jättäminen puolestaan voi paitsi olla perustuslain vastaista myös ajaa kotitaloudet ja yritykset kriisiin. Laiminlyönti johtaakin helposti laman syvenemiseen.

Elvytys tarkoittaa sitä, että valtio lisää alijäämäisellä budjetilla talouden kierrossa olevaa rahaa eli tuottaa lisää kotimaista kysyntää ja talouskasvua, joiden avulla myös seuraavien vuosien verotulot nousevat. Toisin sanoen valtio lisää kansantalouden sisäistä toimintaa ja parantaa tästä aiheutuvan kasvun myötä myös rahoitusasemaansa (so. velan suhde kansantuotteeseen ja verotulojen määrä). Euroalueen sääntöjen mukaan valtiot eivät saa ottaa julkista velkaa yli 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, eikä valtioiden budjetit saa olla kuin 0,5 prosenttia alijäämäisiä. Säännöt estävät näin ollen elvytyksen käytännössä kokonaan.

Devalvaatio tarkoittaa sitä, että valuuttakurssia heikennetään viennin edistämiseksi. Euroalueella valtioilla ei tätä mahdollisuutta ole, eikä valuuttakurssia voida muutenkaan muuttaa suoralla päätöksellä, koska euron kelluva valuuttakurssi määräytyy markkinoiden mukaan suhteessa muihin valuuttoihin. Sisäinen devalvaatio puolestaan tarkoittaa sitä, että valtio alentaa palkkoja, sosiaaliturvaa ja muita menoja, mikä tekee maassa tuotetuista tuotteista halvempia. Tämä on osittain euroalueen valtioiden päätettävissä, mutta esimerkiksi palkat ja eläkejärjestelmät voivat olla yhtä lailla työmarkkinaosapuolten päätösvallassa. Molempien työkalujen onnistuminen perustuu joka tapauksessa siihen, että maassa tuotetuille tuotteille on muualla kasvavasti kysyntää. Koska vaikeuksissa olevan euroalueen maat ovat toistensa suurimpia kauppakumppaneita ja kansainvälinen talous oli 2010-luvun alussa muutenkin pitkälti taantumassa, ei tällaista kysyntää ollut tarjolla.

Talouskriisi näin ollen osoitti, että Euroopan poliittinen talous perustuu pitkälti valtion aseman ”taloudelliseen neutralointiin”. Neutraalius tarkoittaa sitä, että yritysten ja kotitalouksien odotetaan näyttävän talouden suunta tilanteessa kuin tilanteessa vakaudesta riippumatta – myös silloin, kun kansainvälisen taantuman takia olisi olemassa vain yksi suunta eli talouden heikentyminen edelleen.

Viimeisen muutaman vuosikymmenen ajan kansainväliset talouskriisit ja valtioiden kykenemättömyys tulla toimeen niiden kanssa on yksi hyvä osoitus siitä, miksi talouden poliittisille analyyseille on tarvetta. Onko esimerkiksi taloudellinen vakaus toivottavaa ja mikäli on, niin kenen tulisi olla siitä vastuussa? Pitäisikö valtioilla olla merkittävämpi vai heikompi rooli talouden vakauden hallinnassa? Onko kriiseihin ja epävakauteen taipuvainen kapitalismi ylipäänsä toivottava talousjärjestelmä? Millaisten periaatteiden varassa tällaisiin kysymyksiin tulisi vastata? Millaisten poliittisten arvostelmien ja periaatteiden varaan taloudellisen vakauden tulisi perustua ja miksi? Millaisia vaihtoehtoisia käsityksiä vakaudesta ja sen toivottavuudesta voidaan ylipäänsä muotoilla? Nämä ovat erinomainen esimerkki kysymyksiä, joihin poliittisen talouden tutkimuksen tieteenala paneutuu järjestelmällisesti.

Toiseen kysymykseen – millaista taloutta nykyään halutaan edistää ja millaisten poliittisten periaatteiden varaan talous halutaan muodostaa – ei voida löytää yksiselitteistä vastausta, koska vastaus riippuu pitkälti siitä, kenen ajatuksia halutaan tarkastella. Kansainvälisesti keskeisten päättäjien talousajattelu on epäilemättä uusliberaalia eli markkinoita, kilpailua, yksilön vastuuta ja julkisyhteisön toiminnan minimointia korostavaa ainakin siinä mielessä, että vahvoilla yhteiskunnallisilla toimijoilla on tapana ehdottaa uusliberaaleja toimenpiteitä myös sellaisissa kriisitilanteissa, joissa ideologian nimissä aiemmin tehdyt toimenpiteet, kuten sääntelyn purkaminen ja kotitalouksien velkaantumisen edistäminen, ovat ajaneet talouden kriisiin. Toisaalta se, että jokin ajattelutapa on valta-asemassa, ei tarkoita sitä, että se olisi ainoa vallitseva ajattelun tapa. Monet talouden poliittisia periaatteita esittävät kannat, kuten vaatimukset talouden ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä (esim. ns. degrowth-liike), ovat olleet pinnalla hyvin pitkään.

Kysymys kannattaakin muotoilla toisin: mistä saamme systemaattista tietoa siitä, millaisia taloutta koskevia poliittisia ehdotuksia ja periaatteita nykyään esitetään?  Suomessa pohdinnalle ei ollut luontevaa akateemista kotia, koska maasta on puuttunut käytännössä koko poliittisen talouden tutkimuksen tieteenala. Talouden poliittisia analyyseja tehdään Suomessa eri yhteiskuntatieteiden aloilla (esim. sosiologia, kulttuurintutkimus, yhteiskuntapolitiikka, politiikan tutkimus, maailmanpolitiikka) varsin runsaasti, mutta hajaantuneesti. Samaan aikaan varsinaisen taloustieteen kotimainen kehitys, jossa makrotaloustiede on pitkälti väistynyt mikrotaloustieteen alta, on kaventanut taloustieteellistä keskustelua. Yksi poliittisen talouden tutkimuksen luontevien tieteellisten keskustelufoorumien puuttumisen seurauksia onkin ollut se, että tieteellisen tutkimuksen ääni jää usein paitsioon talouskeskustelussa. Suomessa talouspoliittista keskustelua ovat hallinneet suurissa määrin virkamiehet, konsultit ja tutkimuslaitosten tutkijat, jotka esittävät talousasiat ennemmin faktoina tai välttämättömyyksinä kuin poliittisina valintoina.

Poliittisten valintojen esittäminen pakkoina on taitavaa retoriikkaa, mutta poliittisen analyysin muotona se on suunnilleen niin kaukana yhteiskuntatieteellisen argumentaation vaatimuksista kuin mahdollista. Poliittisen talouden tieteellisen tutkimuksen edistäminen ja tunnetuksi tekeminen onkin tämän vuoksi ollut yksi Poliittisen talouden tutkimuksen seuran (PTTS) perustamisen lähtökohtia. Seuran tarkoituksena on talouden poliittista analyysia tekevien tutkijoiden verkostoinnin edistäminen, taloudesta käytävän julkisen keskustelun herättäminen ja uudenlaisten kanavien luominen tutkijoiden puheenvuoroille tässä keskustelussa.

 

Mitä on poliittisen talouden tieteellinen tutkimus?

Mikä sitten tekee poliittisen talouden tutkimuksesta oman tieteenalansa ja miten se eroaa muista yhteiskuntatieteiden aloista? Määritteleminen on sikäli vaikeaa, että tieteenala hahmotetaan nykyään äärimmäisen laajaksi jopa hyvin konservatiivisissa perusteoksissa (esim. tässä). Poliittisen talouden tutkimukseen kuuluu ainakin talouden instituutioiden, talouspolitiikan, talousdiskurssien ja taloustieteen poliittinen analyysi. Poliittinen analyysi voi kohdistua yhteiskunnallisiin taustaoletuksiin ja ideologioihin, poliittisiin päämääriin ja agendoihin, politiikan tekemisen tapoihin tai vaikkapa talouden toimijoiden tuottamistapoihin. Poliittisen talouden tutkimus on aiempaa monitieteellisempää ja aiempaa useampia tutkimusmenetelmiä hyödyntävää. Analyysitasokin ulottuu globaalilta tasolta kansainvälisen, alueellisten ja kansallisten analyysien kautta paikallisen ja yksilökohtaisen poliittisen talouden tutkimukseen.

Esimerkkinä poliittisen talouden tutkimuksen monimuotoisuudesta toimii PTTS:n tieteellisen julkaisun eli Poliittinen talous -lehden käsittelemät teemat:

  • Poliittisen talouden teoria ja teoriahistoria
  • Taloustieteen ja talousdiskurssien poliittiset lähtökohdat ja sitoumukset
  • Kulttuurinen ja kriittinen poliittinen talous
  • Globaali ja kansainvälinen poliittinen talous
  • Heterodoksinen taloustutkimus
  • Talouden institutionaalinen muutos ja sen politiikka
  • Vaihtoehtoiset lähestymistavat talouspolitiikkaan
  • Taloustutkijoiden ja talousvaikuttajien asema poliittisessa päätöksenteossa
  • ”Talouden” ja sen toimijoiden sosiaalinen rakentuminen
  • Poliittisen talouden ja taloustieteen tutkimuksen ja opetuksen tila Suomessa

Mikä näitä tieteellisiä lähestymistapoja yhdistää? Vastauksia voidaan epäilmättä löytää monia näkökulmasta riippuen. Jos talouspuhetta analysoidaan poliittisesti ihan minä tahansa diskursiivisena käytäntönä, ovat ”talous” ja ”politiikka” niin kutsuttuja tyhjiä merkitsijöitä, jotka voivat saada puheessa ihan minkä tahansa sisällön. Tässä tapauksessa vastaus kysymykseen on empiirinen: ”taloudella” ja ”poliittisella” tarkoitetaan mitä vaan sanoilla kulloinkin halutaan tarkoittaa, minkä seurauksena ”poliittinen talous” tutkii näiden käsitteiden käytön yhteyttä. Yllä olevaa listaa yhdistää lähinnä se, että molemmat sanat ovat siinä jatkuavasti läsnä. Tämä näkökulma voi olla sellaisenaan varsin hyödyllinen esimerkiksi talouspoliittisen keskustelun poliittiseen analyysiin. Se ei kuitenkaan vielä auta tieteellisen identiteetin etsinnässä, koska talous ja politiikka ovat tieteessä teoreettisia käsitteitä, joilla on myös historiaa ja jokseenkin vakiintunut merkitys.

Itselleni luontevin tapa hahmottaa poliittisen talouden tutkimusalan tieteellistä identiteettiä tapahtuu yhden poliittisen talouden tutkijoiden, kulttuurintutkijoiden ja taloussosiologien esiin tuoman ilmiön avulla. Tätä ilmiötä kutsutaan talousteorian performatiivisuudeksi. Ilmiön lähtökohtana on ajatus siitä, että talousteoria performoi taloutta. Toisin sanoen talousteoria ei vain kuvaa jossain tuolla maailmassa tapahtuvan talouden toimintaa riippumatta analyysista, vaan se esittää, tulkitsee ja muodostaa asiaa nimeltä ”talous” sekä antaa sen tarkastelulle reunaehdot, menetelmät ja mielekkyyden. Talousteoria ja taloustieteilijät ”taloudellistavat” maailmaa: he kelpuuttavat yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä asioita taloudellisiksi ja esittävät narratiiveja talouden toiminnasta.

Taloustieteilijät esimerkiksi tuovat esiin joitain yksittäisiä piirteitä ihmisten elämästä ja toiminnasta (esim. vaihto ja oman edun tavoittelu), tulkitsevat ja selittävät yhteiskunnan toimintaa näiden piirteiden avulla sekä antavat tälle kokonaisuudelle yhteiskunnallisen merkityksen aina performoidessaan taloutta. Talousteoria tuottaa siis paperilla yhteiskunnallista todelisuutta ja toimintatapoja, joihin tutkija myös asettaa instituutioita ja ihmisiä, sekä antaa tälle todellisuudelle jonkin poliittisen merkityksen. Taloustieteen performanssi voi kuitenkin myös vaikuttaa suoraan ihmisten toimintaan, mikäli nämä omaksuvat uuden käsityksen taloudesta ja alkavat toteuttaa performanssia myös omassa elämässään. Juuri tätä ilmiötä kutsutaan taloustieteen performatiivisuudeksi.

Jokin aika sitten edesmennyt taloustieteilijä Ronald Coase on yksi ajattelutavan pioneereista. Hän piti valtavirtaista taloustiedettä pelkän abstraktin ja kuvitteellisen maailman tapahtumien teoretisointina ja spekulaationa, eikä ollut erityisen kiinnostunut omien teorioidensa mahdollisesta roolista taloustieteen parissa. Sen sijaan hän oli erittäin kiinnostunut siitä, miten talousteoria ylipäänsä ja hänen talousteoriansa osana sitä voisi muuttaa ihmisten ymmärrystä siitä, mitä talous on, ja miten talousteorian soveltaminen käytännössä (esimerkiksi lainsäädännössä ja yritysten johtamisessa) voisi siten myös muuttaa maailmaa. Nykykielellä ilmaistuna hän halusi esittää tietynlaisia talouden performansseja siksi, että ihmiset muuttaisivat käsitystään taloudesta ja alkaisivat myös itse performoida uutta talousajattelua – ei siksi, että tutkimus kuvaisi tai selittäisi jotain yhteiskunnallisesta todellisuudesta irrotettua ilmiötä muita paremmin. Coasen performansseissa korostuivat ennen kaikkea markkinatalouden transaktiokustannusten ideat.

Se, että kaikki talousteoriat performoivat taloutta, ei tarkoita sitä, että kaikki teoriat olisivat samanlaisia. Performatiivisuuden ja taloudellistamisen tutkijoiden mukaan ei olisi ollenkaan syytä puhua taloudesta yksikössä, vaan monikossa – ei ole olemassa yhtä taloutta, vaan talouksia. Erilaisten talouskäsitysten sisäinen logiikka vaihtelee merkittävästi, kuten esimerkiksi Luc Boltanski ja Laurent Thévenot ovat esittäneet. Taloudellinen logiikka voi tarkoittaa niin luovuuden, maineen, tasa-arvon, halun kuin tehokkuudenkin varaan rakentuvaa toimintaa. Yhdestä taloudesta puhuminen tarkoittaa lähinnä sitä, että monet erilaiset elämänalueet – työ, elintarvikkeet, terveydenhuolto, teatteri, seksi, liikunta ja niin edelleen – asetetaan noudattamaan samaa talouden performanssia. Esimerkiksi marxilaisessa ajattelussa yhdestä taloudesta puhuminen nojaa siihen, että elämän uusintamiseen tarvittavat asiat sidotaan kapitalistiseen tuotannon ja vaihdon tapaan.

Taloustieteen performansseilla on kuitenkin myös jotain yhteistä, mikä erottaa taloustutkimuksen muista yhteiskuntatieteistä: käsitys taloudellisesta toiminnasta laskelmointina. Laskelmointi voi tarkoittaa hyödyn maksimointia, oman edun ajamista tai vaikkapa rahallista vaihtoa. Laajimmillaan se tarkoittaa sitä, että ihmiset tekevät sellaisia asioita, jotka he järkeilevät arvokkaiksi tai tekemisen arvoisiksi (arvottamisen logiikka toki vaihtelee runsaasti, kuten olen toisaalla esittänyt – ks. täältä sivut 68-90). Talouden performanssien kova ydin on näin ollen jonkinasteinen rationaalinen suunnittelu. Esimerkiksi uusklassisessa taloustieteessä suunnittelija on lähes kaikkivoipa rationaalinen yksilö, kun taas itävaltalaisen koulukunnan taloustieteessä ihmiskunnan rationaalisuus pääsee ilmenemään vain markkinainstituutioiden välityksellä.

Talousteorian performatiivisuuden ajatus auttaa tuomaan esiin monia talouteen liittyviä poliittisia lähtökohtia ja valintoja. Ennen kaikkea se auttaa havaitsemaan, että normatiivisten, analyyttisten ja kuvaavien lähtökohtien välillä ei ole aina suuria eroja, koska mikä tahansa näistä riittää tekemään performanssista poliittisen. Kyse onkin ennemmin siitä, millaisten tiedonintressien varaan performanssi rakenentaan. Talouden tutkimuksen performansseissa voidaan tehdä valintoja lukemattomista eri asioista, kuten talouden oletetut instituutiot, arvottamisen ja laskelmoinnin merkitykselliseksi oletetut tavat, talouden toimijoiden väliset (valta)suhteet tai taloudellisen logiikan piirissä olevat elämänalueet. Jokainen analyysissa tehty valinta tuottaa kuvaa siitä, että juuri näiden valintojen avulla voidaan yhteiskuntaa hallita rationaalisesti, ja performatiivisuuden mahdollisuus tekee jokaisesta oletuksesta myös mahdollisesti vallitsevaa todellisuutta.

Talouspuheen ”kova ydin” eli laskelmointi on kuitenkin jo itsessään poliittista keskustelua ja politisointia vastustava voima, koska se helposti kaventaa politiikan kehystämistä ja mielikuvitusta. Esimerkiksi asioiden esittäminen numeroilla optimaalisena tai järkevänä valintana eli ”parhaana vaihtoehtona” voi sokeuttaa sen suhteen, mitä numeroiden takana on, mitä ne tarkoittavat, mitkä numerot ovat oleellisia ja mitä numeroilla ei ylipäänsä voida ilmaista. Tämän vuoksi jo taloustutkimuksen performanssien poliittisten valintojen suhteen on oltava tarkkana.

Poliittisen talouden tarkka määritteleminen ei ole itse asiassa vaikeaa talouden, vaan ”poliittisen” määrittelemisen takia. Jos ”taloudelliseen”  jataloudellistamiseen on kiinnitetty runsaasti huomiota viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana, on politiikan tutkimuksen perimmäistä luonnetta eli sitä, mitä ”poliittinen” on, tutkittu jo maailman sivu. Politiikka on tutkijoille yleensä hyvin helppoa tunnistaa, kun sellaiseen sattuu törmäämään. Esimerkiksi valtakamppailut tai valtioiden harjoittama sääntely on helppoa ymmärtää politiikaksi. Sen sijaan tutkijoiden on yleensä vaikeampaa määritellä ”poliittinen”, eli ne ehdot, jotka mahdollistavat politiikan havaitsemisen, antavat politiikalle mielekkään sisällön ja tekevät siitä ylipäänsä merkityksellisen asian maailmassa.

”Poliittisen” määritteleminen on siitä ongelmallista, että jokainen määritelmä on jo itsessään poliittinen valinta. Politiikan määritelmä vaikuttaa ainakin siihen, millaisiin yhteisöihin, hallitseviin periaatteisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin valtakamppailut, julkinen toiminta, hegemonia ja vastarinta asetetaan. Tutkimuskohteen määritteleminen politiikan ulkopuolella on toisin sanoen mahdotonta: politiikan tutkija tulee määrittelemällä tutkimuskohteensa aina ajaneeksi jonkinlaista politiikkaa, kun taas kaikki politiikan ajaminen muuttaa ymmärrystä tutkimuskohteesta. Esimerkiksi niin sanotun jäkifoundationalistisen poliittisen ajattelun mukaan ongelmaan on helppo ratkaisu: jokaisen tieteellisen analyysin tulee asettaa ensin poliittis-filosofinen perustansa ja käsitellä siihen liittyvät poliittiset valinnat, minkä jälkeen voidaan vasta edetä teorioiden ja tutkimusmenetelmien tarkasteluun (joiden suhde filosofiaan on kontingentti).Tämä tekee tutkimuksesta läpinäkyvää ja johdonmukaista.

”Poliittisen” rakentamiseen on tämän takia monia keinoja. Esimerkiksi populismi voidaan ymmärtää yhdeksi ”poliittisen” perustaksi. Populistisessa politiikassa muun muassa pelataan kansan käsitteellä sekä tehdään asioista identiteettikysymyksiä ja me-he-jaotteluita. Voidaan kysyä, miten erilaiselta esimerkiksi Adam Smithin tekstit kansojen varallisuudesta näyttäisivät, jos ne luettaisiin populistisen politiikkaymmärryksen valossa klassisen liberalismin mukaisen ymmärryksen sijaan. Tai millaiselta nykyisen valtavirtaisen taloustieteen performanssit mahtavat näyttää lukemattomien erilaisten poliittisten filosofioiden näkökulmasta, jotka pitävät taloustieteen omaksumia matemaattisia menetelmiä ja teoreettisia oletuksia ennemmin keskeisten poliittisten kysymysten sivuuttamisen kuin niihin vastaamisen keinona.

 

Johtopäätös

Näin pääsemmekin (hyvän yhteiskuntatietelijän tavoin) jokseenkin epätyydyttävään johtopäätökseen: poliittisen talouden tutkimuksen kenttää riippuu poliittisesta mielikuvituksesta, talousdiskurssin halutusta käyttöalasta ja näiden yhteensopivuudesta. Poliittisen talouden tutkimus voi kannattaa jotain tiettyjä talouden instituutioita tai talousjärjestelmää tai olla ottamatta kantaa niihin. Se voi osoittaa talouteen liittyviä poliittisia valintoja tai ehdottaa toisenlaisia valintoja. Se voi jopa kannattaa talouspuhetta tai vastustaa sitä sellaisenaan. Kaikki riippuu siitä, miten tutkijat politiikan ja talouden ymmärtävät ja millaisiin asioihin he haluavat ymmärryksellään ottaa kantaa. Tieteellistä tästä toiminnasta tekee se, että ymmärrys on mahdollisimman läpinäkyvää (eli että tiedonintressit ovat selvät) ja johdonmukaista. Poliittisen talouden tutkimuksen seuran yksi tehtävistä onkin epäilemättä nostaa johtavila taloustutkijoilta ja -vaikuttajilta tätä ymmärrystä esiin ja herättää keskustelua vaihtoehtoisista ymmärtämisen tavoista tilanteessa, jossa talouspuhe määrittää politiikan suuntaa entistä enemmän.

 

 

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja on Poliittisen talouden tutkimuksen seuran puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston tutkijatohtori

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Julkaisujen selaus