Kysymys ”elvytyspolitiikkaa vai vaihtoehtoja kasvulle” esitetään vaihtoehtopolitiikan keskusteluissa usein. Monille kyse on periaatteellisesta valinnasta, tai laajemmin kysymyksestä siitä, mitä ”vaihtoehtoinen” talousajattelu tarkoittaa. Sekä elvyttävän talouspolitiikan että degrowth-ajattelun puolesta on käytetty paljon painavia puheenvuoroja, ja molempia ajattelutapoja taustoittava diagnoosi tuntuu vahvalta.
Leikkauspolitiikka on merkinnyt voimakasta kurjistamista ja eriarvoisuuden tuotantoa, johon elvytyksellä voitaisiin vastata. Elvytyspolitiikkaa on haluttu ennen kaikkea talouden kasvu-uran palauttamisen takia, varsinkin julkisessa keskustelussa. Toisaalta elvytyspolitiikkavaatimusten voi nähdä myös monipuolistavan talouskeskustelua ylipäänsä – suomalaisessa puheessa on vallinnut hyvin yksioikoinen kamreeriajattelu. Elvytyskeskustelu perustuu käsitykseen taloudesta, jossa valtion toiminnalla on dynaamisia vaikutuksia, ja raha on syvästi poliittinen instituutio. Valtiota ei nähdä taloudellisiin suhdanteisiin myötäsyklisesti reagoivana automaattina.
Myös talouslaskukeskustelu on pysynyt koko valtavirtaisen talouspuheen haastavana vastapoolina. Syyt ovat ympäristötuhon akuutissa luonteessa. Kyse ei ole abstraktista ”tulevien sukupolvien” ongelmasta, vaan konkreettisista ja runsailla itseään vahvistavilla mekanismeilla varustetuista huomattavista ympäristömuutoksista, jotka tapahtuvat koko ajan. Toisinaan puhutaan talouslaskusta, degrowthista laajemmin. Tässä on fokusoitu ekologiseen demokratiaan, mikä viittaa ruohonjuuritason aloitteisiin.
Kysymys siis kuuluu, tulisiko poliittiset tavoitteet keskittää keynesiläiseen elvyttämiseen, vai hylätä ekologisista syistä kaikki kasvuorientoituneet poliittiset tavoitteet?
*****
Keskustelun suurin ongelma on kysymyksen kehystäminen suhtautumiseksi bruttokansantuotteen muutoksiin. Ongelma esitetään muodossa ”tulisiko talouden kasvua tavoitella?” Kuitenkin BKT-muutokset ovat epäolennaisempia kuin sekä kasvun ystävät että vastustajat esittävät.
BKT:n merkitys on sikäli liioiteltu, että BKT:lla ei ole sellaista suoraa yhteyttä inhimilliseen hyvinvointiin tai muihin yhteiskuntapoliittisesti merkitseviin tavoitteisiin, edes työllisyyteen, että sen kasvua kannattaisi itseisarvoisesti tavoitella. BKT:ta ei ole myöskään mitään syytä pelastaa ”aineettomalla kasvulla”, mainitusta yksinkertaisesta syystä ettei se lupaa kovinkaan paljoa.
Toisaalta kasvukritiikissä esitetään tyypillisesti diagnoosina, että nyky-yhteiskuntia vaivaa fiksoituminen BKT:n kasvun tavoitteluun hinnalla millä hyvänsä. Tämä on myös virhetulkinta. Kapitalistista talousjärjestelmää ohjaava rakenteellinen pakko ei ole kasvupakko, vaan voittojen tavoittelu. Joskus voitontavoittelun sivutuotteena syntyy talouskasvua: ainakin pari vuosikymmentä sitten elimme vielä järjestelmässä jossa näin kävi varsin systemaattisesti. Nykyisin yhteys on heikompi ja tämä heijastuu myös poliittisiin valintoihin: esimerkiksi talouskasvu uhrataan systemaattisesti, kun rahan arvon vakaus sitä vaatii. (Toki nykyiset kulutusmuodot ovat ekologisesti vaarallisia vaikka kasvua ei olisi yhtään). BKT:lle ei siis tässäkään mielessä kannata antaa ylimerkityksiä.
Olennaisinta onkin katsoa asiaa BKT:n ohi. Tämä ymmärrys pitäisi poimia molemmista ajattelun linjoista. Toki BKT on muun muassa ”elvytysvaran” arvioimiseen käytettävän suhdeluvun komponentti ja elvytystä puolustava argumentti lähtee siitä, että elvytys parantaa velkasuhdetta; ja toki keynesiläistä politiikkaa käytetään useimmiten kontekstissa, jossa keskustellaan parhaista keinoista saada BKT kasvamaan. Tällöin keynesiläisyydestä on kuitenkin poimittu vasta pinnallinen puoli.
*****
Keynesiläisyyden syvemmässä ideassa on tämän keskustelun kannalta kaksi olennaista piirrettä. Ensimmäinen on keinojen ja tavoitteiden järjestys, toinen on rahan poliittinen hallinta.
Ensimmäinen viittaa siihen, että keynesiläinen traditio on vahvin olemassa oleva talouden teoretisoinnin traditio, jossa on totuttu asettamaan yhteiskuntapoliittiset tavoitteet edelle, pitäen taloudellisia ”sääntöjä” näille alisteisina. Keynesiläisen elvytyspolitiikan perusohje on ”huolehdi työllisyydestä, niin budjetti pitää huolta itsestään”. Perinteisessä keynesiläisyydessä siis täystyöllisyydellä on väliä, alijäämillä ei. Nykyongelma on juuri siinä, että koko valtavirran politiikka on fiksoitunut noihin alijäämiin, muistamatta kysyä, mitä oikeastaan tavoitellaan ja miksi. Tämä avaa mahdollisuuksia myös laajemmalle demokraattiselle haltuunotolle: kun kyetään asettamaan todelliset tavoitteet edelle, voidaan näistä tavoitteista käydä järkevää debattia.
Toinen viittaa siihen, että valtion rahoituksellisen toimintakyvyn kannalta institutionaaliset ratkaisut ovat keskeisiä, ja rahan luomisen ehdot ovat aina läpeensä poliittinen kysymys. Kysymys rahan luomisen ehdoista on yhtä lailla tärkeä keskuspankille ja aikapankille. Nykyisin vallitsevassa tilanteessa makrotaloudellinen kontrolli on annettu pankeille tai epäpoliittisille virkamiehille, ja tämän kontrollin palauttamista tarvitaan. Vasta kun julkisille investoinneille on enemmän talouspoliittista tilaa, voidaan todella aloittaa kamppailu investoinnin merkityksestä: voiko investointi merkitä tulevaisuuteen investoimista myös kestävään yhteiskuntaan siirtymisen mielessä.
Keynesiläiset välineet (”elvytys”) voidaan siis nähdä ennen kaikkea poliittista tilaa avaavina. Auki oleva kysymys toki on, miten pitkälle politiikan toimintatilaa voidaan venyttää, kun tavoitteet voidaan määritellä kunnolla, ja rahaa hallitaan poliittisesti – ja milloin tuotantojärjestelmän rakenteelliset pakot ovat esteenä. Kysymys voidaan muotoilla esimerkiksi siten, voidaanko valtiovetoisella strategialla pyrkiä transformaatioon myös sellaisessa mielessä, että ”arvo” tai ”investointi” saisi uusia merkityksiä? Tai sellaisessa mielessä, että voittomotiivia pystyttäisin selvästi rajaamaan, sen sijaan että sitä pyritään suuntaamaan toisin? Tässä on mahdotonta antaa kattavia vastauksia, mutta nämä formuloinnit havainnollistavat ongelman luonnetta.
*****
Mikäli elvytyksen ja vaihtoehtoisten strategioiden välillä halutaan tehdä teoreettisia tai strategisia valintoja, ydinkysymyksiä on kaksi. Ensinnäkin, uskotaanko täystyöllisyyteen tavoitteena? Toiseksi, minkä verran uskotaan valtion hallinnan tavoitteluun poliittisena strategiana?
Kysymys siitä, miksi haluta täystyöllisyyttä, on ennen kaikkea yhteiskuntapoliittinen. Nykyisen kaltaisissa yhteiskunnissa korkea työllisyys on ollut toivottava asiaintila sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Toki laajemmassa historiallisessa katsannossa palkkatyö on verraten tuore ilmiö eikä sikäli mikään universaali ihmisen tila; palkkatyö on usein myös alistavaa ja monet ihmiset haaveilevat työstä vapautumisesta. On kuitenkin muistettava, että työttömyyden sosiaaliset kustannukset ovat kovat. Korkean työttömyyden olosuhteissa on koettu sietämätöntä sosiaalista pahoinvointia, mikä on heijastunut poliittisesti esimerkiksi äärioikeistoliikkeiden menestyksenä. Vallitseva järjestelmä on kyvytön ja haluton kohdentamaan työttömyyttä niille, jotka ovat valmiimpia elämään sen kanssa: työttömiksi ei valikoidu halukkaita ”työstä vapautujia”.
Tästä syystä työllisyysargumentti on pohjimmiltaan näkökulma elvytyslinjan puolesta. Edelleen, tämän ei tarvitse liittyä erityisesti bruttokansantuotteeseen. Valtion tulisi luoda työtä korkean sosiaalisen arvon ja matalan ekologisen rasituksen aloille, joilla tekijöitä aina tarvitaan: hoiva, opetus ja niin edelleen.
*****
Mitä tulee valtioon yleisesti, kyseessä on tietysti pitkäaikaisempi yhteiskunnallisten liikkeiden probleemi, tässä yhteydessä ekologisessa kontekstissa esitettynä. Tulisiko pyrkiä hankkimaan riittävästi valtaa valtion sisällä, jotta tarvittavat ekologiset uudistukset voidaan tehdä?
Syyt epäluottamukseen valtioon perustuvaa strategiaa kohtaan ovat historiasta tuttuja. Nämä voidaan jakaa karkeasti marxilaiseen ja anarkistiseen kritiikkiin. Edellisen mukaan valtion hallinta ei ole riittävää, mikäli järjestelmä ei muutu – kapitalismissa on tiettyjä rakenteellisia pakkoja joita lainsäädännöllä ei voi muuttaa. Jälkimmäisen mukaan valtio edustaa aina hierarkista päätöksentekoa, ja sikäli epätoivottavaa vaihtoehtoa horisontaaliselle päätöksenteolle. Jälleen, kysymys siitä tulisiko edistyksellisempää politiikkaa pyrkiä harjoittamaan valtiovaltaa hallitsemalla, on (toivotun BKT-trendin sijaan) todellinen kysymys jota vasten arvioida ”elvytys vai ekologinen demokratia” -kysymystä.
On siis kysyttävä, miksi valtiollista politiikkaa tarvitaan ekologisessa transformaatiossa.
Osittain elvytykseen perustuva strategia on välttämätön. Tämä johtuu siitä, että kestävämmän infrastruktuurin rakentaminen on välttämätöntä, ja on hyvin epätodennäköistä että tähän kyettäisiin ilman valtiollisia investointeja – työmäärä on yksinkertaisesti niin suuri ja vahvaa koordinaatiota edellyttävä. Liikenteen infrastruktuuriin, energian tuotantoon ja jakeluun, sekä esimerkiksi rakennusten energiatehokkuuden parantamiseen tarvitaan investointeja joka tapauksessa, riippumatta muista valinnoista. Tästä syystä valtion hallinnan pyrkimyksistä ekologisemman todellisuuden tavoittelussa ei ole syytä luopua, ainakaan kokonaan. Koordinaatio voi tarkoittaa jotain muuta jossain toisessa yhteydessä, mutta tällä hetkellä tiedossa ei ole vaihtoehtoisia toimintakykyisiä koordinaatioita infrastruktuurin uudelleenrakentamiseen.
Ennen kaikkea elvytyksessä – kun se ymmärretään ekologisena strategiana – on kyse hallitun muutoksen näkökulmasta, verrattuna arvaamattomampien yhteiskunnallisten muutosten strategiaan (kaikella todennäköisyydellä sekä ekologisia että sosiaalisia romahduksia tullaan lähivuosikymmeninä näkemään, joten näistä ei tule pulaa vaikka osa prosesseista olisi hallitumpia).
*****
Olennaista siis on, että kysymys ei ole ulossulkevasta valinnasta mainitun kahden strategian välillä, koska ne eivät ole pohjimmiltaan vastakkaisia. On yhtä lailla olennaista, ettei keskity ainoastaan olemassa olevien rakenteiden muuttamiseen vaan luo aktiivisesti mikrotason malleja. Kuitenkin vähintään yhtä olennaista on, ettei keskity ainoastaan mikrotason muutokseen – tämähän ei ihmeemmin uhkaa uusliberaalia järjestystä, johon hyvin sopii radikaalikin mikrotason politiikka, kunhan talouspoliittiset makroinstituutiot pysyvät lukittuina.
Teppo Eskelinen
Kirjoittaja on Poliittinen talous -lehden päätoimittaja. Teksti on puhtaaksikirjoitettu ja laajennettu versio esitelmästä tilaisuudessa ”Elvytystä vai ekologista demokratiaa?”, jonka PTTS järjesti Suomen Sosiaalifoorumissa 25.4.2015 yhdessä Suomen Luonnonsuojeluliiton ja Otavan Opiston aPaja-kurssin kanssa.