Tulin viime viikolla keskustelleeksi monessa yhteydessä TTIP-kauppasopimuksesta. Ensin kävin Eduskunnan tilaisuudessa, ja loppuviikosta vielä jatkoin aiheesta Kööpenhaminassa. Eduskunnassa muutama aktiivinen kansanedustaja oli päättänyt herättää keskustelua pimentoon jääneestä aiheesta. Tanskassa taas otin seminaaripäivän aamuna sanomalehden käteen ja siellä aihetta puitiin useammalla palstalla.

Oli miten oli, EU ja Yhdysvallat yrittävät saada luotua uuden keskinäisen vapaakauppasopimuksen. Neuvottelut käytiin suuressa hiljaisuudessa kunnes niistä vuodettiin dokumentteja. Suurimmat huolet ovat koskeneet investointien suojaa, joka kriitikoiden mukaan antaa yrityksille juridisen ylivallan suhteessa demokraattisiin päätöksiin. Kannattajat näkevät lähinnä taloudellisia hyötyjä. Elinkeinoelämällä on lähtenyt tältä osin pahanlaisesti mopo käsistä, ja sopimuksen selitetäänkin nyt tuottavan satoja euroja vuodessa palkansaajan kukkaroon.

Asetelma on kiinnostava jo sikäli että koko sopimuksesta puhutaan kahdesta niin erilaisesta näkökulmasta. Asiaan liittyy monta erilliskysymystä: mistä vapaakauppaneuvotteluissa ajatellaan päätettävän, ajatellaanko yritysvaltaa ylipäänsä merkittävänä poliittisena kysymyksenä, mistä investointien katsotaan tulevan, ja miten politiikan avoimuuteen suhtaudutaan. Eduskunnan tilaisuuden nimi Kasvua vai vallankaappaus oli tässä osuva: valitse puolesi kahdesta täysin eri diskursiiviselta kentältä repäistystä tulkinnasta.

On paikallaan esittää muutama näkökulma näihin kauppaneuvottelujen rinnakkaistodellisuuksiin.

 

1.Vapaakauppa on tavallaan paperilla aina hyvä juttu, jos katsotaan ricardolaista palikkamallia, jossa valtioiden pienet suhteelliset edut auttavat erikoistumisessa. Toki todellisuus on monessa mielessä mutkikkaampi: hyödyt ja haitat eivät ole kansallisia vaan jakautuvat epätasaisesti valtioiden sisällä, hyvin suurten ja hyvin pienten toimijoiden pelikenttä on epätasainen, ja usein erikoistuminen on vain nimi sille, että joidenkin tahdotaan pysyvän banaanintuottajina. Tätä huomionarvoisempaa on kuitenkin se, että kauppaneuvotteluihin liittyvät poliittiset kiistat liittyvät lähes poikkeuksetta johonkin muuhun kuin varsinaiseen kaupankäyntiin. Kysymyksessä ovat tällöin yritysten juridiset oikeudet, patentit, investointien ehdot, kaupan tuki, ympäristönsuojelu, tai jokin muu rinnakkaisilmiö. Myöskään TTIP-sopimuksen poliittinen ydinkysymys, investointien suoja, ei itse asiassa liity suoranaisesti kaupankäyntiin.

Vaikka vapaakauppaneuvotteluissa siis näennäisesti puhutaan kaupan (jäljellä olevien) esteiden purkamisesta, agenda on aivan toinen. Tämä on jokseenkin väistämätöntä, koska kauppa ilman esteitä on mahdotonta tavoite, puhdas fantasia. Maailmankaupan tasolla mitään politiikatonta kauppaa ei voi edes järkevästi kuvitella. Jos jossain hetkessä identifioidut ”kaupan esteet” onnistuttaisiinkin purkamaan, joku keksisi pian uusia. En nyt lähde yksityiskohtaisempiin dystoppisiiin visioihin, mutta sille, mitä kaikkea voidaan nähdä ”kaupan esteinä”, on vain mielikuvitus rajana.

 

2.Viime vuosikymmeninä kansainvälisellä tasolla on aktiivisesti uudelleenmääritelty yritysten ja valtioiden välisiä suhteita. Tavallaan kyse on perustuslainomaisesta prosessista, jossa eri toimijoiden juridiset suhteet paalutetaan. Neuvottelua ei kuitenkaan käydä perinteisen perustuslain tyylillä, vaan erilaisilla ylikansallisilla tasoilla, joilla tuotetaan entistä enemmän ”lukittuja reformeja” kansainvälisten sopimusten muodossa. Tällaiset prosessit tietysti tuottavat myös uudenlaista politiikkaa. Vastapolitiikka näkyy ennen kaikkea mielenosoitusten muodossa, ja hyvin on näkynytkin: Vuosituhannen vaihteen protesteilla oli keskeinen vaikutus WTO-prosessien pysähtymiseen, MAI-sopimuksen kaatumiseen, ja ylipäänsä uusliberalisaation hidastumiseen.

TTIP-sopimukseen on liitetty, eikä syyttä, huolta yritysvallan kasvusta. Kun yritykselle myönnetään laaja investointisuoja, rajataan poliittisia oikeuksia. Yritykset alkavat pitää erilaisia demokraattisia päätöksiä loukkauksena omistusoikeuksiaan kohtaan, ja käyttävät herkästi ”kauppasopimusten” tarjoamia juridisia työkaluja. Kyse ei ole erityisestä paranoiasta vaan vallitsevasta todellisuudesta. Pohjois-Amerikassa vastaavia tapauksia nähtiin NAFTAn myötä, kun meksikolaiset menivät kehittämään esimerkiksi ympäristölainsäädäntöä. Euroopassa on jo tämän päivän todellisuutta että investoijat haastavat kriisimaita oikeuteen. Esimerkiksi Vattenfall päätti aloittaa käräjöinnin Saksaa vastaan, kun Saksa päätti luopua asteittain ydinvoimasta – sellainen on kuulemma investointisuojan vastaista.

Yksittäisiä esimerkkejä voi tiputella, mutta ydinkysymys on yritysten asema: voivatko ne varmistaa saataviensa ensisijaisuuden ja ylipäänsä estää lainsäädännölliset muutokset. Sopimusten yhteydessä kysymys tietysti kuuluu, onko monikansallisten yritysten juridista asemaa syytä nykytilanteessa varta vasten vahvistaa? Kysehän on tietysti nimenomaan monikansallisista yrityksistä. Poikkikansallisten investointien ehdot eivät kuulu pienyrittäjien pelikenttään, eikä niillä tietysti muutenkaan ole vastaavanlaista juristikapasiteettia.

 

3.Kauppaneuvotteluja eteenpäin vievät tahot korostavat taloudellisia etuja. Tämä joukkio vaikuttaa pitävän yritysvallan kasvua jonkinlaisena pseudopuheenaiheena. Miksi näin?

Oireellista on ainakin se, ettei ”yritys” ole klassisessa ja uusklassisessa talousteoriassa oikeastaan mitään. Toki voidaan osoittaa kaikenlaisia skaalaetuja ja valtioiden luomia monopoleja, mutta kysymys yritysten vallasta on talousteorialle varsin työläs. Siinä missä yhteiskuntatieteellisemmässä luennassa kiinnostuksen kohteita ovat sellaiset asiat kuten yritysten asema suhteessa valtioon ja yksilöihin, yritysten rakentuminen hierarkioina ja byrokratioina, yritysten verkottuminen eri valtioiden alueille ja tämän tuottama ja pakottama taloudellinen konvergenssi, klassisessa taloustieteessä yritys on lähinnä paikka, jossa tuotanto sattuu tapahtumaan. Siksi yritysten vallan analysoinnin sijasta taloustieteessä syntyy herkästi analyyseja, joissa yrityksillä ei nähdä ihmeellisempiä intressejä. Yrityksiin voittoina valuvien rahojen oletetaan päätyvän jokseenkin lyhentämättöminä tuotannollisiin investointeihin ja sitä kautta kaikkien kansalaisten hyödyksi.

Suomessa aletaan saada entistä parempaa konkreettista ymmärrystä siitä, miten käy kun kuvitellaan että kaikki firmoihin menevä raha käy firmoissa vain juoksemassa kirjanpidon läpi päätyäkseen tuotannollisina investointeina ja lisäväen palkkaamisena ”kaikkien ” hyödyksi. Tarkoitan luonnollisesti yritysveron alennusta. Firmojen veroastetta reippaasti laskemalla pitäisi tulla uusia työpaikkoja, mutta saadaan pikemmin reippaita osinkoja. Epäilen, etteivät edes julkiseen työllistämiseen kriittisesti suhtautuvat osaisi osoittaa esimerkkiä valtiontaloudellisesti yhtä kallista ”tempputyöllistämis”-työpaikoista kuin mitä viimeaikaisilla yritysveromanööverilla luodaan. TTIP-sopimuksen yhteydessä tehdään sama ajatusvirhe: kunhan firmat saavat toivomansa toimintaympäristön, niin investoinnit alkavat rullaamaan. Itse asiassa jokseenkin kaikki edut mitä TTIPstä on mainittu, liittyvät oletuksiin että raha virtaa investointeina suoraan yrityksistä palkansaajien hyödyksi.

On kuitenkin kaksikin hyvää syytä olla innostumatta investointisopimuksen hyödyistä nykytiedon pohjalta. Ensinnäkin firmojen voitot eivät kerro investoinneista juuri mitään. Voitot voidaan ihan yhtä hyvin pitää voittoina. Valtavirtainen talousteoria on vaan unohtanut että kapitalisteilla on kulttuurisia ja elämäntavallisia mieltymyksiä myös yksilöinä. Toisin sanoen taloudellinen yläluokka nauttii siitä, että heillä on hyvin paljon rahaa jota käyttää vebleniläisiin statushyödykkeisiin, poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen ja varallisuutensa ylisukupolvisen periytymisen varmistamiseen. Kuitenkin tämä on oikeastaan taloudellisessa mielessä epärationaalista, joten taloustieteessä oletetaan todellisuuden vastaisesti että kapitalistit käyttävät rahansa taloutta hyödyttävästi.

Toiseksi, jos investoinnit todella ovat asian ydin, kannattaa aloittaa oikeasta päästä. Ei firmojen juridinen asema ole erityinen ongelma investointien kannalta. Tuskin yksikään investointi jää tekemättä investointisuojan tason takia, erityisesti kun ei puhuta maista jossa kukaan uskoisi seuraavan hallitsijan saattavan oikeasti kansallistaa yrityksiä (sijoittajapiireissä tällaisia demokraattisia pyrähdyksiä kutsutaan ”korkeaksi poliittiseksi riskiksi”). Investoinnit jäävät tekemättä siksi, ettei taloudessa ole riittävästi kysyntää. Euroalueella kysyntä on tapettu niin huolellisesti, että investoinnit ovat tietysti lamassa, mutta on varsin harhaista syyttää tästä ”kaupan esteitä”. Jos kysyntää halutaan oikeasti lisätä, kannattaa maksaa työntekijöille parempaa palkkaa, mikä on varsin helppo mutta ei tietenkään kaikissa piireissä suosittu ratkaisumalli.

Vapaakauppaneuvotteluita voikin olla järkevämpää lähestyä psykologisemmin. Jostain syystä ankarina aikoina tarraudutaan herkästi huonoksi havaittuihin taloudellisiin ideoihin. Kun Eurooppa on alamaissa, sille halutaan pelastusta samoista ideoista joka tuon kohtalon aiheutti. Nimenomaan vaikeana aikoina kun olisi tärkeää hypätä taloudellisesta paradigmasta pois, halutaan syystä tai toisesta tarrautua entistä tiukemmin vanhaan ja turvalliseen, jos se toimisi sittenkin. En tiedä onko tämä nyt kaukaa haettu vertaus, mutta maailmanlopun lahkojen tutkijoiden mukaan lahkojen jäsenmäärä yleensä kasvaa sen jälkeen kun ennustettu maailmanloppu ei tullutkaan.

 

4. Täysin erilaisten todellisuuden tulkintojen eräs piirre on myös se, kuinka olennaisesta asiasta on kysymys. Yleensähän kauppaneuvottelijoilla on tapana nähdä itsensä rationaalisina virkamiehinä, jotka hoitavat suhteellisen värittömiä ja teknisiä prosesseja eteenpäin, ja nähdä näiden prosessien ydinsisältönä kaupallista toimintaa molemmin puolin häiritsevien teknisten esteiden purkaminen. Tästä näkökulmasta kansalaisjärjestöjen innokas mobilisaatio jonkin yksittäisen sopimuksen tiimoilta vaikuttaa epäilemättä helposti väärinymmärrykseltä tai ainakin mittakaavastaan irrotetulta.

Tavallaan on tietysti totta, etteivät järjestöjen tapetille nostamat sopimukset (MAI, GATS, EPA, TTIP) ole välttämättä muuta kuin osa loogista jatkumoa. Kansalaisjärjestöt eivät kuitenkaan toimi kuten virkamiehet. Ne älähtävät kovaa silloin kun kiehuu yli, vaikka itse kiehumista olisikin katseltu hammasta purren jo pidempäänkin. Ne voivat nostaa esiin keskeisiä poliittisia periaatteita symbolisesti merkittävissä kohdissa. Juuri näin ne toimivat hyvin ja oikein. Vuosituhannen vaihteessa todella torjuttiin monta erittäin vaarallista ”vapaakaupan” nimissä edistettyä pyrkimystä, vaikka kauppapolitiikan sisäpiiriläiset eivät selvästi yhtään ymmärtäneet mistä aktivismin aalto juuri tuolloin ilmestyi. Tämä oli tarpeellista ja välttämätöntä, jo siksi että byrokraatit harvoin ymmärtävät, että instituutiot voivat valua totaalisen pelottaviksi ja täysin alkuperäiset ajatuksena hylänneiksi niin, että jokainen toimija sisäpuolella vain jatkaa asioiden suorittamista.

 

5.Kauppaneuvottelujen lisäongelma on, kuten todettua, että ne tuppaavat olemaan salaisia. TTIP:n yhteydessä tämä on tullut vahvasti esille se. Sinänsä tämä ei ole ihmeellistä, kahdestakin syystä. Ensinnäkin tilanne lähinnä heijastaa nykyisen EU:n demokratian ja avoimuuden vastaisia rakenteita. Unionia ei ikinä ole suunniteltukaan avoimen poliittisen kulttuurin pohjalta. Toiseksi kauppaneuvottelut on aina pyritty käymään salassa. MAI-sopimusta valmisteltiin aikoinaan kaikessa hiljaisuudessa OECD:n sisällä. WTO-neuvotteluihin toimittajat ja järjestöväki on päästetty yleisöksi, mutta sielläkin keskeiset neuvottelut on käyty niin sanottujen ”vihreiden huoneiden” neuvotteluissa, joihin hippejä tai edes banaanivaltioita ei ole päästetty häiritsemään.

Avoimuus ei ole mikään demokraattisten yhteiskuntien annettu ominaisuus, vaan poliittinen periaate jonka saavuttamiseksi pitää käydä kamppailuja. Jokseenkin sata prosenttia ihmisistä, jotka istuvat ”niiden pöytien ääressä, joissa asioista päätetään”, pitää mieluiten keskustelujen sisällöt pöytien ääressä istuvien välisinä jo pelkästään mukavuussyistä. Koko edustuksellisen politiikan psykologinen rakenne vetää osallisiaan tähän suuntaan. Avoimuus on tästä näkökulmasta työlästä ja epämukavaa. Jo Suomen politiikan pienissä ympyröissä avoimuuden lisääminen on hirvittävän hankalaa, ja tietysti se on monin kerroin hankalampaa komission tasolla, jossa ikinä ei ole ollut edes ihmeempää institutionaalista painetta avoimuuteen.

Ennen kaikkea talouden näkökulmasta huomionarvoista on, miten hyvin kansainvälinen talous ja salailevat byrokraatit viihtyvät yhdessä. Kun nimellisesti puretaan kaupan esteitä, ei vähennetä byrokratiaa, vaan tehdään byrokratian sisäisiä painopisteiden siirtoja. Kun tämä on todettu, voidaan kauppaneuvotteluista puhua jo paljon järkevämmin.

 

Teppo Eskelinen

Kirjoittaja on Poliittinen talous -lehden päätoimittaja ja yhteiskuntapolitiikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa erityisalana poliittinen taloustiede.

Kommentointi on suljettu.

Julkaisujen selaus