Riemuitkaa! Viime perjantaina Suomen yhteiskunnan keskeiset työmarkkinatoimijat onnistuivat saamaan aikaiseksi riittävän kattavan työmarkkinaratkaisun, joten Suomen hallitus ilmoitti, että se toteuttaa luvatut toimet työllisyyden ja kasvun vauhdittamiseksi.
Ilmeisesti Suomessa kovat aikarajat toimivat. Elokuussa kovan budjettiväännön jälkeen syntyi hyvin nopeasti tämä työllisyys- ja kasvusopimus. Nyt lähes kaikki työehtosopimukset syntyivät annetussa aikarajassa. Tämä ei näyttänyt koko ajan varmalta, koska tuntui siltä, että tietyt alat odottivat toisten alojen liikkeitä. Tietysti näin on melkein aina ollut. 1970-luvulla tämä oli keskeinen syy suureen lakkojen määrään.
Nyt ei kuitenkaan eletä enää 1970-luvulla. Suomessa hätä on suuri – SAK:n tilastojen mukaan tänä vuonna lokakuun puoliväliin asti on menetetty reilusti yli 10.000 työpaikkaa yt-neuvottelujen kautta. Todennäköisesti luku on suurempi, koska katsaus ei ole täydellinen. Tuntuu siltä, että ei ole päivääkään ilman yt-uutisia. Viime aikoina uutisissa ovat olleet yliopistot ja kunnat, mutta ei ole monta alaa, missä vielä yt-neuvotteluja ei ole käyty. Ongelmasta tekee suuremman se, ettei uusia työpaikkoja synny tällä hetkellä edellisvuosien tahtiin.
Jos palaamme työllisyys- ja kasvusopimuksen sisältöön, siinä on suhteellisen vähän toimenpiteitä, jotka suoraan tukisivat työllisyyden kasvua. Sitä vastoin sopimuksessa on suuri määrä oletuksia – oletuksia politiikan vaikutuksista ja oletuksia talouden kehityksestä. Työllisyys- ja kasvusopimus pyrkii parantamaan kilpailukykyä – ainakin tästä puhuttiin koko ajan sopimuksen syntymisen jälkeen. Keinona on muun muassa maltillinen palkkaratkaisu – pikkuhiljaa kuuluisaksi tulleet 20 euroa ja 0,4 prosentin vuosikorotus. Ei siis nollalinjaa, mutta sen verran pienet korotukset, että uhkana on reaalisen ostovoiman supistuminen tulevina vuosina.
Keskeistä koko prosessissa on siis ollut huoli Suomen kilpailukyvystä. On nähty, että Suomen työvoimakustannukset ovat nousseet liikaa, nimenomaan Saksan verrattuna. Saksa on tärkeä vientimaa Suomen konepajoille ja se on muutenkin suuri vientimarkkina suomalaisille tuotteille. Näin ollen unohdetaan tärkeä seikka: siinä missä maat kuten Ranska ja Itävalta ovat toimineet niin, että vuosittainen hinnannousu (sisältäen työvoimakustannukset, tuottajahinnat ym.) on pysynyt EKP:n kahden prosentin inflaatiotavoitteessa, Saksa on euron alkuajoista lähtien estänyt palkkojen nimellisnousua. Tämä on johtanut siihen, että reaalipalkat ovat itse asiassa laskeneet.
Jos mietitään suurempaa kokonaisuutta, eli miten tämä sopimus tekee Suomesta kilpailukykyisemmän, kannattaa muistaa (vähintään) kaksi asiaa. Ensimmäinen on, että maltillisista korotuksista huolimatta Suomen yksikkötyökustannukset ovat edelleen paljon korkeampia kuin Saksan. Tästä voi syyttää vain osittain suomalaista ay-liikettä – syynä on enemmän Saksan talous- ja työmarkkinapolitiikka, jolla saatiin yksikkötyökustannusten kasvu lähes pysähtymään. Korostan, että tämä on kardinaalisynti, koska jopa EKP:n mandaattikin määrää, että inflaation pitää olla lähellä mutta alle kaksi prosenttia. Tämä ei ole mikä tahansa kiva luku, vaan euromaille sitova. Jos euromaat politiikan kautta eivät saavuta tätä tasoa, syntyy ongelmia. Kuten on nähty, Espanjassa ja Kreikassa (työn) hinnat nousivat liikaa, mutta Saksassa taas liian vähän. Tällä tavalla Saksa saavutti valtavan vaihtotaseen ylijäämän.
Toinen asia, mikä pitää muistaa, on valuuttakurssi. Suhteessa moniin muihin valuuttoihin eurosta on tullut hyvin vahva. Euroalueen sisäistä kauppaa tämä ei välttämättä haittaa, mutta ulkokauppaa kyllä. Jos euro vahvistuu tulevina vuosina entisestään, maltillisen palkkaratkaisun vaikutukset kilpailukykyyn voivat jäädä erittäin vähäisiksi.
Tätä taustaa vasten voidaan miettiä, kenelle työllisyys- ja kasvusopimus on ollut hyvä. Sivuutan nyt kaikki sopimuksen osat jotka pyrkivät saamaan nuoret ja pitkäaikaistyöttömät töihin. Ydinkysymys vientialoille kuuluu: onnistuuko maltillinen palkankehitys kotimaassa kumoamaan kilpailijoiden palkkamaltin, eurokurssin nousun, energiahintojen kasvun kustannusvaikutukset sekä globaalin kysynnän heikkouden? Nimenomaan teollisuudelle työn kustannukset eivät ole suurimmat kulut, vaan energia-, raaka-aine- ja kuljetuskustannukset. Jos taas kysyntä maailmanmarkkinoilla vähenee, myös kilpailtava kakku pienenee. Sivuajatuksena mainitsisin vielä, että työllisyys- ja kasvusopimus ei anna mitään tukea innovaatioihin tai laadun kehittämiseen – tämä on outoa. sillä, Suomi ei voi kilpailla pelkästään hinnan perusteella. Täällä tehdään innovatiivisia laatutuotteita, jotka menestyvät markkinoilla korkeasta hinnasta huolimatta.
Jos mietitään toisaalta kotimaisia toimialoja, voidaan todeta, että tulevina vuosina ostovoiman heikkeneminen on suuri uhka (jos inflaatio on korkeampaa kuin palkankorotukset). Esim. palvelusektorilla suurimmat kulut ovat juuri henkilöstökulut, mutta vastaavasti myös kysyntä syntyy pitkälti kotitalouksien kulutuksesta, jota määrittävät kotimaassa maksetut palkat. Suomen talous nojaa yhä enemmän kotimaisen kysynnän kasvuun (koska kauppatase on heikentynyt jo pitkään). Tämä tarkoittaa sitä, että ostovoiman heikennykset vaikuttaisivat suoraan Suomen talouden kasvuun.
Toimialakohtaisista sopimuksista voidaan sanoa, että on varmaa, että esimerkiksi paperiteollisuudessa ei olisi saatu sektorikohtaisilla neuvotteluilla aikaiseksi yhtä suuria korotuksia kuin nyt työllisyys- ja kasvusopimukseen sitoutuessa saatiin. Kun katsotaan, mitkä alat eivät ole mukana sopimuksessa, nähdään, millä aloilla sopimus koettiin tarpeelliseksi: palvelutoimialat ja alat, jotka toimivat vain kansallisesti eivätkä kilpaile välttämättä kansainvälisesti jäivät suosiolla sopimuksen ulkopuolelle.
Työllisyys- ja kasvusopimus osoittaa, että Suomen työmarkkinajärjestelmä toimii, ja että tarvittaessa työmarkkinakentältä löytyy tahtoa yhtyä samaan tavoitteeseen ja toimia ’vastuullisesti.’ Ongelma on kuitenkin siinä, että sopimuksen vaikutus työllisyyteen saattaa kaikista yhteisistä ponnisteluista huolimatta jäädä hyvin vähäiseksi. Suomen talouden kasvuun, kun vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin palkkojen kasvuvauhti.
Paul Jonker-Hoffrén
Kirjoittaja on Poliittisen talouden tutkimuksen seuran hallituksen varajäsen
Paluuviite: Elämä työllisyys- ja kasvusopimuksen syntymisen jälkeen | Arjen polku